Amélie Nothomb, The Character of Rain

Tutustuminen uuteen mielikirjailijaani Amélie Nothombiin jatkuu erikoisella kolmivuotiaan lapsen elämäkerralla -  kyllä, KOLMIvuotiaan. Kirja sisältää omaelämäkerrallista ainesta. Pidän Nothombin tavasta kirjoittaa oman elämänsä kokemuksista hienostuneesti, yhtä aikaa vakavasti ja koomisesti, esseehen kääntyen ja ilman liiallista tunnustuksellisuuden makua.

Japanissa, jossa tämä belgialaisten vanhempien lapsi syntyy ja elää elämänsä ensimmäiset vuodet, on uskottu, että kolmivuotiaaksi asti lapset ovat jumalia. Tämä uskomus on saanut Nothombin tarttumaan rohkeasti vaikeaan tehtävään, lapsijumalan, 'okosama', ja hänen jalustaltaan putoamisensa kuvaamiseen.

IN THE BEGINNING was nothing, and this nothing had neither form nor substance. - It was nothing other than what it was. And God knew that it was good.

Kuvattu lapsi on aluksi se, elävä mihinkään reagoimaton "putki", josta vanhemmat käyttävät nimeä Kasvi. Hän on kooman kaltaisessa tilassa, ei liiku, ei ääntele, mutta syö ja kasvaa. Putken ainoat tehtävät ovat ravinnon vastaan ottaminen, ruuansulatus ja ulostaminen. Eräässä vaiheessa vanhemmat kokeilevat jopa lopettaa ruokinnan saadakseen kasvin reagoimaan. Turhaan.
Vanhemmista on ensi alkuun vain mukavaa, kun heillä on kahden vilkkaan lapsen ohella pieni nukke, josta ei ole enempää vaivaa kuin kultakalasta. Naapuritkin ihailevat "kilttiä" vauvaa. Mutta kun lapsi täyttää vuoden eikä kehity, aletaan huolestua. Välillä vanhemmat toivovat, että heillä olisi huutajan tilalla kasvi. Sama toukkamainen veltto olotila jatkuu kaksivuotiaaksi, jolloin lapsi yhtenä aamuna nousee istumaan ja aloittaa hirveän huudon. Perhe riemastuu, isä soittaa äidilleen Brysseliin, että Kasvi on herännyt eikä olekaan kasvi ja pyytää katsomaan ihmettä. 
Aikaa kuluu, ennen kuin mummi pääsee paikalle. Hän lähestyy pikku raivotarta belgialaisen valkosuklaapötkön kanssa. Lapsi ymmärtää hänen puheestaan sanat 'valkoinen' ja 'syötävää' ja maistaa. Kun porkkanapyreetä ravinnokseen nieleskellyt lapsi saa kielelleen suklaan, hän herää. Näin uinumisvaihe päättyy ja lapsesta tulee tiedostava olento. 

It is I. I'm talking. I'm not an "it". I'm a "me"! You can no longer say "it" when you talk about yourself. You have to say "me".

Pleasure is a wonderful thing, for it has taught me that I am me. Me: where pleasure is. Pleasure is me. Wherever there is pleasure there is me. No pleasure without me. No me without pleasure! 

Mielihyvä on lopulta se, mikä saa lapsen kokemaan, että hänen kannattaa siirtyä putkesta ihmiseksi ja tavoitella lisää kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
Yksi kaikissa lukemissani Nothombin kirjoissa toistuva teema on nautinto elämää ylläpitävänä voimana. Ruoka ja nälkä ovat metaforia kaikelle, mikä saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, kuten kulttuuri. 
Nothomb antaa huutia niukistelijoille ja selittää, miten juuri mielihyvä tekee meistä nöyriä ja kieltäytyminen elämän nautinnoista typistää ja tyhmistää. 

There has always been a large group of imbeciles opposing sensuality to intelligence. They inhabit a vicious circle: they deny themselves any extravagance to exalt their intellect, and the result is they diminish their intellect. They grow more and more dull, which leads them to become more and more convinced they are brilliant. There is no greater purpose for stupidity than to believe itself brilliant. 

Seuraavan puoli vuotta tyttö Amélie elää hoitajansa, Nishio-sanin, palvomana valtakuntanaan perheen pieni puutarha. Kasvit tottelevat ja kumartavat häntä. Sanoja tulee ulos, kun pikku jumala on saanut päätetyksi missä järjestyksessä hän niitä sanoo, itselleen hän on puhunut jo pitkään. Hän aloittaa puhumalla hoitajalleen lasten ja naisten käyttämää suloista japanin kielen muotoa, mutta perhettään miellyttääkseen alkaa puhua myös ranskaa, joka hänelle on yhtä ja samaa kieltä. Ei hän tiedä, että on olemassa eri kieliä. 
Odotusten mukaisesti lapsi, jota vanhemmat nyt ovat alkaneet kutsua tämän omalla nimellä, valitsee ensimmäiseksi sanakseen 'mama' ja heti perään 'papa', mutta sitten menee pitkään ennen seuraavaa sanaa, joka on 'imuri'. 

Kohtaaminen imurin kanssa osoittaa  Nothombin kyvyn kokea ympäristö lapsen aistein. Hän näkee pitkäkaulaisen eläimen, jonka hännän äiti kiinnittää seinään ja joka sitten alkaa äännellä ja tempoa äidin kättä ja mikä ihmeellisintä niellä matosta kaikkea pientä. Lapsi seuraa imuria nelinkontin, painaa poskensa mattoon ja tuntee itsensä niin paljon imuriksi, että tekee siitä veljensä.  

Ensimmäisten sanojen joukossa ovat myös sanat 'kuolema' ja 'meri', joilla on iso merkitys elämäkerrassa. Yksi tytön nimen kirjainmerkeistä tarkoittaa merta. Hän on hukkua kahdesti, ja toinen onnettomuuksista on itsemurhayritys. Lapsen sanavarastossa ei tietenkään ole sanaa itsemurha, mutta tarkoitus on selvä. Putkielämä alkaa vetää uudelleen puoleensa sen jälkeen kun lapsi on kauhukseen ymmärtänyt, että hyvät asiat voivat kadota.                                               
Englanninkielinen kirjan nimi The Character of Rain (sateen kirjainmerkki/luonne) viittaa vesielementtiin, jota kirjassa on monessa muodossa. Alkuperäinen ranskalainen nimi Métaphysique des tubes (putkien metafysiikka) kuulostaa vaikealta markkinointimielessä, mutta ranskankielisellä alueella Nothombin nimi on niin tunnettu, että nimellä ei niin ole väliä. Putki on mukana kaiken aikaa alun katatonisen tilan jälkeenkin, uhkana ja vaarana. Karppilammikon karppien kidat näyttävät putken, joka imaisee mukaansa, ja isäkin putoaa rankkasateen pehmittämällä kadulla viemäriin.

Vaaran läheisyys on eräs lapsuuteen kuuluva asia. Se on myös yksi niitä asioita, minkä myöhemmin unohtaa. Kolmivuotiaan elämäkerta kertoo, miten lapsi yrittää muodostaa absurdiin elämäänsä lainalaisuuksia, mitä kauhuja hän kokee, miten paljon hän ymmärtää väärin ja miten paljon häntä ymmärretään väärin.

Kun lapsi himoitsee pehmoelefanttia ja melkein jo tuntee käsissään sen sileän sametti-ihon, hän saakin syntymäpäivälahjakseen jotain vanhempien mielestä hänelle paljon parempaa, eläviä karppeja kalalammikkoon ja tehtävän ruokkia niitä. Lahja saa lapsen teeskentelemään innostusta vaikka ruokintahetki on hänestä kammottavinta ikinä. Vanhempien mielestä perheessä on selvä tuleva meribiologi, "kaikkihan" sen näkevät. 
Vanhempien ei kannata päätellä varhaislapsuuden mielenkiinnoista mitään tulevaisuuden varalle, koska lapsen elämä silloin on vielä egosentristä hetkessä elämisen jumalallista aikaa, jossa kaikki on hänelle mahdollista ja jonka jälkeistä aikaa hän ei pysty kuvittelemaan. Elämäkerta päättyykin lauseeseen: AFTER THAT, nothing more happened. 

Toinen asia, mikä vanhempien on hyvä tietää ja mikä myös Nothombin  lapsuuden muistoissa tulee esiin, on se, että lapset osaavat kaikenlaista ennen kuin he tuovat kykynsä esiin. He puhuvat päänsä sisällä, vaikka eivät sanoisi ääneen mitään. He saattavat myös lukea, kun vanhempi vielä luulee, että kyseessä on kuvien katselu. Nothombin kolmivuotias päättelee, että koska hän on oppinut siihen asti kaiken itse, kävelemään ja puhumaan, niin samalla tavalla hän oppii lukemaankin.  

Tässä kirjassa, kuten Nothombin muissakin Japaniin (ja myös Kiinaan) sijoittuvissa kirjoissa on paljon asiaa paikallisen kulttuurin piirteistä. Kaksi hoitajaa edustavat erilaisia ihmistyyppejä suhteessa ulkomaalaisiin, diplomaatti-isä harrastaa Noh-laulua, saaden nimen The Singer of Noh with Blue Eyes ja japanilaisessa puutarhassa on jotain niin maagista, että se on kiinnittynyt kirjoittajan mieleen täydellisyyden metaforana, jolle ei ole  vertaista.

When God required a place to symbolize earthly delights, He didn't choose a desert island, or a beach with fine sand, or a field with ripened wheat, or a lush hillside; He chose a garden. 
I shared His preference, for there is no better place on earth from which to reign. In my garden fiefdom, plants were my subjects. At my command they would blossom before my eyes. This was the first Spring of my existence and I couldn't yet imagine that this vegetal refulgence would reach a high-point, and then decline. 

PS Kannen suloinen valokuva on Nothombin kotialbumista. Ei ole vaikea kuvitella, mistä hän on saanut idean kuvata okosama-lapsen silmiä jatkuvasti apposen auki olevina ja tuijottavina. 

PPS Ai niin, hyvää äitienpäivää! Äitienpäivä koskee kaikkia, koska meillä kaikilla on/on ollut äiti. Olemme kaikki olleet pieniä okosameja joskus.