tiistai 8. elokuuta 2017
Roxane Gay, Hunger
Roxane Gay on nelikymppinen amerikkalainen yliopistonopettaja ja tuottelias kirjailija. Hän sanoo kaarrelleensa monissa fiktiivisissä kirjoituksissaan ja esseissään paino-ongelmansa ympärillä, mutta päätti lopulta kirjoittaa siitä suoraan. Näin syntyi kirja Hunger, A Memoir of (My) Body.
Gay on iso nainen, 6 jalkaa 3 tuumaa eli 191 cm pitkä ja ollut painavimmillaan 577 paunaa eli noin 260 kiloa painava. Häntä nolottaa kertoa nämä luvut, mutta hän haluaa tehdä sen. Häntä on luultu monesti mieheksi, varsinkin koska hän pukeutuu yleensä miesmäisesti, arkuuttaan.
Gay tulkitsee syömisensä turvapanssarin hankkimiseksi, lohduksi ja lopulta myös itsensä rankaisemiseksi. Kuka käski ihastua 12-vuotiaana väärään poikaan, joka vei hänet kaveriporukkaansa raiskattavaksi, ja miksi hän kaiken lisäksi jatkoi tämänkin jälkeen pojan tapaamista itsetuntonsa menettäen ja tapahtuneen salaten.
Gay laihduttaa välillä, mutta kauhistuu, kun vaatteet alkavat käydä väljiksi ja lankeaa taas vanhoihin syömätapoihin. Addiktiivinen syöminen näkyy, vaikeuttaa elämää ja lisää häpeää.
Gayn kirja on tunnustuskirjallisuutta. Se on hyvin paljasta ja karua ja viestii, että kirjailija on väsynyt yksinäiseen taisteluunsa ja haluaa lopultakin kertoa kaiken, purkaa sydäntään ja uskoutua.
Hän kuvaa konkreettisesti millaisia vaikeuksia kohtaa päivittäin. Hän potee kaiken aikaa kipuja ja hikoilee. Saadessaan kutsun luennoimaan hän joutuu miettimään, pääseekö nousemaan lavalle, onko tuolissa käsinojat ja jos on, niin mahtuuko hän niiden väliin vai joutuuko istumaan reisiensä varassa tuolin etureunalla, kestääkö tuoli. Gay kertoo kokemistaan noloista tilanteista, taistelustaan nälkäänsä vastaan, epätoivosta ja elämättömästä elämästä.
Ylipainoisuus on vaikuttanut hänellä jopa asuinpaikan valintaan. Syrjäisissä paikoissa on helpompaa kuin suurkaupungeissa.
My body is a cage. My body is a cage of my own making. I am still trying to figure my way out of it. I have been trying to figure my way out of it for more than twenty years. (Kehoni on itse rakentamani häkki. Yritän yhä selvittää tieni ulos. Olen yrittänyt selvittää tieni ulos häkistä yli kaksikymmentä vuotta.)
Millaista on nälkä, joka ei vaimene syömällä? Se on vaihtuvia pakkomielteitä joihinkin ruokiin, se on sitä, että ei ole tajua annoskoosta ja sitä, että ruuan maku suussa ja itse syömistapahtuma tuovat niin paljon mielihyvää, että se voittaa liikasyömisen tuoman pahan olon.
Sanotaan, että syömäongelmaisella nälkä on mielen asia, mutta Gay korjaa tämän sanomalla, että se on mielen ja kehon, sydämen ja sielun asia.
Nälkä on sana, jota Gay käyttää paljon. Hän tuntee paitsi ruuan nälkää myös nälkää hyviin ihmissuhteisiin, rakastetun löytämiseen ja kauniisiin vaatteisiin. Hänellä on kaksi vaatekaappia, se mistä hän pukee päivittäin päälleen tylsät turvalliset piiloutumisvaatteet ja toinen, paljon isompi, joka on täynnä kauniita värikkäitä, liehuvia ja näyttäviä vaatteita. Niihin hän ei uskalla pukeutua.
Hän on tyytynyt myös ihmissuhteissaan vähään, niihin ihmisiin jotka viitsivät olla hänen kanssaan uskaltamatta olla itse se, joka valitsee.
The story of my life is wanting, hungering, for what I cannot have or, perhaps, wanting what I dare not allow myself to have. (Elämäni tarina on haluamista, nälkää siihen mitä en voi saada tai ehkä sellaisen haluamista mitä en uskalla sallia itselleni.)
The older I get, the more I understand that life is generally the pursuit of desires. We want and want and oh how we want. We hunger. (Mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän, että elämä on yleensäkin halujen perässä kulkemista. Me haluamme ja haluamme ja voi miten me haluamme. Me koemme nälkää.)
Anoreksiasta on paljon kirjoja, mutta ylipainoisuudesta ei. Tässä Hunger tulee tarpeeseen.
Kirjan miinuspuolena on viimeistelemätön rakenne. Samat asiat toistuvat, ja tuntuu siltä, että lukujen yhteensovittaminen on jäänyt kesken. Toisaalta tämän ymmärtää juuri tässä kirjassa. Kirjoittaminen on varmaan toiminut myös itsetuntemuksen ja kadotetun itsekunnioituksen löytämisen välineenä, joten ehkä nämä asiat piti sanoa monesti. Ehkä Roxane Gayllä oli tunne, että häntä ei kerrasta kuulla.
Alaotsikon omistuspronomini sulkeissa on mielenkiintoinen, kehoni muistelmat ja kehon muistelmat. Gay tietää, että kertomalla oman tarinansa hän tuo julki myös monen muun ihmisen tarinan. Yhteiskuntamme pitää yllä ulkonäkökeskeisyyttä, mikä lisää stressiä keskimääräisestä poikkeavalle henkilölle - ja kenelle tahansa. Hienotunteisuus ei ole nykyään arvossa, suoraan töräytteleminen on. Gayn esimerkit ihmisten käyttäytymisestä vahvistavat tämän.
Gayn pohdiskeluista tuli mieleeni eräs Matti Nykäseltä tallennettu lause "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät janoani". Näinhän se on. Me annamme helposti toisille helppoja ohjeita heidän ongelmiinsa tajuamatta mitään itse ongelmasta.
Minulle jäi luettuani sellainen tunne, että pidän Roxane Gaystä ja toivon sydämestäni hänelle kaikkea hyvää. Näen edessäni kunnianhimoisen naisen, jonka tiellä on este. Onneksi hän on alkanut koetella sitä yhä voimallisemmin ja jos sen ylittäminen on mahdotonta, niin ainakin - nyt tulee mieleen englanninkielinen ilmaisu 'make the most of it', tehdä parhaansa, tehdä kaiken mitä siinä tilanteessa voi. On kiinnostavaa seurata, mitä salailun lopettaminen saa aikaan.
Hunger pääsee hyllyyni Portia de Rossin elämäkerrallisen anoreksiakirjan Unbearable Lightness viereen. Näissä kirjoissa on sama ydin. Jokin trauma tai muu liian vaikea asia, varsinkin varhain koettuna, saa ihmisen rakentamaan itselleen häkin. Häkki voi olla itsensä paisuttamista tai kuihduttamista ja paljon muuta.
Katselin Roxane Gayn kuvia. Yleensä hänet on kuvattu voimakkaana ja uhmakkaana, amatsonimaisena. Tämän kirjan kansilehden kuvassa hän on kuin kujeileva pikkutyttö. Hyvä!
Gayn kirjoista on suomennettu esseekokoelma Bad Feminist, jonka nimi on pidetty alkuperäisenä. Kysyn, miksi. En toivo tämän käytännön yleistyvän. Kyllähän nimi on tärkeä osa suomentamista. Aivan käytännön syistäkin on hyvä tietää, millä kielellä kirja on, esim. kirjastovarauksissa.
Kommentoin vain tuota viimeksi mainitsemaasi nimiasiaa. Elokuvissahan tuo suomentamattomuus on yleistä nykyään. En myöskään ymmärrä, miksi. Nimestäkin on hyvä nähdä, että se on suomennettu. Sen sijaan haluaisin, että alkuperäinen kirjan nimi näkyisi paremmin, myös kannessa, eikä vain sisäsivuilla. Kun niin suuri osa lukijoista nykyään on kielitaitoisiakin, se antaisi minusta teokselle enemmän potkua, jos alkuperäinenkin nimi nostettaisiin suomennetun rinnalle, alaotsikon tyyppisesti.
VastaaPoistaTämä on ensimmäinen kirja, jossa huomaan, että otsikko on pidetty käännöksessä alkuperäisenä. Kyllä elokuvien nimetkin saisi nykyistä useammin suomentaa. Jokin Dancer in the Dark ei kerro englantia osaamattomalle mitään.
PoistaAlkuperäinen nimi kunnolla näkyviin kanteen. Sen haluaa kuitenkin aina tarkistaa. Hyvä idea Leena!
Minulle tuli ihan sama tunne teoksen toisteisuudesta. Muutoin kirja on kyllä kiinnostava, tärkeä, opettavainen ja aika julmakin kertomus. Pidän siitä, että Gay tuo kirjallisuuteen ääniä, joita tulee vastaan liian harvoin.
VastaaPoistaLuvut oli varmaan kirjoitettu erikseen kokonaisuutta ajattelematta - ainakin tuli sellainen olo - mutta kyllähän ksutannustoimittajan olisi pitänyt poistaa toistot.
PoistaNo, ei tämä niin suuri virhe ollut, koska kokonaisuus on ansiokas. Ja kirjan nimi on minusta todella onnistunut; se kertoo lukijalle, mitä kirja sisältää ja on samalla hieman salaperäinen.
Onko anorektiasta kirjoitettu? Sairastuin siihen 10-vuotiaana eikä v. 1955 semmoista tautia ollut ja vaikka olisikin, kuka siitä piittasi, ei kukaan. Kyse ei ollut ulkonäöstä, vaatteista tai muusta toisarvoisesta, siis minun kannaltani.
VastaaPoistaNälkä on edelleen vieraanani ja se pitää tappaa. Vähemmän kuin silloin. En ole tullut ajatelleeksi ylilihavuutta, vaikka olen kyllä rekisteröinyt sen, siis nähnyt. Saati että olisin ikinä ajatellut miten he pukeutuvat, koska en yleensä kiinnitä sellaisiin huomiota.
Myönnän että minulla ei ole ollut vaikeuksia pukeutua mihin tahansa mitä kirppareissa on. Rahaa minulla ei ole ollut myöskään ikinä. Ehkä sekin liittyy tapettuun nälkään?
Tämä ei ollut itsetilitys, koska tiedän miten sairauksien kanssa eletään. Hämmästelen vain näitä äärimmäisyyksiä, joita tulee eteen. Pitää lukea tuo Bad Feminist, ehkä opin siitä jotain!
Anoreksia-aiheisista kirjoista tulee mieleen mm. Mariane Käckon "Tapa minut, äiti!", joka on äidin kirjoittama kirja tyttärestään ja Kira Poutasen fiktiivinen "Ihana meri". Paras on minusta tuo mainitsemani Portia de Rossin kirja, mutta sitä ei ole suomennettu. Hän kertoo, millaista arki anoreksiaa sairastavana on, miten on pakko hyppiä parkkipaikalla, jos on pannut suuhunsa pastillin ja miten tällaiseen tilanteeseen ajautuu.
PoistaSofi Oksasen "Stalinin lehmät" on kirja anoreksiasta ja bulimiasta sekä muukalaisuuden tunteesta.
Minä olen lukenut tosi paljon syömähäiriöistä jo nuorena selvittääkseni, mikä se 'anorexia nervosa' on, mikä minuakin vaivasi vähän vanhempana kuin sinua, 11-vuotiaasta eteenpäin lieventyen vähitellen. Edelleen nuo kirjat kiinnostavat. Ihmiset suhtautuvat ruokaan ja syömiseen eri tavoin, ja se on kiehtovaa. Kun minä koen stressiä lakkaan syömästä, mikään ei maistu, kun taas joku toinen tuntee juuri silloin vetoa suklaaseen. Ymmärrän myös tuon keinon oikein hyvin.
Minusta myös vaatteet ovat hyvin kiinnostava asia ja kertovat ihmisestä. Kyllä sinäkin Ripsa varmaan valitset siellä kirpparilla, mikä sinulle sopii. Millä perusteella, paitsi että ei ole kallis?
Maanantain Hesarissa oli juttu kirjailjoiden tyylistä, tästä aiheesta on ilmestynyt oikein kirjakin. Jotkut kirjailijat ovat olleet trendsettereitä ja saaneet tyyliseuraajia siinä missä filmitähdetkin.
Niin, vielä piti sanoa jotain noista syömähäiriöihin sairastumisen syistä. Varmaan syyt ovat moninaiset. Varsinkin lapsilla huolestuneisuus näkyy usein suhtautumisessa ruokaan.
PoistaMarjatta: minusta vaatteet kertovat jostain yhteiskunnan pintakerroksen oireilusta. Vaatteet ovat suurelta osin edelleen miesten suunnittelemia ja mannekiinit anorektisia. Onneksi minulla on aina ollut herkkä iho, niin että olen kaikessa rauhassa saanut olla niin androgyyni kuin olen halunnut, meikkejä eivät kasvot kestä.
PoistaÄidin itsemurhan jälkeen yritin päteä juuri meikeillä, mutta vaatteisiin ei ollut varaa ja äidin hienot vaatteet menivät roskiksiin koska se oli isompi kuin minä. Se oli hyvä, saatoin jatkaa niin kuin ennenkin, luin, kirjoitin, piirsin ja maalasin. Kaikki oli syvyyssuuntaan.
Voin vakuuttaa että omassa lapsuudessani kyse oli elämästä ja kuolemasta eikä mistään huolestuneisuudesta. Sellaisia perheitä on Suomi vieläkin täynnä eikä kukaan voisi vähempää välittää.
Ripsa, sinulla on ollut vaikeaa. Itsemurha perheessä on musertava asia. Otan osaa, voi kai niin vieläkin sanoa.
Poista"Kaikki oli syvyyssuuntaan" - Tämä lause on niin paljon kertova ja niin hieno, että ihan kylmät väreet kulkevat ihossani.
Kiitos Marjatta, vaikka ei minulla ole hätää sen enempää kuin useimmilla ihmisillä. Olin onnekas niin kuin moni suurten ikäpolvien ihmisistä: oli vielä olemassa sivistysoppikoulu ja sivistysyliopisto.
PoistaOlen aika varma siitä, että kunnollinen ja perusteellinen, etenkin humanistinen, koulutus ratkaisisi paljon nyky-yhteiskunnan vaikeuksista. Voisi jopa rauhoittua tämä käymistila.
Lasten ja nuorten suhteen, varsinkin maahanmuuttajien, olen siis oikeasti huolissani. Rupeavatko pihan lapset oireilemaan niin kuin suomalaiset koulutoverinsa? Ainakin toivon että välttyvät turhilta sairauksilta niin kuin nuo anoreksiat ja bulimiat ja muut ovat.
60-lukulaiseen tapaan olen sitä mieltä, että useimmilla sairauksilla on yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Ihmisillä pitää olla ystävä- ja kasvuverkko. Tukikeppejä tarvitsevat useimmat jossain vaiheessa elämäänsä.
Ripsa, miten totta! Monet psykologit ovat sanoneet, että joitain asiakkaita auttaisi eniten se, että voisi antaa heille rahaa elämiseen ja hyvän naapurin.
PoistaEn tiedä pitäneekö paikkansa, mutta olen kuullut, että rehevät ihmiset ovat usein iloisempia ja hilpeämpiä kuin laihat. Ja kun tuttavapiirissä on kuin malliesimerkit: yksi langanlaiha ja yksi vahvasti ylipainoinen, ja he sopivat noihin puitteisiin, se vahvistaa tätä käsitystä. Toisaalta on tunne, että käytännössä luonteenlaatu ei varsinaisesti voi olla riippuvainen kiloista kehon ympärillä.
VastaaPoistaTerveydellisistä syistä jokainen liikakilo on haitaksi. Mutta laihduttaminen on rankkaa, sanovat ne, jotka käyvät jatkuvaa taistelua kiloja vastaan.
En tiedä kannattaako siitä erityisemmin iloita, jos paino pysyttelee luvuissa, joita ei tarvitse huolestuneena seurata. Ainakin siitä on se hyöty, ettei tarvitse hylätä vaatteita painon huomattavan nousun tai laskun takia.
Syömishäiriöt on paha juttu. Ne on aika yleisiä ja vaativat pahimmoillaan sairaalahoitoa. Niitä on vaikea sellaisen ymmärtää, jolla näitä vaivoja ei ole.
Kirja, josta tässä kerrotaan, lisää varmaan ymmärrystä.
Liisu, minäkin luulen, että tästä kirjasta on apua väärien tulkintojen nujertamisessa.
PoistaEhkä tuo luonnejuttu pitää paikkansa sellaisten rentojen vähän pyöreämpien ja neuroottisesti itseään tarkkailevien laihojen osalta, mutta en tiedä, onko tästä mitäään tutkimustuloksia. Kun mennään vaikean ylipainon puolelle, niin iloisuus voi olla selviämiskeino.
Pöh, piti varata tuo kirja - olin aiemminkin kuullut siitä - mutta ei sitä ollutkaan Pirkanmaalla. Varasin sitten saman kirjoittajan Bad feministin. Oletko lukenut sitä?
VastaaPoistaVarmaankin siksi, kun nälkäkirja ei ole suomenkielinen, sitä ei ole saatavilla. Tilasin sen kuitenkin kaukopalvelulainana, ei sekään monta euroa kustanna.
VastaaPoistaMinä laitoin Bad Feminist -teoksen varaukseen, en ole siis lukenut vielä. Sitä näyttää olevan meillä vain yksi kpl Kouvolan pääkirjastossa ja yksi Haminassa. Saan kunhan ehtivät siirtää lähikirjastooni.
PoistaOlen tilannut uusia englanninkielisiä Adlibriksestä, mutta tuo kaukolaina olisi hyvä ratkaisu minullekin, koska en haluaisi kasvattaa kirjamäärääni.
Gayllä on muitakin kiinnostavia teoksia, mm. novellikirja Difficult Women. Katson miltä Bad Feminist tuntuu ja jatkan Gayn teoksiin tutustumista, jos edelleen kiinnostaa.