Kirjoittaminen ja kirjallisuus - keskustelua, ajattelua, toisen ihmisen painostamista?

Jyrki Kiiskinen, runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden opettaja totesi HS:n 60-vuotispäivänsä kunniaksi tehdyssä haastattelussa ("Tätä nykyä nautin runojen kirjoittamisesta kovasti" 7.6), että hän näkee kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhtenä suurena keskusteluna ja opettamisen tuon keskustelun ja näkökulmien availuna.

Joan Didion taas korostaa esseessään Why I Write sitä, että kirjoittaminen on minän korostamista ja kirjoittava ihminen tekee käännytystyötä pakottaessaan lukijan kuulemaan mielipiteitään.
Hän kertoo lainanneensa esseen otsikon George Orwellilta ja viehättyneensä sen rimmaamisesta minä-sanojen kanssa I - I - I . Olen kyllä nähnyt tämän otsikon muuallakin ja sehän on ollut myös aiheena eräässä luentosarjassa, jonka luentoja on julkaistu kirjoina. Kaikki kirjallisuudessa virtaa, ja on vaikeaa sanoa, onko jonkun tunnetun henkilön sitaatiksi nimetty todella hänen oma aivoituksensa vai onko hän kirjailijanvainullaan kuullut sen naapuripöydästä ravintolassa ja tallentanut aina mukana pitämäänsä muistivihkoon, jolloin ajatelman äiti/isä oikeastaan on tuntematon lounasvieras. 

In many ways, writing is the act of saying I, of imposing oneself upon other people, of saying listen to me, see it my way, change your mind, It's an aggressive, even a hostile act. You can disguise its aggressiveness all you want with veils of subordinate clauses and qualifiers and tentative subjunctives, with ellipses and evasions - with the whole manner of intimating rather than claiming, of alluding rather than stating  - but there's no getting around the fact that setting words on paper is the tactic of a secret bully, an invasion, an imposition of the writer's sensibility on the reader's most private space.

Tämän hienosti muotoillun tekstin tiivistetty sanoma on siis se, että kirjailija on salatyranni, joka työntyy lukijansa yksityiselle alueelle vaatien huomiota ja että usein tämä aggressio naamioidaan kielellisillä kiemuroilla ja kohteliaalla vihjaamisella määräilyn sijaan, mutta siitä ei päästä mihinkään, että kirjailijan syvin motiivi on sanoa "Minä Minä Minä".

Tämä essee sisältyy Joan Didionin kahdestatoista ennen julkaisemattomasta esseestä vuosilta 1968 - 2000 koottuun kirjaan Let Me Tell You What I Mean (2021). Kirjan esseet on koonnut amerikkalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja ja teatterikriitikko Hilton Als, joka on myös kirjoittanut pitkän esipuheen/esseen Didionin kirjailijakuvasta. Kaikki esseet ovat ajattomia ja sopivat erittäin hyvin tähän päivään, vaikka esim. esseessä Pretty Nancy Didion kuvaa Nancy Reaganin haastattelun tekemistä vuonna 1968.

Joan Didion oli journalisti, joka laajensi kirjoittamistaan lehtiartikkeleista kirjoihin.
Olen poiminut jostain tämän kirjan esseestä lauseen, joka on vielä yksi vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan: writing is thinking.

Itselläni ehkä eniten vetää kirjoittamaan juuri ajattelu. Kirjoittaminen on tehokas tapa pähkäillä asioita, punnita ja järjestellä niitä itselleen. 
Koen kirjallisuuden myös yhtenä suurena keskusteluna. Olen aina valtavan iloinen kommenteista täällä blogissa. Joillakin kirjoittajilla ei edes ole kommenttipalstaa blogissaan tai he eivät vastaa kommentteihin. Heitä jatkokeskustelu oman kirjoituksen aiheesta ei kiinnosta. Minä en voisi kirjoittaa niin. Olen kait seurankipeä. Vaiko peräti huomionkipeä? 
Tottakai koetan myös sanoa "see it my way" (se "mie mie mie"), mutta myös erilaiset mielipiteet ovat toivottavia, joskus aivan parasta, koska innostavat selkeämpään perusteluun ja ajattelemaan lisää.
 
Hei bloggari, tai muu kirjoittaja - kaikkihan nykyään kirjoittavat jonnekin (Facebook, Insta...) ja blogikävijöissäni on myös journalisteja ja kirjailijoita - MIKSI sinä kirjoitat? Mikä vetää näpyttelemään mieluummin kuin tekemään jotain muuta? Mikä on kirjoittamisen lumo?

Duane Michals, Joan Didion 2001

Tämä kuva on Suomen valokuvataiteen museon Kämp Gallerian taannoisesta Duane Michalsin valokuvanäyttelystä, jossa oli mitä herkimpiä kuvia tunnetuista henkilöistä.
Minusta tämä kuva on niin paljon kauniimpi kuin tuo kirjan kansi jonka räikeän oranssia väriä kammoksun. Himmensin sitä vähän, jolloin sain ihmisen sieltä oranssin keskeltä paremmin esiin ja koska en halunnut silmienne  sokeutuvan - heh, niin sitä todellisuutta vaan muutetaan ja vängätään omaa näkemystä viattomalle katsojalle. 


PS Olen kirjoitellut aika taajaan, koska on kirjoituttanut (mikä ihmeellinen sanonta), mutta ehkä ensi viikko jää postauksissa väliin. Saamme brittivieraan ja pitää ryhtyä vähän valmistautumaan.
Huh, puhe-englantini on aivan ruosteessa. Se on niin eri asia kuin lukeminen ja kirjoittaminen, jossa voi etsiä sanoja ja valita parhaat. Puhuminen on nopeaa ja häipyvää - ehkä tässäkin on yksi kirjoittamisen viehätys: se mitä sanon säilyy. Ajatella, minulla on lähemmäs 900 kirjoitusta täällä blogissa, hyvässä säilössä!
Hei, lukekaa niitä vanhoja kirjoituksia minua ikävöidessänne. Cheerio!