Dag Solstad, Ujous ja arvokkuus (2014)

Norjalainen Solstad kirjoitti romaanin Genanse og verdighet vuonna 1994. Se julkaistiin suomeksi 20 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen!

Kirjan asetelma on aivan tätä päivää, paitsi että en usko, että opetus enää onnistuisi sillä tyylillä, millä kirjan päähenkilö, johtava äidinkielenopettaja Elias Rukla kiusaa oslolaisia oppilaitaan. Nyt riittää paljon vähempi "tylsyys" nostamaan oppilaat ihan kunnolla kapinaan.
Rukla pohtii yksinpuheluna oppitunnista toiseen Ibsenin Villisorsan sivuhenkilön Rellingin merkitystä. Oppilaat joutuvat lukemaan ääneen hänelle hänen pohdinnassaan olevia kohtia yhä uudelleen, koska arvoitus on opettajalla ratkaisematta. Rukla huomaa kyllä oppilaiden haluttomuuden, mutta ei osaa muuttaa tyyliään, jolla on opettanut kaksikymmentäviisi vuotta. Hän tietää, että muutamat valveutuneimmat oppilaat toivovat hänen käsittelevän Ibseniä nykyaikaisemmin rikoskirjallisuuden tiennäyttäjänä tai ottavan käsittelyyn kirjan nuoria kiinnostavan itsemurha-teeman.
Mutta ei. Opettaja opetti klassista kotimaista kirjallisuutta siitä ääneen lausutusta lähtökohdasta, että verovaroin kustannetussa norjalaisessa koululaitoksessa oli määrä opettaa klassista kotimaista kirjallisuutta tarkoituksenaan suoda heille, näille kahdeksantoistakesäisille pullaposkille korkeinta yleissivistävää koulutusta, jota valtio saattoi nuorisolleen tarjota. Hän puhui. Hän puhui Rellingistä, sivuhenkilöstä näytelmässä nimeltä Villisorsa, jonka syövereihin hän oli uppoutunut ja johon, luojan tähden! hänellä oli oikeus uppoutua abiturienttiluokan lehtorina Fagerborgin lukiossa. 

Oppilaat lähtevät välitunnille epäkohteliaasti kesken opettajansa lauseen, mitä ei olisi tapahtunut kymmenen vuotta aiemmin, jolloin opettaja vielä määräsi tunnin loppumisen ja kello oli vain apuväline, joka muistutti oman opetuksensa lumoihin jäänyttä opettajaa ajan kulusta. Tämä ärsyttää Ruklaa, joka suorittaa mielestään sivistystehtäväänsä velvollisuudentuntoisesti, kuten ennenkin, ja antaa oppilaille "harvinaisen mahdollisuuden, niin, hän ei empisi sanaa onnenpotkun, katsella lähietäisyydeltä, miten aikuinen mies intoili oman kulttuuriperintömme olennaisista kysymyksistä". Oppilaat vain eivät ymmärrä ottaa vastaan onnenpotkua. Eivät he ole koskaan ymmärtäneet, mutta ennen he ovat yrittäneet salata tylsistymisensä. Nyt he ovat tylsistyneitä avoimesti, uudella, pelottavammalla tavalla. Kaksoistunnin toisella puoliskolla Rukla on jo saamassa kiinni Rellingin hahmosta, kun hänen haltioitunut yksinpuhelunsa keskeytyy valtavaan kyllästyneeseen huokaukseen. Häntä ärsyttää paitsi röyhkeys myös se, että hän ei ole enää aikoihin uskaltanut puuttua tällaisiin mielenilmaisuihin, vaan on ohittanut ne kuin ei olisi huomannut.
Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun oppilaat nousisivat pulpeteistaan, paiskaisivat kannen kiinni ja vaatisivat arvoistaan kunnioitusta, sillä silloin hänen avuttomuutensa paljastuisi lopullisesti.

Vaivaisen kahden tunnin opetuksen jälkeen Elias Rukla on valmis lähtemään kotiin. Hänellä on huojennettu opetusvelvollisuus asemansa vuoksi. Koulun pihassa tapahtuu romahdus. Rukla ei saa auki sateenvarjoaan, jolloin koko aamun - koko elämän - pettymys ja raivo purkautuu varjoon, jota hän hakkaa silpuksi suihkulähteen seinämään. Ällistyneet kasvot ympärillä lisäävät hänen raivoaan niin, että hän karjuu oppilaille lutkaa ja läskinaamaa ja harppoo sitten tiehensä.

Loppuosan tarinaa Elias Rukla seisoo liikenneympyrässä ja miettii elämäänsä. Hän tietää, että häntä tullaan houkuttelemaan takaisin työpaikalle, mutta tuntee, että se elämä on nyt häneltä ohi. Hänellä on vaimo, Eva Linde, joka on osannut hyväksyä ajan muutokset. Eva on yleensäkin osannut sopeutua elämään periaatteellista miestään paremmin. Elias Rukla odotti kauneuden takia palvomaansa Evaa seitsemän vuotta, mutta Eva ajautui ehkä avioliittoon mukavuussyistä. Kaiken lisäksi Eva pettää hänet rapistumalla ja viittaamalla itse kintaalla pönäköitymiselleen. Elias kysyy itseltään, elääkö hän Rellingin tavoin elämänvalheessa. Henkisessä nälässä hän ainakin elää. Nuoruuden filosofiset keskustelut ovat muuttuneet päivittelyksi asuntoveloista. Ainoa tosiystävä, Johan, jonka kanssa keskustelu sujui, jätti Evan tyttärineen hänen huostaansa ja lähti New Yorkiin mainosmaailman palvelukseen.

Eliaksen kriisi 20 vuoden takaa on nykyihmisen kriisiä. Moni kulttuuri-ihminen yhtyy hänen huokaukseensa sivistyksen väistymisestä viihdytyksen tieltä. Elias on ollut ujo, itseään korostamaton henkilö. Onko ujoudelle enää tilaa vai pitääkö huutaa kurkku suorana omaa erinomaisuuttaan? Elias korostaa sivuhenkilön tärkeyttä. Jos haluaa päähenkilöksi, pitää jaksaa olla myös sivuhenkilönä. Ja Eliashan on jaksanut, häntä kärsivällisempää saa hakea! Entä arvokkuus? Elias korostaa omaa arvoaan oppineena henkilönä, mutta näkee, että arvokkuus ei ole enää arvo.
Tästä tulee mieleen kirjailija Jari Ehrnroothin haastattelu HS:ssa viime lauantaina - Jaakko Lyytinen: Havaintoja nollatilassa - jossa Ehrnrooth toteaa, että hyvinvointiaate on korvannut arvot ja ideologiat.
Hyvinvoipuus ja viihtyminen, individualismi - siinähän ne aikamme todelliset arvot ovat. HS:ssa on oikein oma liite, Torstai-liite, joka koostuu ruoka- ja jumppaohjeista sekä listoista tyyliin "Miten tulla onnelliseksi". Sivistyksestä puhumista on alettu pitää teennäisenä.

Mihin suuntaan Elias Rukla lähtee? Sitä ei sanota. Luulen, että hän lähtee suuntaan, jossa pystyy säilyttämään arvokkuutensa.

Hieno ja puhutteleva teos! Pidän myös kannesta, joka on Jenni Saaren suunnittelema.

Lopuksi yksi asia, josta en pidä tässä enkä muissakaan kirjoissa, joissa sitä käytetään: yhteen pötköön kirjoittaminen. Koko kirja on harvoja sisennyksiä lukuunottamatta kirjoitettu yhdeksi ja samaksi tekstiksi. Jos pötkön tarkoitus on osoittaa, että Ruklan ajatus on keskeytymätöntä tajunnanvirtaa, niin enpä usko sitä. Kyllä hän selvästi käy läpi eri teemoja. Uskon pikemminkin Veikko Huovisen toteamukseen, että ajatus on hiirihaukka. Ajatus kaartelee ja tutkailee ja iskee välillä kiinni. Luvut ja kappaleet seuraisivat tällaista ajatuksenkulkua. Lisäksi tämän kirjan kerronta on hän-muodossa, ulkoapäin tarkastelevaa, jolloin jo tapahtuu valintaa. 

Hän-muodolla Solstad saa tarinaansa hienoa satiiria. 

P.S. Lisäys päivää myöhemmin
Käyty kommenttikeskustelu ja ajatusteni kaartelu hiihtolenkillä sai minut siihen tulokseen, että Solstad osoittaa Elias Ruklan hahmossa myös aika paljon kritiikkiä nuoruutensa ajan vasemmistolaisuuteen, ihanteellisuuteen, joka myös jäykisti joitakin loppuelämäkseen tiettyihin valintoihin. Siitä satiirinen tarkastelu. Ruklan ystävä on joustanut, vaimo on kehittynyt ja maailma muuttunut, mutta Rukla näkee vain rappiota. Mitähän ystävä Johan Corneliussen ja vaimo Eva Linde näkevät?