Äitienpäivämietteitä 2, herkempiä

Luin Aleksis Kiven runoa Äitiinsä etsei lapsi. Kiven sanat santa ja taivutusmuoto äitin ovat lapsuuteni kieltä, mikä alkoi johdattaa omiin muistoihini, samoin runon ääretön kauneus.

Äitiinsä etsei lapsi, 
Itkien kauvan hän etsei,
Tok viimein hän nähdä saa
Sen liehuvanliinan pellol.
   Sinnepä nyt kiirehtii
   Hän kultasantasella tiell, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Äiti, kosk itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist vastaan:
   Helmoihins hän kietoo sen
   Ja istuu auman äärehen, 
Ja elokuun aurinko paistaa.

Autuas uni on lapsen, 
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
   Koska liehtoo lounainen,
   Kosk paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.

Lapsi on jätetty runossa yksin nukkumaan, kuten maalaistaloissa usein oli pakko tehdä, kun kaikki olivat välillä ulkotöissä. Herätessään pienokainen ampaisee etsimään äitiään. Minun kotonani näin ei tapahtunut, koska meillä oli neljä aikuista, ensin alkuun, Äiti, Isä, Mamma ja Pappa. Vanhalla Papalla oli aina aikaa olla lasten kanssa.

Hilja-äiti 23 v ja Marjatta 0,5 v, kesällä 1950

Mitä muistan omasta äidistäni Hilja Korpelasta, os Laurila, 1927 - 1963? 

Äiti kertoi oman nimensä tarinan niin, että koska hän oli 11-lapsisen perheen nuorin, häneltä toivottiin vain, että hän olisi hiljaa eikä hänelle pahnan pohjimmaisena riittänyt enää muuta kuin yksi nimi.

Äitin ruusupenkit loistivat runsaskukkaisina ja suorina kuin ammattipuutarhurilla. Ne ruusut olivat melkein minun mittaisiani. 
Äiti leipoi reikäleipiä, kakkoja, lonkia, kääretorttua ja neljää sorttia pikkuleipiä. Me saimme maistella Tarjan kanssa taikinoita. 
Äiti paistoi punaposkisena puuhellan takana voita tiriseviä plättejä ja keitti kullankeltaista suomuurainhilloa. 
Äiti ompeli meille flikoille joka kevätjuhlaan ja joulujuhlaan uuret klenningit, havunvihreää silkkisamettia talvella, kesällä vaaleansinistä perhosenkevyttä unelmaa. Itselleen äiti ompeli villakankaisia leninkejä. Häntä pyydettiin usein kummiksi, ja hän halusi olla kastetilaisuuksissa tyylikäs. 
Äitin kangaspuiden kolke oli turvallinen ja kodikas ääni. Samoin kahvimyllyn ratina, jota kuuntelin aamuisin peiton alla. Äiti kutoi räsymattoihinsa mutkikkaamman kuvion kuin muut emännät. Äiti oli kaikista paras.

Äiti katsoo minua Honkakosken kansakoulun äitienpäiväjuhlakuvan takarivistä pää kallellaan, tarkistaa, onko rusetti paikallaan ja istunko nätisti. Minä istun tyyriinä eturivissä. Olen katsonut samalla tavalla omiani, tarkistanut.

Äiti yritti kerran syöttää minua väkisin, kun minä olin lopettanut syömisen 11-vuotiaana murehtiessani, miten pärjään oppikoulussa. Hän pyysi heti anteeksi kajoamistaan, ja minä häpesin, häpesin lujaa, typeryyttäni.

Pari vuotta tuosta tapahtumasta Äiti kaatui pyykkipäivän päätteeksi liiterin eteen. Hän oli sanonut Mammalle, että nyt keitetään hyvät kaffeet, hän hakee hellapuut. Pikkusisko, viisivuotias, tuli sisään ja sanoi, että Äiti kaatui eikä nouse enää. Minä juoksin sisävaatteissa ja palipaleissa kilometrin matkan naapuriin soittamaan apua. Oli marraskuu ja liukastelin. Kun pääsin takaisin, Äiti oli kannettu tupaan, jossa hän oli edelleen tajuttomana ja oksensi vihreää. Isä tuli illalla sairaalasta, laski jonkin pussin ovensuupenkille ja sanoi:"Hiljaa ei ole enää." 
Se oli lapsuuden loppu. 

Ennen minun syntymääni, Äiti, Isä ja Isoveli,
joka kuoli alle pari vuotta äidin jälkeen.