lauantai 19. heinäkuuta 2025

Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä


Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 


Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25


Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 


Suloranta, saunapolku, 17.7.25


Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun 
ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.



Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori


Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.



Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.

(Upper Room on kirkko)


Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.


Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.


Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!


Suloranta, kaivopolku, 17.7.25


9 kommenttia:

  1. Viehättävästi merkityksellistät polkuja. Ne kertovat, kertovat paljonkin. Kun minä aikuisiässä menin muutaman poissaolovuoden jälkeen käymään lapsuuteni mökillä, näin polut. Ne eivät enää kulkeneet sieltä, mistä ne ennen kulkivat, ja oli monta uuttakin. Minä en ollut niitä tallannut sinne. En enää kuulunut sinne.

    Hienoa, että sisaresi asia on edennyt. Toivottavasti "kotiin tuleva perheapu" järjestyy pian ja hän pääsee kahvilaan ja kampaajalle. Kampaamohellyys onnellistaa aina vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Polku ja tie ovat kauniita symboleja. Sinullakin on aivan erityisen hieno bloginimi Teitä.

      Robert Frostin runo The Road Not Taken oli pitkään mielirunoni:

      Two roads diverged in a yellow wood,
      And sorry I could not travel both
      And be one traveler, long I stood
      And looked down one as far as I could
      To where it bent in the undergrowth;

      Then took the other, as just as fair,
      And having perhaps the better claim,
      Because it was grassy and wanted wear;
      Though as for that the passing there
      Had worn them really about the same,

      And both that morning equally lay
      In leaves no step had trodden black.
      Oh, I kept the first for another day!
      Yet knowing how way leads on to way,
      I doubted if I should ever come back.

      I shall be telling this with a sigh
      Somewhere ages and ages hence:
      Two roads diverged in a wood, and I—
      I took the one less traveled by,
      And that has made all the difference.

      Noissa kolmessa kirjassa joista kirjoitin, henkilöillä on hyvin erilaiset polut, niin fiktiivisillä kuin August Pyölniitullakin. Hänen polkunsa ovat itse asiassa selkeimmät.

      Olen onnellinen sisareni puolesta, mutta myös huolissani. Onko hän jo liian väsynyt lähtemään minnekään, vaikka onkin puhunut "kahvilakaipuustaan". Se lääkemäärä, 11 lääkettä päivässä, monia niistä useampaan kertaan päivässä.

      Poista
  2. harva taitaa tietää, että august pyölniitulla on ikioma kotimuseo. jos kaipaa aikamatkaa ja jos reitti osuu kohdalle, se on avoinna heinäkuussa sunnuntaisin 6. - 27.7. klo 12 - 15. museaalinen kolmen sisaruksen koti (jossa asuttiin viimeksi 1974) on hypermielenkiintoinen. johanna lehto-vahtera on kirjoittanut, että siellä voi tulla ystäväksi jo edesmenneelle ihmiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri, tuosta museosta on maininta kirjan takakannella. Toivon pääseväni sinne jollain Turun reissullani. Ensi viikonlopulla olemme Turussa, mutta juuri tuohon aikaan Prometheus-juhlassa. Joskus toiste sitten.

      August kirjoittaa, että hänellä oli jo kansakoulussa vanhanpojan piirteitä ja hän oli alkanut uskoa omaavansa liian tylsät kynnet tyttöjen kiinni pitämiseen.
      Asia oli askarruttanut häntä, koska tylsät kynnet -teemasta on löytynyt monia eri aikoihin kirjoitettua versioita. Ehkä sisarten Idan ja Olgan kanssa asuminen mahdollisti hänelle parhaiten hänen toisen työpäivänsä kirjallisuuden parissa.

      Poista
  3. Sattumoisin olen lukenut Johanna Lehtovaaran toimitteen Aukustin päiväkirjamerkinnöistä. Aukustin hartaana toiveena oli "näkyviin tuleminen", minkä Johanna Lehtovaara on postuumisti toteuttanut. Paimion viisaaksi sanotun Aukustin suurena haavena oli ikiliikkujan keksiminen, mutta siihen hänen luovuutensa ei suinkaan juuttunut. Alkuluvut oli hänen merkittävä harrastuksensa. Hän oli ensimmäinen Kansanvalistusseuran kirjeopiston oppilas.

    VastaaPoista
  4. PS. Piti tietenkin kirjoittaa Lehto-Vahtera.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyölniittu on ollut aikamoinen itseopiskelija. Hän oli arvostettu ja luotettu mies, toimi monen yhdistyksen sihteerinä ja rahastonhoitajana kotipaikkakunnallaan, mutta jäi vaille tasavertaista ystävyyttä, koska oli omien sanojensa mukaan "liian matala matalille ja liian korkea korkeille" (hmm - siis näin päin). Moni lahjakkuus on jäänyt tulematta näkyviin aikana jolloin varallisuus määräsi kouluttautumisen. Näin kävi Pyölniitullekin, eläessään.
      Meidän kirjastossa on vain tämä 'Hermolepuutusta'. 'Näkyviin tuleminen' kiinnostaisi myös, samoin mietelausekirja 'Järkevä toivo', ja Lehto-Vahtera ilmeisesti toimittaa lisää kirjoja Pyölniitun laajasta käsikirjoitusarkistosta. Hän on yllättynyt huomatessaan, että on Pyölniitun ensimmäinen lukija.

      Poista
  5. Ihana, kun siskosi on pysynyt kaikesta huolimatta positiivisena. Kunto on hyvä, kunhan jalat toimisivat paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarjalla on muotisanaa käyttääkseni resilienssiä ja hän on tottunut olemaan toisten määräämien toimenpiteitten kohteena, mutta kyllä hän tiukan paikan tullen sanoo myös, mitä ei tahdo.
      Ihmisen oma tunto itsestään voi olla hyvinkin eri kuin se, mitä toiset näkevät. "Kyllä se hyvä on" viestii myös siitä, että hän ei halua olla vaivaksi ja on aina hyvin kohtelias. Siksi koen, että siskojen on välillä puhuttava hänen puolestaan.
      Luottamukseni hoivaan kyllä parani tässä kokouksessa ja voin rauhoittua puolen vuoden murehtimisen jälkeen.

      Poista

Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25 Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta el...