Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni

Isäni parikymppisenä

Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.
Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.

Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 

Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.

Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin.