Matkalla luettua, vakavaa ja kevyttä

Lasken hieman tasoani ja kirjoitan lyhyesti äskeisellä matkalla lukemistani kirjoista. Haa, lyhentäminenhän saattaa olla vain tason nousua!

Ensimmäiseksi luin Jenny Nordbergin tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus, josta jo kirjoitin pari postausta taaksepäin.
Sen ajatukset myllertävät yhä päässäni. Ne nousevat mieleeni, kun näen television keskusteluohjelman juontajalla kauhean epämukavat ns. istumakengät, joilla todennäköisesti ei voi edes seistä, tai kun luen lehdistä, että suomalainen teinityttö on tappanut luokkatoverinsa.

Seuraavaksi luin italialaisen Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (2004).
Kanteen on painettu kirjan tehokas alku. 
Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä. Samantyylistä suoraan ytimeen vievää lakonisuutta olen tavannut mm. Jari Tervolla. Alkua seuraa epätoivon täyttämä jakso naisen, Olgan, elämässä. Kun Olga näkee kadulla miehensä ja tämän uuden nuoren rakastetun itselleen kuuluneissa perintökorvakoruissa, hän hyökkää kuin muurinmurtaja täydellä painollaan.
Hän kuvitteli, että hänellä oli oikeus ottaa minun paikkani kaikessa ja näytellä minun osaani, se alhainen paska. Anna minulle ne korvakorut, anna minulle ne korvakorut. Halusin repiä ne hänen yltään korvineen päivineen, halusin vetää riekaleiksi koko kauniit kasvot, silmät, nenän, huulet ja päänahan vaaleine hiuksineen.
Olga joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen järkensä. Hänen psyykkinen vajoamisensa on kuvattu niin hyvin, että lukija pelkää pahinta. Kirjasta on hyvä esittely Donna Mobilen kirjat -blogissa täällä.

Kolmas kirjaston kirja, jonka olin tuonut matkalle mukanani oli Joni Skiftesvikin novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983). Olen lukenut tämän kirjan jo heti sen ilmestyttyä. Sittemmin olen lukenut Skiftesvikiä enemmänkin, nähnyt hänen kirjoihinsa perustuvan elokuvan Katsastus ja KOM-teatterin näytelmän Pystyyn haudattu.
Oli kiinnostavaa lukea kirja uudelleen ajatellen, että tästä se alkoi.
Kirjan neljässätoista novellissa tarkastellaan pohjoisen Suomen ihmisiä viime sotien ajoilta 80-luvulle asti. Olosuhteet ovat rankat. Puitteina on tehdastyö ja työ merellä. Ankeus, huumori ja surumielisyys kulkevat käsikkäin Skiftesvikin proosassa. Huumori röyhyää varsinkin novelleissa Valtuuskunta ja Näprääjä. Surullisimmat ovat kaksi kuolemaa käsittelevää novellia, Peilinki sekä Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, jonka tunnelmiin Skiftesvik palaa viimeisimmässä kirjassaan, omaelämäkerrallisessa romaanissa Valkoinen Toyota vei vaimoni (2015). Siinä tragedian kuvaus on muuttunut lyyrisemmäksi, kun tapahtumaan on etäisyyttä. 
Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellin alku:
Kylmä.
    Sinisten jäiden yli kulki kolea länsituuli. Se puskeutui villaisen läpi ihoa vasten. Väristykset juoksivat pitkin selkäruotoa ja vapisuttivat hartioita.
     Pilvipeitteessä lähellä taivaanrantaa, siellä, missä jäänmurtajan auki runnoma rannikkoväylä kulki, roikkui vaalea läiskä. Se oli auringon korvike. Se hehkui enemmän vilua kuin  lämpöä.
     Lennun hampaita kalisutti.

Sitten loppuikin kotoa tuotu lukeminen. Ostin trillerin The Boy That Never Was, joka on irlantilaisen Karen Perryn tuore esikoisromaani. Se jäi kuitenkin odottamaan paluulentoon asti, ja luen sitä parhaillaan loppuun kiihkeän odotuksen vallassa. Lukutahti on hidastunut, kun pitää lukea kaikki matkan aikana kertyneet sanoma- ja aikakauslehdet.

Aloin siis säästellä ostamaani kirjaa, ja kävin pläräämässä lomapaikan taloyhtiön yhteisiä hyllyjä. Mies jätti sinne Westön kirjoja ja minä nappasin kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava ja toinen hauska.

Barbie Probert-Wright on vanha Englannissa asuva rouva, joka oli kauan harkinnut muistojensa kirjaamista. Kun hänen miehensä huomasi ilmoituksen, jossa etsittiin parhaita tosielämän tarinoita julkaistaviksi, hän ymmärsi hetken koittaneen. Näin syntyi kirja Little Girl Lost (2006), joka voitti ensimmäisen palkinnon kilpailussa nimeltä TRUE.
Barbie oli alunalkaen Bärbel, 7-vuotias saksalaistyttö, joka oli joutunut eroon äidistään, kun hänet oli lähetetty muka parempaan turvaan isonsiskonsa Evan luo. Siskokset kulkivat jalan läpi sodan runnoman maan päästäkseen satojen kilometrien päähän äitinsä luo. Vuosi oli 1945, ja vihollinen lähestyi. Tytöt näkivät muutaman kuukauden matkallaan ihmisiä ammuttavan, kävelivät ohi ruumiskasojen, näkivät nälkää, ja nukkuivat välillä ojassa. Heidän vähäiset tavaransa ryöstettiin ja isosisko raiskattiin. Kaiken kauhean ohessa he kokivat myös ihmeellistä anteliaisuutta ja ystävyyttä ja pääsivät lopulta äidin luo Hampuriin. Alue, josta he lähtivät, jäi Itä-Saksalle.
Kirja antaa tarkkaa kuvaa, siitä, miten saksalaiset elivät sodan aikana ja sen jälkeen. Maahan oli järjestetty pakolaisille huoltopaikkoja maalaistaloihin, mutta pakomatka oli silti todella vaikea sisaruksille. Länsisotilaat olivat ystävällisiä pakolaisille, mutta venäläisiä valloittajia oli syytä pelätä.
Kirjassa on sitaatteja Evan päiväkirjasta, mutta aivan yhtä kiinnostavia ovat Bärbelin pienen tytön havainnot. Valokuvat keskellä kirjaa kertovat myös paljon.
Oli kiinnostavaa lukea aikalaiskuvaa saksalaisten kärsimyksistä natsismin alla. Sota tuhosi monia kaupunkeja niin täysin, että kun se oli ohi, ihmisille tehtiin asuntoja kellareihin ja jopa yleisiin vessoihin.
Niin paljon on kirjoitettu juutalaisten kohtalosta ja annettu ymmärtää, että saksalaiset olkoot hiljaa ja painakoot päänsä. Mutta tavallinen tyttö, kuten 19-vuotias suurkaupunkilainen Eva, ei todellakaan tiennyt, mitä tienvarressa seisoville raita-asuisille luurankomaisille ihmisille oli tapahtunut. Tytöt luulivat heitä sairaalan potilaiksi.
Tämä kirja sai aikaan mieliteon lukea uudestaan Peltirumpu ja muuta Günter Grassilta.

Viimeisenä matkakirjanani luin viisikymppisen naisen päiväkirjamuotoon kirjoitettua pohdiskelua ikääntymisen tuomista muutoksista, chicklitiä, josta on Englannissa saanut nauttia myös tv-sarjana, Judith Holder, Grumpy Old Woman (2006).
Täytyy sanoa, että tämä oli juuri sopivan kevyttä rantalukemista. En kyllä ymmärrä, miksi vanheneminen niin dramaattista on, mutta minähän olenkin jo pitkälti ohi keski-iän kriisien. Ehkä en vain muista.
October 9th
You don't think it's going to happen to you. You were part of the generation who invented sex, you had a pair of  hot pants, some Mary Quant shiny patent boots, you invented free love, you were around at the start of the Beatles. Surely you would be exempt? Catalogue addiction wouldn't happen to you. Then one day when your guard is down ....
The catalogues start coming. They know where you live , they know you have hit middle age and they know what you want. Now. Probably make you want them. Inside you are still a sex kitten, still a groovy chick who can strut your stuff on the dance floor to Tina Turner ... but to everyone else you are now just a middle-aged old cow with bad hair and bad jumpers. 

Chicklit-henkisesti lopussa vielä kuva itsestäni mielipuuhassani kaltaisteni (lue:pöljien) joukossa.