perjantai 11. toukokuuta 2018

Sarjakuvakirja Sisaret 1918, toimittanut Reetta Laitinen



Suomi 100 -juhlavuosi on inspiroinut viestintä-, taide- ja tiedealan ihmisiä käsittelemään monipuolisesti pian itsenäistymisen jälkeen puhjennutta, paljon tuhoa tuottanutta sisällissotaa. On julkaistu faktaa ja fiktiota, esitetty näytelmiä ja pystytetty näyttelyjä. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat julkaisseet teemasivuja ja erillisiä teemanumeroita.
Sisaret 1918 on eräs Suomi 100 -julkaisu.

Kirjan toimittanut Reetta Laitinen työskentelee tutkijana vasemmistolaisen työväenliikkeen Kansan Arkistossa. Hän on työssään tutustunut yli sataan muistelmaan vuoden 1918 kokemuksista, joista naisten kertomukset olivat yllättäneet hänet runsaudellaan. Näistä punaisten naisten kertomuksista on poimittu seitsemän sarjakuvakirjaan Sisaret 1918, loput kolme valkoisten puolelta kuvattua tarinaa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Kertomukset ovat pelastuneiden muistikuvia ja tulkintoja. Joku on tuoreeltaan kirjoitettua, joku myöhemmin muisteltua, kahdessa on lapsen näkökulma.

Laitinen toteaa kirjan esipuheessa, että tämä kirja ei ole totuus tapahtumista, vaan eräs kertomus ihmisyydestä.

Itse sotahan kesti vain kolmisen kuukautta, mutta sen jäljet ovat ulottuneet näihin päiviin asti. 

On aikakin koota eri osapuolten kärsimyskertomuksia samoihin kansiin. 


Reetta Niemensivu, Toini

Jokainen tarina on nimetty kertojansa etunimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida.
Kirjan sarjakuvataiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt tietoteksti, jossa kerrotaan naisten erilaisista rooleista sisällisodan aikana.

Naisia oli molemmilla puolilla erilaisissa huoltotehtävissä. Punaisten puolella heitä oli paljon myös taistelijoina. Jotkut valkoiset naiset osallistuivat maanalaiseen toimintaan, kuten vakoiluun ja aseiden salakuljettamiseen, mutta rintamapalvelua paheksuttiin. 
Punaisten joukkoon liittyi niin naisia kuin miehiäkin myös taloudellisista syistä. 

Sodasta käytettiin eri nimiä, vapaussota, kapina/punakapina ja kansalaissota olivat yleisimmät. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuret, koska sen ulkoasu on niin hieno. Kirja on isokoinen, ja kansihan on upea.  Se on Tiitu Takalon suunnittelema. Hänellä on  myös oma sarjakuvansa kirjassa.


Tiitu Takalo, Ida

Eniten pidän Takalon lisäksi, Niemensivun, Niemisen ja Elmgrenin tyyleistä. Yhteistä heille on kuvan dynaamisuus. Kuva todella kertoo, eikä ole vain tekstin lisänä.

Ehkä ei olisi pitänyt hakea piirtäjiksi kymmentä eri henkilöä, vaan antaa useampi tarina samalle taiteilijalle työstettäväksi. Oliko heidän kaikkien oltava naisia, miksi ei otettu mukaan myös sarjakuvataitelijamiehiä? 
Eikö tärkeämpää ole hyvä kirja kuin tekijöiden lulkumäärä tai sukupuoli?

Toinen Tuntematon -novellikirja on yhteisteos kuten tämä sarjakuvakirjakin. Siihen laadittiin kertomuksia naisista Tuntemattoman sotilaan mieshahmojen taustalla. Kirjoittajiksi pyydettiin sekä naisia että miehiä.


Ainur Elmgren, Hulda


Toinen asia, mikä minua joidenkin mielestäni taiteellisesti heikompien sarjakuvien lisäksi hieman harmitti tässä kirjassa oli sen tietynlainen yksinkertaisuus. 
Olin odottanut enemmän, vähän erikoisempia kohtaloita, mutta tämä lakkasi häiritsemästä, kun oivalsin, että tämä kirjahan sopii helppolukuisuutensa vuoksi erinomaisesti koululaisille ja vaikka kieltä opiskeleville uussuomalaisille tietokirjaksi.


Omassa  satakuntalaisessa suvussani on myös sisällissotatragedia. Isänäitini ensimmäinen mies Hugo Heponiemi kuoli punaisten joukossa tuntemattomissa olosuhteissa ennen vankileirille päätymistä. Hänet on todennäköisesti ammuttu ja jätetty jonnekin tien varteen.
Mamma ei puhunut tästä asiasta. Hän odotti lasta miehensä lähtiessä taistelemaan torppareiden olojen puolesta. Surua syvensi se, että  Pauli-poika kuoli myöhemmin jatkosodassa. Isäni säästyi. Hän mainitsi joskus ohimennen, että oli hänellä kerran velipuolikin. Miksi en kysynyt enempää? 
Lapsena en saanut koskaan tietää, että mammallani oli ollut elämä ennen pappaa ja meitä, aivan eri elämä. Kun myöhemmin olisin kiinnostunut, kertojaa ei enää ollut. Alman tarina jäi siis kertomatta. Eipäs jäänytkään, tässä sen nyt julkaisen. 


Emmi Nieminen, Mandi


Mieheni isä kertoi pakoilleensa nuorena miehenä, lähes lapsena, Luumäen metsissä, kun kuuli punaisten etsivän miehiä joukkoonsa. 

Jokaisen oli valittava puolensa.


Reetta Niemensivu, Toini 

Huomenna on Lapsettomien lauantai ja sunnuntaina Äitienpäivä. Molempina päivinä lapsi on lähtökohta päivän aiheeseen. 
Lapsi ja sota on jotain, mikä ei sovi yhteen. Jos tämä kirja osoittaa sen, se on jo paljon. 


P.S. Laitoin tähän postaukseeni poikkeuksellisesti ylisuuret kuvat, niin teidän ei tarvitse klikkailla niitä auki tekstejä lukiessa.

4 kommenttia:

  1. Hyvää kirjoittamista, Marjatta. - Mutta hyvin varovainen ja kesy vuosi 2018 muisteloissaan mielestäni on ollut.

    Esimerkiksi Sture Lindholmin teos Vankileirihelvetti Dragsvik Tammisaaren joukkokuolema 1918 viime vuodelta on lähes vaiettu teos. Ymmärtääkseni.

    Sata vuotta on liian lyhyt aika. - Ja harvassa ihmisessä on intohimoinen pyrkimys totuuteen.

    On selvä, että todellisuuden puristuksessa kaikki vuonna 1918 tapahtunut kuta kuinkin toteutuu uudelleen, jos sellainen puristus löytyy.

    Jari Ranta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jari!

      Tuosta mainitsemastasi teoksesta ja sen esiintuomista asioista oli koko aukeaman artikkeli viime sunnuntain Helsingin Sanomissa.
      Lindholm kutsuu Tammisaaren leiriä Suomen historian suurimmaksi humanitääriseksi katastrofiksi. Sitähän se on, jos ihmisiä vangitaan vain siksi, että he ovat olleet esim. hevosmiehinä tai keittäjinä hävinneellä puolen sisällissodassa ja he lisäksi kuolevat nälkään ennen kuin pääsevät edes kuulusteltaviksi.

      Sata vuotta on lyhyt aika, se on nähty muuallakin, mutta asioiden käsittely on hyvässä alussa juhlavuoden vauhdittamana, ja nuoremmille sukupolville kyseessä on neutraalimpi asia kuin kuin meille ja meidän vanhemmillemme.

      Nyt on sitten uudet ongelmat ja uudet jaot ihmisten kesken. Jospa sadan vuoden takaisten asioiden muistelu saisi päättäjät näkemään, mistä yhteiskunnassa pitää huolehtia, ettei jouduttaisi enää vuiden 1918 tyylisiin asetelmiin.

      Poista
  2. Kiitos hyvästä esittelytekstistä. Luin tästä sarjakuvakirjasta jossakin muussa blogissa (olikohan Lumiomena?, ja minusta se vaikutti todella kiinnostavalta. Sinun postauksesi lisää kiinnostustani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli!

      Joo, Lumiomenan Katjalla on tästä hyvä kirjoitus. Kävinkin siellä jo kertomassa tuon isoäitini tarinan ja innostuin Katjan ansiosta lukemaan tämän kirjapinon pohjalla olleen teoksen.

      Toisten kirjoituksista saa kivasti lukuvinkkejä.
      Lukaisepa tämä, jos saat käsiisi. 'Lukaise' on oikea sana, tämän lukee puolessa tunnissa.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...