Kaksi kirjaa: masentavaa ja lohduttavaa lukemista

 

Mieko Kawakami on palkittu japanilainen kirjailija, joka kirjoittaa modernin yhteiskunnan ongelmista ja ihmisten selviämisestä. 
Romaanissa Heaven hän nostaa esiin nuorten väkivaltaisuuden toisiaan kohtaan. Päähenkilö on 14-vuotias poika, joka ottaa vastaan kaiken hänelle koulussa tehdyn pahan vastaan panematta kuin poissaolevana. Hän salaa haavansa aikuisilta ja yrittää elää koulun ulkopuolella normaalisti. Hän tietää, että hänen äitinsä pitäisi säännöllistä hakatuksi joutumista suurena heikkoutena ja häpeänä.
Häntä lähestyy samaa kokeva tyttö, ja heille syntyy salassa pidetty ystävyys, jossa molempien kidutuksesta, fyysisestä ja psyykkisestä, puhutaan vähän ja verhotusti. 
Mutta miten sellainen ystävyys pystyy säilymään, jossa ainoa yhdistävä asia on koettu, sanoilla vaikeasti kuvattava kauhu?
Mieko Kawakami on taitava kirjoittaja ja Heaven on kolkko väkivallan analyysi. 

Kirjan kohokohta on yllättävä kiduttajan ja kidutetun välinen keskustelu väkivallasta. Se mahdollistuu, kun poika kohtaa yhden hänen alentamissessioihinsa osallistuneen kasvotusten kahden kesken ilman jengiä. Kiusaaja käyttäytyy välinpitämättömästi kiusatun sähköistyessä tilaisuudesta kuulla totuus. Miksi juuri hän on heidän aggressioidensa kohde? Miksi jengi ylipäänsä käyttää aikaansa hänen halventamiseensa? Vastaus on masentava: he tekevät niin, koska voivat. 

    "None of this has any meaning. everyone just does what they want. They have these urges, so they try to satisfy them. Nothing's good or bad. There was something they wanted to do, and they had the chance to do it. Same goes for you. I'm sure that when you want to do something, if you can manage it, you're doing it, right? Same principle."

Entä syyllisyys? Eikö se, että hakataan salaa, ei avoimesti ja koitetaan olla jättämättä jälkiä, joita hakattu ei pystyisi selittämään pyörällä kaatumisella osoitakin, että tiedetään tekojen olevan vääriä? No ei, siinä vain varmistetaan, että hauskuus voi jatkua. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa ja väärää, joskus toiset ovat niskan päällä, joskus toiset, ja omiaan pitää puolustaa. Se voittaa, jolla on voimaa.

    "... There's no beautiful world where everyone thinks the same way and they all understand each other perfectly. It doesn't exist. You think it does, but it's not real. When you really look at what's going on, everyone's living in their own world. They come into contact..."
 
Tämän kirjan lukeminen sattui nyt aikaan, joka todistaa kiusaajajengiläisen sanat oikeaksi. Venäjän johtotiimille ihmisten tappaminen omien vallantunteiden ajamana onkin "erikoisoperaatio" ja "eräänlaista mikrokirurgiaa". 
Tunne-elämän lilliputteihin on turha vedota syyllisyydellä ja säädyllisyydellä. Heihin vaikuttaa vain vastavoima. 

Siirryin lukemisissani runoista proosaan ja ajattelin pääseväni irti raskaasta todellisuudesta, jossa joudumme elämään, mutta toisin kävi. 
No, huomasin lainakirjapinossani  kirjan, jonka kansi lupaa huumoria ja tartuin seuraavaksi siihen. 

Huumorikirjallisuuden kiistaton kuningasko? Kanteen painettu mainoslause kyllä johtaa harhaan. David Sedarisin omaan elämään pohjautuva kirja Calypso (2018) ei ole  mikään vitsikirja, vaan lämpimällä jutustelevalla tyylillä kirjoitettu teos vakavista asioista koomisuutta unohtamatta. Kirjan lukuja voisi kutsua pakinoiksi ja joiltain osin kevyiksi esseiksi.
Calypso on ensimmäinen Sedarisilta suomennettu teos. Sujuva suomennos on Riina Behlin.

Kirja toimi juuri kuten toivoin. Se rentoutti ja vei mukanaan sellaiseen elämään, jossa toisista ihmisistä ja muista elollisista olennoista välitetään, heitä autetaan ja heidän heikkouksiaan ymmärretään. 
 
Sedaris kirjoittaa paljon omasta lapsuudenperheestään, ei pelkästään lapsuudesta, vaan siitä, millaista heidän, viiden sisaruksen ja isän, elämä on vanhoina tässä ja nyt. Isolla perheellä on viehättävä tapa viettää yhteisiä lomia, joilla luonteet ja kunkin erityispiirteet kalskahtelevat estottomasti.

Hyväntuulinen tyyli, ystävällisyys, utelias tarkailijan ote, ironinen katse itseen ja kujeileva katse läheisiin tuo mieleeni Mark Levengoodin. 

Käsiteltyjä aiheita ovat mm vanhuuden vaivat, sisarussuhteet, yhden perheenjäsenen itsemurha ja toisen alkoholismi, pakkomielteet, huoli 94-vuotiaasta isästä, homoseksuaalisuus, ihmisten tapaaminen kirjakiertueilla ja jätiläiskilpikonnat. 

En tiedä millaista pienissä perheissä on, mutta isoissa perheissä keskinäisillä suhteilla on tapana muuttua ajan myötä. Ensin paras kaverisi saattaa olla joku veli tai sisko, ja kaksi vuotta myöhemmin se on joku toinen. Sen jälkeen se todennäköisesti taas vaihtuu, ja sitten vielä kerran. Se ei tarkoita, että olisit riitautunut entisen läheisimmän sisaruksesi kanssa, vaan sinun tiesi on vain yhdistynyt jonkun toisen tiehen, tai toisinpäin. Syntyy trioja, jotka muuntuvat kvarteteiksi, ennen kuin jakautuvat kahden tiimeiksi. Kuvion kauneus on sen jatkuvassa muutoksessa.

David Sedaris on syntynyt ja vaikuttanut USA:ssa, mutta asuu nykyään Englannissa. Hän on paitsi kirjailija myös näyttelijä ja suosittu radiotoimittaja ja tv-esiintyjä. Hänet on valittu Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemiaan, jonka jäsenet valitaan eliniäksi. 

Ihastuin niin tähän arjen absurdeista sattumuksista ammentavan kuvaajan tyyliin että ostin Helsingin näyttelyreissullani Akateemisesta hänen kokoomateoksensa The Best of Me. Siinä näkyy olevan myös muutamia Calypso-kirjan lukuja/pakinoita/esseitä. Kirja löytyi esseeosastolta, joten olkoon sitten esseitä. Voin verrata alkuperäistä ja suomennosta, jota pidän erinomaisena.
On kyllä houkuttavia nimiä näillä esseillä: Me Talk Pretty One Day (hirveä kielikurssiopettaja, luin jo junassa), Dentists Without Borders, Laugh Kookaburra, Understanding Understanding Owls, A Guy Walks into a Bar Car...