Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut

 

    Yhtenä aamuna äiti heilui pikkuhousuissa ja t-paidassa, ei nyt ilkialasti mutta budjetinlaskijasisko joutui muistuttelemaan, että äiti nyt pitää jo pukea päivävaatteet päälle.
    "Ime", sanoin, ja sytytin äidin tupakan. "Nyt on kedkipäivä", sanoin. "On kedkipäivän adkadeiden aika."
    Kun äiti meni kauppaan, varjostin koko matkan kolmenkymmenen metrin päässä, piilouduin puiden taakse. 
    "Mikä se on?" äiti kysyi myöhäisen lounaan jälkeen. "Se millä kirjoitetaan?"
    "Kidjoitudkone", ehdotin. 

Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan toinen osa Hullut ihanat linnut jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa Punainen planeetta päädyttiin.
Äidin elämän keskipiste, omalaatuinen taiteilijamies, on tehnyt itsemurhan ja äiti on jäänyt selviämään MS-tautia sairastavana kotiäitinä neljän lapsensa kanssa. Tarinan kertojana on kuusivuotias Jonttu. Isosisko, vasta kymmenvuotias, hoitaa kaikki asiat, huolehtii äidin terapia-ajat, siivoaa kodin, laskee rahat ja huolehtii pikkusisaruksista. Jonttu on itsekin melkoinen huolehtija. Nuoremman isosiskonsa ja pikkuveljen hän kuvaa vastuunpakoilijoina, mutta kaikki lapset ovat kyllä ikäänsä aikuisempia huolestuneisuudessa ja kodin askareiden hoitamisessa.
 
Vastuunpakoilijasisko toteaa jossain vaiheessa, kun lapset ovat jo laitoksessa, että kaikki on hyvin, kun ei enää tunne mitään. Hän on pitkään heijannut itseään ja nykinyt sängyssä. Isosisko alkaa posottaa Jeesuksesta, ja äidinpoika Jonttu riippuu äidissään imien tämän yöpaidan reunaa. Hän pitää tehtävänään pelleillä ja pitää äitiä hyvällä tuulella peläten kaiken aikaa tämän kuolevan. Iltaisin hän pyörii äidin vieressä sängyssä tätä kutitellen ja kissanpoikaa leikkien. Missähän pikkuveli on, ehkä isosisko laittaa hänet nukkumaan.

    "Me ollaan pedheen ildakukkujat", sanoin laskiessani sormella äidin luomia, "ja sä oot pahin iltakukkuja", äiti lisäsi.
    Kysyin, voisiko äiti mennä isona kanssani naimisiin, ja äiti vastasi että toki voisi, mutta ei voi koska muuten hän joutuu sukurutsauksesta vankilaan.
    Kysyin, onko oikea syy se, että äiti kuolee. 

Äidillä on sama periaate kuin isälläkin oli ollut, ei missään nimessä ketään ulkopuolisia sorkkimaan perheen asioita. Sosiaalitoimiston tätien tarkistuskäyntien alla siivotaan ja haetaan ruokaa muulloin aika tyhjänä olevaan jääkaappiin. 
Kun äidin tila pahenee ja perhettä uhkaa hajottaminen, niin äiti keksii, että on löydettävä mies sossunkarkottimeksi. No, sehän on selvä, ettei äidin tilanteessa oleva invalidi, vaikka kaunotar onkin, löydä elättäjää vaan tyhjäntoimittaja Markun. Isosisko talouspäällikkönä murehtii, miten he ruokkivat vielä Markunkin, mutta onneksi kihlaus purkautuu. Äiti pakenee tilannetta kirjoittamalla kirjaa, jonka nimen Joonatan Tola on antanut tälle äitiin keskittyvälle kirjalleen.  

Kun tilanne käy toivottomaksi, perhe siirretään ensin laitosmajoitukseen, nuorisokotiin. Elämä on levotonta ja väliaikaista. Tavarat äidin mekoista isän miekkoihin ja lasten leluihin odottavat varastokontissa laitoksen pihassa. Paikkahan ei ole lapsille suunniteltu, sekä asujat että työntekijät ovat omituisia tyyppejä ja äidin tila heikkenee yhä.
 

Juoksin nuoremman isosiskon perässä käytäville hillumaan, hyppelimme ja pomppelimme niin kuin lapset jotka eivät tajua että huonosti menee. Ihailimme laitoksen kattoa ja loisteputkia ja vitivalkoisia seiniä, kaikkialla oli valkoista kuin unessa, josta on poistettu värit, ja siskon silmissä tuikki vuorille paenneen zeniläisen munkin öljylamppu, ongelmat olivat aina tulleet ja menneet, ihmiset eläneet tai kuolleet, kaikki meni aina päin helvettiä, joten turha oli stressata mistään. Mutta molempien niskat olivat kierrekorkeilla siitä alituisesta ympäristön taka-ajatusten ja mielialojen kyttäämisestä, kasvin lailla piti taipua milloin minnekin, valoon päin.  

Lasten elämän turvallisin vaihe alkaa, kun he pääsevät neuvottelujen jälkeen kaikki yhdessä sijoituslapsiksi perheeseen, jossa on kaikkea. On hyvää ruokaa, urheiluvälineitä, harrastusmahdollisuudet oman valinnan mukaan, isolle perheelle tuunattu farmariauto, retkiä, matkoja ja kivoja uusia sisaruksia ja muita sukulaisia. Jonttu on saanut kavereita, selättänyt puhevikansa ja saanut iloa elämäänsä.
Äitiä käydään katsomassa sairaalassa koko isona perheenä, mutta nykyhetkessä elävät lapset tuskin enää tuntevat häntä. Ja eräänä päivänä kuihtunut äiti nukkuu pois ja tuhkataan. Jontusta tulee täysorpo 11-vuotiaana.

Kirjan toinen aikataso kuvaa Jonttua nuorena aikuisena. Jokainen kirjan viidestä osasta alkaa tilanteella, jossa nuori isä odottaa hyvin ahdistuneena ja erilaisia pelkoja ja kauhua tuntien lapsensa syntymää.   

Tämä aikataso tuo tarinaan paljon lisää. Se kertoo sekä siitä, miten rikkonainen lapsuus näkyy myöhemmin että myös siitä, miten se ei estä elämästä hyvää aikuisen elämää. Tärkeintä on, että on saanut kokea rakkautta. Jonttu on saanut äidiltään emon ihon läheisyyttä ja sijoitusperheessä huolenpitoa ja välittämistä, mitkä myös kuuluvat rakkauteen. 

Joonatan Tolan proosan erityispiirre on sen huumori ja keveys. Traaginen kasvukertomus onkin paras kertoa huumoripitoisesti, koska silloin se on lukijalle helpompaa luettavaa.
Valittu tyyli on varmaan myös se millä kirjoittajan on luontevinta tarkastella kipeää aihetta, elämää joka on hänen omaansa, ja saada siihen järjestystä.   


Linkki kirjoitukseeni Tolan esikoisesta: (klik)