Naisellista ja inhimillistä

Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään. 
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.

Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio. 

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni. 
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää. 
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan. 
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia. 
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.  
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen. 

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!

Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler

Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä