maanantai 12. tammikuuta 2015

Dag Solstad, Ujous ja arvokkuus (2014)




Norjalainen Solstad kirjoitti romaanin Genanse og verdighet vuonna 1994. Se julkaistiin suomeksi 20 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen!

Kirjan asetelma on aivan tätä päivää, paitsi että en usko, että opetus enää onnistuisi sillä tyylillä, millä kirjan päähenkilö, johtava äidinkielenopettaja Elias Rukla kiusaa oslolaisia oppilaitaan. Nyt riittää paljon vähempi "tylsyys" nostamaan oppilaat ihan kunnolla kapinaan.
Rukla pohtii yksinpuheluna oppitunnista toiseen Ibsenin Villisorsan sivuhenkilön Rellingin merkitystä. Oppilaat joutuvat lukemaan ääneen hänelle hänen pohdinnassaan olevia kohtia yhä uudelleen, koska arvoitus on opettajalla ratkaisematta. Rukla huomaa kyllä oppilaiden haluttomuuden, mutta ei osaa muuttaa tyyliään, jolla on opettanut kaksikymmentäviisi vuotta. Hän tietää, että muutamat valveutuneimmat oppilaat toivovat hänen käsittelevän Ibseniä nykyaikaisemmin rikoskirjallisuuden tiennäyttäjänä tai ottavan käsittelyyn kirjan nuoria kiinnostavan itsemurha-teeman.
Mutta ei. Opettaja opetti klassista kotimaista kirjallisuutta siitä ääneen lausutusta lähtökohdasta, että verovaroin kustannetussa norjalaisessa koululaitoksessa oli määrä opettaa klassista kotimaista kirjallisuutta tarkoituksenaan suoda heille, näille kahdeksantoistakesäisille pullaposkille korkeinta yleissivistävää koulutusta, jota valtio saattoi nuorisolleen tarjota. Hän puhui. Hän puhui Rellingistä, sivuhenkilöstä näytelmässä nimeltä Villisorsa, jonka syövereihin hän oli uppoutunut ja johon, luojan tähden! hänellä oli oikeus uppoutua abiturienttiluokan lehtorina Fagerborgin lukiossa. 

Oppilaat lähtevät välitunnille epäkohteliaasti kesken opettajansa lauseen, mitä ei olisi tapahtunut kymmenen vuotta aiemmin, jolloin opettaja vielä määräsi tunnin loppumisen ja kello oli vain apuväline, joka muistutti oman opetuksensa lumoihin jäänyttä opettajaa ajan kulusta. Tämä ärsyttää Ruklaa, joka suorittaa mielestään sivistystehtäväänsä velvollisuudentuntoisesti, kuten ennenkin, ja antaa oppilaille "harvinaisen mahdollisuuden, niin, hän ei empisi sanaa onnenpotkun, katsella lähietäisyydeltä, miten aikuinen mies intoili oman kulttuuriperintömme olennaisista kysymyksistä". Oppilaat vain eivät ymmärrä ottaa vastaan onnenpotkua. Eivät he ole koskaan ymmärtäneet, mutta ennen he ovat yrittäneet salata tylsistymisensä. Nyt he ovat tylsistyneitä avoimesti, uudella, pelottavammalla tavalla. Kaksoistunnin toisella puoliskolla Rukla on jo saamassa kiinni Rellingin hahmosta, kun hänen haltioitunut yksinpuhelunsa keskeytyy valtavaan kyllästyneeseen huokaukseen. Häntä ärsyttää paitsi röyhkeys myös se, että hän ei ole enää aikoihin uskaltanut puuttua tällaisiin mielenilmaisuihin, vaan on ohittanut ne kuin ei olisi huomannut.
Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun oppilaat nousisivat pulpeteistaan, paiskaisivat kannen kiinni ja vaatisivat arvoistaan kunnioitusta, sillä silloin hänen avuttomuutensa paljastuisi lopullisesti.

Vaivaisen kahden tunnin opetuksen jälkeen Elias Rukla on valmis lähtemään kotiin. Hänellä on huojennettu opetusvelvollisuus asemansa vuoksi. Koulun pihassa tapahtuu romahdus. Rukla ei saa auki sateenvarjoaan, jolloin koko aamun - koko elämän - pettymys ja raivo purkautuu varjoon, jota hän hakkaa silpuksi suihkulähteen seinämään. Ällistyneet kasvot ympärillä lisäävät hänen raivoaan niin, että hän karjuu oppilaille lutkaa ja läskinaamaa ja harppoo sitten tiehensä.

Loppuosan tarinaa Elias Rukla seisoo liikenneympyrässä ja miettii elämäänsä. Hän tietää, että häntä tullaan houkuttelemaan takaisin työpaikalle, mutta tuntee, että se elämä on nyt häneltä ohi. Hänellä on vaimo, Eva Linde, joka on osannut hyväksyä ajan muutokset. Eva on yleensäkin osannut sopeutua elämään periaatteellista miestään paremmin. Elias Rukla odotti kauneuden takia palvomaansa Evaa seitsemän vuotta, mutta Eva ajautui ehkä avioliittoon mukavuussyistä. Kaiken lisäksi Eva pettää hänet rapistumalla ja viittaamalla itse kintaalla pönäköitymiselleen. Elias kysyy itseltään, elääkö hän Rellingin tavoin elämänvalheessa. Henkisessä nälässä hän ainakin elää. Nuoruuden filosofiset keskustelut ovat muuttuneet päivittelyksi asuntoveloista. Ainoa tosiystävä, Johan, jonka kanssa keskustelu sujui, jätti Evan tyttärineen hänen huostaansa ja lähti New Yorkiin mainosmaailman palvelukseen.

Eliaksen kriisi 20 vuoden takaa on nykyihmisen kriisiä. Moni kulttuuri-ihminen yhtyy hänen huokaukseensa sivistyksen väistymisestä viihdytyksen tieltä. Elias on ollut ujo, itseään korostamaton henkilö. Onko ujoudelle enää tilaa vai pitääkö huutaa kurkku suorana omaa erinomaisuuttaan? Elias korostaa sivuhenkilön tärkeyttä. Jos haluaa päähenkilöksi, pitää jaksaa olla myös sivuhenkilönä. Ja Eliashan on jaksanut, häntä kärsivällisempää saa hakea! Entä arvokkuus? Elias korostaa omaa arvoaan oppineena henkilönä, mutta näkee, että arvokkuus ei ole enää arvo.
Tästä tulee mieleen kirjailija Jari Ehrnroothin haastattelu HS:ssa viime lauantaina - Jaakko Lyytinen: Havaintoja nollatilassa - jossa Ehrnrooth toteaa, että hyvinvointiaate on korvannut arvot ja ideologiat.
Hyvinvoipuus ja viihtyminen, individualismi - siinähän ne aikamme todelliset arvot ovat. HS:ssa on oikein oma liite, Torstai-liite, joka koostuu ruoka- ja jumppaohjeista sekä listoista tyyliin "Miten tulla onnelliseksi". Sivistyksestä puhumista on alettu pitää teennäisenä.

Mihin suuntaan Elias Rukla lähtee? Sitä ei sanota. Luulen, että hän lähtee suuntaan, jossa pystyy säilyttämään arvokkuutensa.

Hieno ja puhutteleva teos! Pidän myös kannesta, joka on Jenni Saaren suunnittelema.

Lopuksi yksi asia, josta en pidä tässä enkä muissakaan kirjoissa, joissa sitä käytetään: yhteen pötköön kirjoittaminen. Koko kirja on harvoja sisennyksiä lukuunottamatta kirjoitettu yhdeksi ja samaksi tekstiksi. Jos pötkön tarkoitus on osoittaa, että Ruklan ajatus on keskeytymätöntä tajunnanvirtaa, niin enpä usko sitä. Kyllä hän selvästi käy läpi eri teemoja. Uskon pikemminkin Veikko Huovisen toteamukseen, että ajatus on hiirihaukka. Ajatus kaartelee ja tutkailee ja iskee välillä kiinni. Luvut ja kappaleet seuraisivat tällaista ajatuksenkulkua. Lisäksi tämän kirjan kerronta on hän-muodossa, ulkoapäin tarkastelevaa, jolloin jo tapahtuu valintaa. 

Hän-muodolla Solstad saa tarinaansa hienoa satiiria. 

P.S. Lisäys päivää myöhemmin
Käyty kommenttikeskustelu ja ajatusteni kaartelu hiihtolenkillä sai minut siihen tulokseen, että Solstad osoittaa Elias Ruklan hahmossa myös aika paljon kritiikkiä nuoruutensa ajan vasemmistolaisuuteen, ihanteellisuuteen, joka myös jäykisti joitakin loppuelämäkseen tiettyihin valintoihin. Siitä satiirinen tarkastelu. Ruklan ystävä on joustanut, vaimo on kehittynyt ja maailma muuttunut, mutta Rukla näkee vain rappiota. Mitähän ystävä Johan Corneliussen ja vaimo Eva Linde näkevät?

12 kommenttia:

  1. Olin bongannut tämän jokin aika sitten ehkä mahdollisesti kiinnostavana kirjana, sellaiselta se yhä kuulostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea! Tässä on myös kiinnostavaa kirjallisuuden pohdintaa, Saarikoskikin mainitaan.

      Poista
  2. Kiinnostavan kuuloinen kirja! Facebookin perustaja ja omistaja Mark Zuckerberg on aloittanut kirjojen lukemisprojektin ja todennut kirjojen lukemisen olevan älyllisesti hyvin palkitsevaa. Ehkä toivoa vielä on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohho! Hyvä Zuckergerg. Jospa tuuli kääntyy ja viihtymiseen kyllästytään. Ei tuo kropan huoltoon keskittyminenkään voi kait enää paljon pitemmälle mennä...

      Poista
  3. Hienoja näkökulmia,

    Tässä näkökulma suluissa:

    (Minusta Elias Ruklalta on unohtunut yksi asia, eli OPS, mahtaako norjalainen OPS antaa mahdollisuuden tunnista toiseen pohtia jotakin detaljia yhdestä teoksesta. Jos on nykymuotoinen kurssimuotoinen lukio Ruklalla on muutama valveutunut oppilas, muut ovat valinneet toisen opettajan kurssin.
    Opettajilla, opettajien esimiehellä, opiskelijoilla, opiskelijoiden vanhemmilla ja myös veronmaksajilla on oikeus vaatia, jonkin näköistä laatujärjestelmää ja palautteen antoa.
    Monesti voi olla varsin hyviä opettajia, jotka puhuvat opiskelijoille käsittämättömistä asioista. Jos on itse innostunut asiasta ja ne ovat olennaisia, opiskelijat voivat saada näistä paljon irti ja innostua, minusta yhden kirjan sivuhenkilö tuskin on monen tarinan mittainen, ja tästä voi teettää kotitehtäviä ja siirtyä vaikka seuraavaan kirjaan, Norjassa lienee julkaistu paljon teoksia. Tässä minusta opiskelijat tekivät oikein, kun äänestivät jaloillaan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin raivostutti tuo Ruklan jääräpäisyys. Hän kyllä tiesi itsekin olevansa ajastaan jäljessä, mutta ei osannut muuttua.
      Tämä on siis tapahtunut 90-luvulla Norjassa, ehkä opetussuunnitelma on ollut silloin siellä näin väljä. Kurssimuotoisuus, jota Suomessa nykyään noudatetaan kyllä pakottaa laadukkaampaan opetukseen.
      Jäi sellainen tuntu, että Rukla oli ajautunut opettajaksi sen enempää miettimättä.

      Olen tuntenut tuonkaltaisia joustamattomia opettajia, ja varsinkin yliopistossa oli minun opiskeluaikanani 1970-luvun alussa pedagogiselta taidoltaan ihan onnettomia tyyppejä.

      Poista
  4. Luin kirjan jonkun aikaa sitten. Kiinostuin, kun olin kuuntelemassa Solstadia kirjamessuilla, ja olikin kiinnostavaa lukea kirja sen jälkeen, kun kirjailija oli kommentoinut sitä. Hieman tietysti hän oli unohtanut kirjan asioita, kun kirjoittamisesta oli 20 vuotta! Erikoinen tilanne...

    Kirjasta ja kirjailijasta jäi sellainen surullinen olo, lähinnä kulttuurin tilasta. Se kun ei vaikuta kirjassa eikä miehen ajatuksissa kovinkaan hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, olin lukenut sinun postauksesi tuoreeltaan ja kävin nyt lukemassa uudestaan.
      En voi olla lainaamatta sinulta yhtä oivaltavaa kohtaa:
      "Nyky-yhteiskunta tuntuu pinnalliselta paikalta, jossa skandaalit ja mitättömät ihmiset, jotka eivät ole tehneet mitään merkittävää, kertovat asioistaan ja määrittävät maailmaa."

      Ihmeellistä, miten Solstad puhuu Ruklan suulla 90-luvusta juuri kuten me arvostelemme nyt 2010-lukua selfieneen ja belfieneen. Jos tämä kiusasi häntä silloin, niin kuinka paljon nyt ... Hän on postauksesi kuvassakin niin murheellisen näköinen.

      Toisaalta, siinä 90-luvun kimaltelevan mainosmaailman kritisoinnissa saattoi olla kyllä myös ironiaa sen aikaisten vasemmistolaisten nirppanokkaisuutta kohtaan. Rukla oli aika tuomitseva ympäristöään kohtaan. Ja se suhtautuminen vaimon muuttumiseen - koskaan et vanheta saa!

      Poista
  5. Pidän kirjan nimestä kovasti, vaikka kuvauksesi perusteella en oikein tiedä pitäisikö hihittää vai säikähtää. Tai jotain muuta. Villisorsan sivuhenkilön mahdollisen merkityksen pohtiminen kuulostaa jotenkin absurdilla tavalla hupaisalta. Tosin ei varmaan siinä tapauksessa, jos pitäisi istua sitä koulunpenkillä kuuntelemassa. :D

    Teinpä silti alustavat tutkimukset, joiden perusteella kirja on käännetty enkuksi eli minunkin olisi tämä mahdollista lukea. Tämä sopisi myös Pohjoismaa-haasteeseen täyttämään Norjan mentävää aukkoa. Että taidanpa harkita tätä ihan vakavissani - kiitos siis mietteistäsi jälleen kerran! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shyness And Dignity - hyvä että nimi on käännöksissä säilytetty samana! Minustakin se on kyllä osuva.

      Wikipediassa Solstadin tuotanto näkyy jaetun eri vaiheisiin. Tämä kirja kuuluu moraalis-eksistentialistiseen kauteen, joka seurasi kommunistista kautta. Tässä kuten muutamassa muussakin henkilö kääntyy sisäänpäin, kun yhteiskunta ei ole enää mieluinen eikä sille mitään voi. Hyvin tämä jähmettyminen on kyllä kuvattu.

      Oppituntikuvaus on koominen. Rukla-parka tietää, miten voisi käsitellä kirjaa modernisti, oppilaille mieluisasti ja kiinnostavasti, mutta ei pysty yhtään joustamaan ja muuttumaan. :D
      Tällainen minustakin voisi tulla, jos joutuisin opettamaan seitsemänkymppiseksi ... Rukla on vasta viisikymppinen ... onneksi olen turvallisesti eläkkeellä. ;)

      Poista
  6. Kommentti PS:ään:

    Eihän Solstad voi Elias Ruklan hahmossa kritisoida "nuoruutensa vasemmistolaisuutta", sillä Rukla ei ole koskaan ollut vasemmistolainen vaan Johan.

    Epäilemättä Ruklan opetusmenetelmät ovat vanhanaikaisia, joten siinä mielessä ei ole ihme, että oppilaita EVVK. Pääpointti lienee kuitenkin siinä, että side "kulttuuriperintöön" on katkennut. On aika kiinnostavaa, että se säilyi esim. neuvostoajan Virossa mutta katkesi suurelta osin lännessä 60-luvun "kulttuurivallankumouksessa". Toisaalta jos "kulttuuriperintö" ei ole elävää, ei kai sitä voi siirtää uusille sukupolville?

    Mitä Johanin ja Evan "sopeutumiseen" tulee, niin on vaikea nähdä sitä kovin positiivisena. Kuva voisi tietenkin muuttua, jos heitä kuvattaisiin sisältäpäin.

    VastaaPoista
  7. Hyvä kommentti!

    Annapas, kun palautan tämän mieleeni kunnolla.

    Tarkoitin sitä, että Rukla, ikuinen sivullinen, tarkastelee ympäristöään kriittisesti, kirjailijan alter egona. Hän ei ymmärrä, että Johan on niin täynnä vasemmistolaista ideologiaa ja sitten kääntyy noin vain aivan päinvastaiseen suuntaan.
    Olisi pitänyt kirjoittaa siis "Elias Ruklana" eikä "Elias Ruklan hahmossa".

    Johanin ja Evan sopeutuminen on katkeraa. He eivät säilytä arvokkuuttaan, kuten Elias. Luulen kuitenkin, että pitemmän päälle he selviävät joustavuutensa ansiosta paremmin. Ehkä? Kirja jättää juuri tämän kysymyksen.

    VastaaPoista