Adania Shibli ja Anna Soudakova valottavat romaaneissaan sorretun kansan historiaa, Shibli palestiinalaisten ja Soudakova valkovenäläisten. Nämä kirjat on hyvä lukea ymmärtääkseen median välittämää nykytilannetta.
Palestiinasta media välittää kuvia kansanmurhan kohteena olevasta kansasta ja Valko-Venäjältä muutoksista, jotka osoittavat, että näennäisdemokraattinen valtio on siirtymässä yhä enemmän kohti diktatuuria.
Adania Shiblin Sivuseikka on kahteen osaan jakautuva tyylikäs pienoisromaani, joka on kerrottu journalistiseen tyyliin raportoiden. Kirjoittaja ei ota kantaa vaan näyttää ja sanoo: Katsokaa!
Vaikutus on vahva.
... me elämme täällä miehityksen alla. Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi, että niiden jälkeen alkaa aina erikoisuutislähetys - vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.
Ensimmäinen luku kertoo tapauksesta elokuussa 1949. Valloittamiensa alueiden rajoja valvovat israelilaissotilaat tulittavat kuoliaaksi beduiiniryhmän kameleineen ja ottavat leikkikalukseen eloon jääneen tytön, jonka pahoinpideltyään ja raiskattuaan tappavat. Aseita ei ihmisten ja kamelien riekaleiden joukosta löydy. Tappaminen tapahtui varmuuden vuoksi ja tekemisen puutteesta.
Toisessa luvussa ollaan Ramallahissa vuosia myöhemmin. Nuori tutkija törmää artikkeliin, jossa kerrotaan erään tytön elämän viimeisistä päivistä ja huomaa, että tytön kuolinpäivä on sama päivä, jona hän 25 vuotta myöhemmin syntyi.
Tämä havainto ei jätä naista rauhaan ja hän päättää selvittää totuuden koittamalla päästä museoihin, joissa esitellään Israelin armeijan ja sionistiliikken historiaa. Tehtävä ei ole helppo, koska palestiinalaisten liikkuma-alueet on jaettu eri vyöhykkeisiin, tiesulut ovat yleisiä ja tarkastuspisteillä sekä ylityspaikoilla on tapahtunut väkivallan tekoja.
Museot tuottavat pettymyksen, mutta majapaikan kirjoista löytyy kuvia joukkotuhoista ja eräällä sivulla myös kuva alastomana hiekalla makaavasta nuoresta naisesta, jonka lukija tunnistaa ensimmäisen luvun kuvaamaksi tytöksi, mutta tutkija ohittaa tunnistamatta. Tutkija miettii, kannattaako hänen jatkaa oman syntymäpäivänsä kaltaisen sivuseikan innoittamaa retkeään, mutta päättää ajella eteenpäin muuttuneessa maisemassa. Kaikki mikä joskus oli palestiinalaista on revitty pois ja muutettu, kylien ja kaupunkien nimet, hepreankieliset mainokset, pellot.
Eräässä Australiasta kibbutsille tulleen miehen ylläpitämässä harrastelijamuseossa tutkija löytää kuvia ajasta, jolloin palestiinalaisasukkaat ja juutalaistulokkaat istuvat vierasteltassa juomassa teetä ja vaihtamassa ajatuksia alueen viljelymahdollisuuksista. Osapuolten välillä vallitsi lämmin ystävyys, jonka sota muutti.
Pidän tämän kirjan lakonisesta kielestä ja tyylikkäästä rakenteesta.
Osien välillä on muutakin hienoa symmetriaa kuin hiekanvärisen tytön ruumis erämaassa. Siitä jätän kertomatta, koska ei ole hyvä paljastaa asioita, joiden kohtaaminen kirjassa pysähdyttää ja palkitsee lukijan.
Adania Shibli on palestiinalainen, Englannissa median- ja kulttuurintuntemuksen alalta väitellyt tohtori, joka jakaa aikansa Jerusalemin ja Berliinin välillä. Sivuseikka on hänen kolmas romaaninsa. Se on ilmestynyt arabiankielellä vuonna 2017 ja suomennettu tänä vuonna. Taitava suomennos on Sampsa Peltosen.
Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisen, Vantaalla kieltenopettajana toimivan Anna Soudakovan isoäidin puoleinen suku on osin suomalainen. Tausta auttoi perhettä muuttamaan Pietarista Suomeen presidentti Mauno Koiviston järjestettyä 1990-luvulla paluumuuton etnisesti suomalaisille Venäjän kansalaisille.
Haikara levittää siipensä on Soudakovan kolmas romaani. Aiemmissa kirjoissaan hän kuvasi oman sukunsa historiaa, esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät Stalinin vainoihin kadonneiden isoisovanhempien kohtaloa ja toisessa Varjele varjoani omien taiteilijavanhempien elämää 1980-luvun Leningradissa ja myöhemmin maahanmuuttajina Turun Varissuolla tyttärensä ja perässä muuttaneiden isovanhempien kanssa.
Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisten elämästä nykyajassa ja 1940-luvulla saksalaismiehityksen aikana. Molempina aikoina ihmisillä on vaikeaa, kuten heillä Valko-Venäjällä on ollut aina.
Köyhän perheen sisarukset Sveta ja Andréi kärsivät omaa kansaansa sortavan hallitsijan mielivaltaisuuksista ja tekevät ratkaisun, joka erottaa heidät: Andréi pakenee ja Sveta jää toimimaan vastarintaliikkeessä.
Liikkeen toiminta on yhä vaikeampaa, osa aktiiveista vangitaan ja väsymys valtaa heidätkin, jotka ovat jaksaneet pitää yllä toivoa.
Vanhempi sukupolvi ei usko mielenosoitusten voimaan; he ovat nähneet, miten kapinoita on kukistettu ja ihmisiä murrettu moneen kertaan heidän elämänsä aikana. He toivovat vain, että saisivat elää rauhassa vaikka huonompaakin elämää.
Äiti on aikansa tuote, muserrettu ja musertunut, valheella ja uholla ravittu. Sveta tietää sen, mutta hän yrittää vielä kertoa, miten äidinkin äänestämä vallanpitäjä on kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan varastanut myös äidin rahoja, tehnyt kansasta rutiköyhän, jotta se oppisi iloitsemaan pienestäkin ylimääräisestä siemenjyväsestä, jotta se ei jaksaisi katsella ympärilleen, yrittää ymmärtää, toimimisesta puhumattakaan. Mutta äiti on jo keittiössä ja kaataa itselleen rauhoittavan paukun.
- Olkoon sitten niin, äiti sanoo. - Vakaus ennen vapautta, niin meidät on opetettu.
Jos ei uutiskuvista ole ymmärtänyt, miten raa'asti mielenosoituksia saatetaan tukahduttaa ja miten röyhkeästi yksinvaltainen järjestelmä toimii, niin tämän kirjan luettuaan sen tajuaa.
Myös se tulee selitetyksi, miksi joittenkin on pakko lähteä ja opetella rauhalliselle maaperälle päästyään sanomaan: "Asylum. I need help."
Tämä panee miettimään, kieli ja kulttuurihan ovat yhtä - ja kuten Sveta sanoo: "Totuus ja kulttuuri ovat erottamattomat."
Yksi kaunokirjallisen teoksen onnistumisesta kertova seikka on sen vangitsevuus. Viekö teos eläytymään ja unohtamaan lukemiseen keskittyessä nykyhetken?
Minä olin näitä kirjoja lukiessa palestiinalainen tutkija, pakolainen Andréi ja aktivisti Sveta. Elin hetken myös beduiinitytön kauhua ja tunsin Svetan äidin turhautumisen.
Päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen surumieleinen empatia ja halu ymmärtää lisää hyviä kirjoja lukemalla.
Soudakovan kirjasta pidin paljon, se on mielestäni syksyn parhaimmistoa. Olisin suonut kirjan olevan mukana Finlandia-ehdokkaissa. Olisin halunnut kirjan ensi kevään lukupiirikirjaksemme, mutta sen verran pitkät jonot on vielä kirjastossa, että ehkä otamme sen vaikka vuoden päästä. Kiitos Adania Shiblin kirjan Sivuseikka vinkistä. En ole tämän kirjan ilmestymistä huomannutkaan.
VastaaPoistaJossain lehtijutussa esiteltiin kaksi Lähi-idän konfliktista kertovaa romaania, tämä Shiblin kirja ja suomalaisen Lähi-idän kirjeenvaihtajana toimineen Irene Zidanin romaani 'Isäni appelsiininkukkien maasta'. Zidanin kirja minulla on varauksessa.
PoistaSoudakova olisi minustakin ansainnut tällä teoksellaan Finlandia-ehdokkuuden siinä missä Tommi Kinnunen Kaarnalla ja Statovci kirjallaan 'Lehmä synnyttää yöllä'. Muita en ole vielä lukenut.
Minusta Finlandia-ehdokkaiksi voisi yleensäkin valita teoksia, joissa käsitellään laajoja aiheita.
Kiitos painokkaista vinkeistä!
VastaaPoistaOle hyvä! Minähän koitan "pakottaa" kaikki lukemaan nämä kirjat, niin saisin kuulla, mitä ajatuksia ne heillä herättivät. Unto jo lupasi lukea, kunhan on lukenut Pedron elämäkerran.
PoistaKiitos lukuvinkeistä.
VastaaPoistaOle hyvä! Soudakovan kaikki kolme kirjaa ovat todella koskettavaa luettavaa.
PoistaSoudakova on todella hyvä, luen parhaillaan tuota Haikaraa tai tällä kertaa kuuntelen ja se on hienosti luettu, yleensä vierastan äänikirjoja, kun ulkomaalaiset nimet on usein niin kamalan huonosti äännetty.
VastaaPoistaEikö olekin. Soudakova kirjoittaa kipeistä asioista isolla asiantuntemuksella ja tunteella.
PoistaMinä en ole vielä kuunnellut äänikrjoja ollenkaan. Katsotaan tuleeko sellaisen tilanne joskus eteen, että kuuntelu tuntuisi luontevalta.