sunnuntai 18. tammikuuta 2015

3 x Pariisin kulta-aika

Kirjan kannessa mukaelma Man Rayn kuuluisasta valokuvasta
Le violin dé Ingres, 1924

Pariisi on ollut esillä viime aikoina terroristi-iskujen vuoksi. Islamistit yrittävät pakottaa väkivallalla moniarvoisen kaupungin omien arvojensa mukaiseksi. 

Minä olen aikamatkaillut näiden uutisten herättämästä surusta Pariisin kulta-aikaan 20-luvulle apunani sarjakuvakirja, elokuva ja dokumentti.

Pariisissa oli noin kymmenen vuoden aika, Pariisin hullut vuodet, Paris années folles, jolloin "kadotettu sukupolvi" kokoontui Montparnassen kaupunginosaan luomaan uutta taidetta, provosoimaan, hulluttelemaan ja juhlimaan kuin viimeistä päivää. Tämä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päättyi USA:n suureen pörssiromahdukseen ja konservatismin nousuun Euroopassa. Kultaisina vuosina tehtiin taiteen ohessa myös paljon keksintöjä, järjestettiin naamiaisia ja hulluja kilpailuja. Aika muistutti renessanssia. Ihmiset iloitsivat rajusti unohtaakseen sodan. Viini virtasi ja jazz soi klubeilla. Valitettavasti mukaan tuli myös kokaiini ja ilotalot. Pariisissa oli tuolloin 28 laillista ilotaloa ja oletettavasti parisensataa maanalaista.

Olen nähnyt Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris kahdesti. Siinä amerikkalainen nuoripari, löpimurtoromaanista haaveileva Gil ja hänen tuleva vaimonsa Inez, matkustelevat Inezin vanhempien siivellä Pariisissa. Gil on kiinnostunut 20-luvun suurista nimistä ja silloisesta ilmapiiristä. Iltakävelyllä haaveillessaan hän eksyy ja päätyy ihailemansa ajanjakson maailmaan. Hän tapaa öisillä aikamatkoillaan monia tunnettuja taiteilijoita, vierailee Gertrude Steinin asunnossa, jossa Hemingway, Steinbeck, Fitzgeraldin pariskunta, Man Ray ja monet muut tapaavat toisiaan. Nuorille amerikkalaisille taiteilijoille 20-luvun hillitön Pariisi on pyhiinvaelluspaikka. Tämän enempää ei ole syytä kertoa elokuvasta. Sen teema voisi olla nostalgia. Gil tapaa Kultaisella ajalla myös niitä, jotka haluaisivat palata aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa La Belle Époque.

La Belle Époque oli järjestyksen ja muodon aikaa. Yhteiskunnassa oli selkeä luokkajako. Yläluokan naiset pukeutuivat korsetteihin ja pitkiin hameisiin. Hiukset oli niin taidokkasti laitettu, että niiden laittamiseen kuten pukeutumiseenkin tarvittiin toisen henkilön apua. Ensimmäisestä maailmansodasta selvittyään naiset halusivat säilyttää sodan aikana saamansa vapauden. Pukeutumisessa se näkyi helppona polkkatukkana, paljaina säärinä ja mekkona, joka ei puristanut mistään. Uimaan ei enää pukeuduttu vaan riisuuduttiin.

Sarjakuvan tekijät Catherine "Catel" Muller ja José-Louis Bocquet ryhtyivät kuvittamaan 20-lukua ja päätyivät tekemään sen näyttämällä erään tämän ajan edustajan Alice Prinin elämän. Näin syntyi kirja Kiki de Montparnasse, 2008. Kirjan suomensi Kirsi Kinnunen: Montparnassen kuningatar, 2009. Historia avautuu kirjassa monipuolisesti.

Kikin luettuani katsoin tallentamani mainion dokumentin Pariisin kultainen aika, joka vielä tätä kirjoitettaessa on katsottavissa Yle Areenassa.
Oli mahtavaa nähdä piirroskuvien heräävän eloon. Totta, onpas Kikillä melkoinen klyyvari, noin veikeä oli nuori Josephine Baker, tuossa seisoo Hemingway. Ja noin köyhää oli elämä Pariisin laidoilla, jätehoito järjestämättä, ihmiset surkeita ja likaisia.


Köyhiin oloihin syntynyt Alice ajautuu Pariisiin huonostipalkattuihin ja raskaisiin töihin. Kauniin vartalon ja persoonallisten kasvojensa ansiosta häntä pyydetään malliksi. Puolalainen taidemaalari Maurice Mendjisky pitää Alicen kasvoja kreikkalaisen jumalattaren kasvoina, ja keksii hänelle taiteilijanimen Kiki kreikan kielen Alikia mukaillen.
Kiki on mallina, ystävänä ja rakastajattarena useille taiteilijoille, esim. Kisling, Foujita, Roché ja Braque. Hänen elämänsä suuri rakkaus on amerikkalainen taiteilija, valokuvaaja ja elokuvien tekijä Man Ray. He pitävät yhtä vuosia, kunnes Ray joutuu palaamaan kotimaahansa. Ray ja Kiki tekevät yhdessä arjesta taidetta, joka on surrealistista, avantgardea, dadaa.

Kiki ei ole pelkkä muusa. Hän laulaa, näyttelee ja maalaa, pitää näyttelyitäkin. Hän kirjoittaa myös elämäkertansa, Souvenirs 1929 ja siihen lisälukuja 1950. Kirja julkaistaan myös englanniksi Pariisissa 1930 nimellä Kiki's Memoirs. Kirjaan kirjoittaa esipuheen itse Ernest Hemingway, mutta USA:ssa se on pannassa vuoteen 1996. 


Kikin ystäväpiiriin kuuluu historiaan jääneitä henkilöitä: Georges Simenon, Sergei Eisenstein, Coco Chanel, Louis Armstrong, Pablo Picasso, Charles Chaplin, Jean Cocteau. La Reine de Montparnasse on mukana kaikkialla missä pidetään hauskaa.

Pariisiin kokoontuu taiteilijoita eri puolilta Eurooppaa ja USA:sta. Italiasta, Puolasta ja Espanjasta tulevat pakenevat kurjia oloja ja Itä-Euroopan juutalaiset ja armenialaiset väkivaltaa. Ranskan alusmaista tulee työläisiä. USA:sta lähdetään kieltolain ja yleisen puritanismin vuoksi. Sieltä saapuu sekä taiteilijoita että rikkaita mesenaatteja. Näin Pariisista tulee sen aikaisen maailman kansainvälisin kaupunki. Ranskassa homoseksuaalisuutta ei ole säädetty laittomaksi, tämäkin vetää ihmisiä vapaamieliseen Pariisiin. Kirjallista salonkia pitävä Gertrude Stein asuu naisen kanssa.

Sarjakuvakirja on ryhmitelty aikajaksoittain. Ensimmäinen osa kertoo Kikin syntymävuodesta 1901 ja viimeinen hänen kuolinvuodestaan 1953.
Lopussa on kronologia Alicen elämästä ja kirjassa esiintyneiden taiteilijoiden elämäkerrat.

Kiki on rempseä ja ystävällinen persoona. Valitettavasti hän väheksyy omaa taidettaan ja elää miesten kautta, välillä jopa maksullisena naisena. Hän lähtee Pariisista, kun saksalaiset valtaavat sen 1940 ja elää ystäviensä avustuksella kapakkalaulajana menettäen ulkonäkönsä huumeiden ja vesipöhön takia. 
Suuresta ystäväjoukosta Kikiä on saattamassa hautaan vain kolme uskollista. 


Kikin ja Manin tapaaminen pari vuotta ennen Kikin kuolemaa. Man eli vielä 25 vuotta.


17 kommenttia:

  1. Midnight in Paris, voi ihanuus! Olen aina ihaillut 20-lukua niiden mekkojen ja kaiken muunkin takia, ja kun näin Midnight in Parisin, rakastuin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja ajattele ne mekot ja polkkatukka ovat edelleen muodissa. Downton Abbey -sarjassa, jota katselin (taisi juuri tämä tuotantokausi loppua, mutta lisää kai tehdään) oltiin myös samassa ajankohdassa Englannissa. Joku naisista leikkautti jo hiuksensa "miesten hiuksiksi".

      Nyt tekee mieli lukea The Lost generation -kirjailijoiden teoksia, esim. Hemingwayn Pariisissa kirjoittama Ja aurinko nousee ja hänen myöhemmin kirjoittamansa muistelmateos Nuoruuteni Pariisi. Olen lukenut nämä joskus, mutta ilman asiayhteyttä. En tiennyt silloin tästä nimityksestä ja että se on Gertrude Steinin leikillisesti keksimä nimi juopotteleville nuorille maanmiehilleen.

      Poista
    2. Sarjakuva näyttää ihan kivalta.

      Minä tykkään Pariisista kertovasta nykyisempiin aikoihin sijoittuvasta monen ohjaajan episodielokuvasta "Pariisi, rakkaudella".

      Poista
    3. Tuo kiinnostaisi nähdä, varsinkin kun en uskalla lähteä sinne islamistien takia. Kaupunkimatkoissamme olisi ollut vuorossa Pariisin valloitus, mutta jotenkin meni nyt maku siltä.

      Tämä sarjakuva on hyvin kronologinen ja historiaa selittävä. Se olisi voinut tietysti olla myös aiheensa mukaisesti surrealistinen.

      Poista
  2. Hauska sattuma tosiaan, että luimme samaa kirjaa samaan aikaan, kun kyse ei edes ole uutuudesta. Oli kiehtovaa sukeltaa tämän kirjan mukana 1920-luvun Pariisiin ja Kikin ja kaikkien muidenkin elämään. Kyllä se taisi olla melkoista aikaa, pysyisiköhän nykyihminen edes kyydissä mukana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Minulla seisoi tämä kirja pöydällä jonkin aikaa. Vanhin poika toi ja kehotti lukemaan. Olen lukenut vähän sarjakuvaa, mutta tämä oli niin hyvä kokemus, että luen kyllä lisää. Toinen, minkä poika toi, on Hanneriina Moisseisen Isä.

      Minä en kyllä pysyisi mukana tuossa menossa ja valvomisessa, olen niin puritaaninen, raitis ja korkeamoraalinen ... :D

      Poista
  3. Olipa tämä virkistävä ja tyylikäs tuulahdus menneiden vuosikymmenten Pariisista, koko Euroopalle ja maailmalle niin tärkeästä kaupungista, merci Marjatta!
    Itselleni Pariisi ei ole kovin tuttu, mutta kuitenkin ensimmäisen liftimatkan kohde vuonna -69. Siskoni opiskeli Sorbonnessa Euroopan hulluna vuonna 1968 ja sain häneltä jänniä kirjeitä. Hän palasi sitten kotiin maailmannaisena, Gauloises -savukkeita poltellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, minä ihan kadehdin sinua!
      Itse lähdin kesällä -69 Englantiin kansainväliselle työleirille, jonka jälkeen vietin kolme päivää nälässä Lontoossa, kun ei ollut rahaa kuin paluulippuihin. Sekin oli hienoa, mutta Pariisi ...siellä en ole käynyt vieläkään.

      Poista
  4. Sorbonnesta voi olla kateellinen, mutta ei kyllä liftimatkasta: rahat varastettiin retkeilymajassa ja takaisin Tukholmaan liftaaminen oli kovaa hommaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että! Nyt jälkeenpäin ajattelen, miten luottavainen itsekin olin.

      Hemingway on sanonut Nuoruuteni Pariisi -kirjassaan, että hän oli Pariisissa hyvin köyhä ja hyvin onnellinen. Nuorena matkustellessa ei paljoa suunniteltu rahankäyttöä, vaan ajateltiin, että kaikki järjestyy. Mukavuuksista ei ollut väliä. Ruotsin laivoillakin nuoret lojuivat lattioilla koko yön, kun nykyään varataan hytti. Matkoille piti päästä, vaikka ei ollut matkabudjettia eikä perillä rahaa mihinkään. Riitti, että näki uusia paikkoja ja tapasi erimaalaisia nuoria.

      Poista
    2. Pakko vielä jatkaa tätä muistelua:) Siellä lojuin minäkin, laivan kansipaikoilla monet kerrat, kun oltiin kavereiden kanssaTukholmassa kesät töissä 60-luvun lopulla. Laivamatka oli välttämätön paha, (varsinkin kun halvin hinta tarkoitti kansipaikkaa) riemua vasta Tukholmassa, diskot y.m. joita ei vielä Suomessa ollut.

      Poista
  5. Olipa hieno matka 20-luvun Pariisiin! Tuon dokumentin aion myös katsoa, kiitos, että vinkkasit siitäkin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa Reetta! Oma yleistietouteni täsmentyi huomattavasti, kun luin sarjakuvakirjan ja katsoin dokkarin peräkkäin. Minä en oppinut kouluaikaan paljon mitään historiasta, jostain syystä. Asiat jäivät erilleen jäsentymättä kokonaisuuksiksi. Siksi tällaiset koonnat ovat minulle myös oppimistapahtumia. ;)

      Dokumentti on jäljellä vielä 9 päivää, tarkistin äsken.

      Poista
  6. Minulle nykyinen Pariisi tuntuu läheiseltä. Asuttiin siellä puoli vuotta jona aikana se tuli tutuksi. Koluttiin kaikki paikat kirpputorit, kirkot ja museot. Tuntuu että se vaihe elämässä oli yksi parhaimmista. Olin opetellut ranskaa sen verran, että tultiin toimeen. Englantia siellä ei puhuttu. Kun joku sanoo Pariisi, se herättää muistoja ja sitä tulee ikävä. Mutta luulen, että jos sinne nyt menisi, voisi kokea pettymystä. Kaikki muuttuu nykyisin niin nopeasti, niin ihmiset kuin paikatkin. Oma mielikin muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, puoli vuotta on hyvä aika tutustua ja saada vahvoja muistoja.

      Minä en ole ollut pitempään ulkomailla muualla kuin USA:ssa, vuoden, kauan sitten nuorena. Luulen, että Madisonin kaupunki tuntuisi hyvin pieneltä ja vaatimattomalta, jos sinne menisi nyt. Paikka on eri ja varsinkin itse on eri.

      Poista
  7. Midnight in Paris on ihana. Minut lumosi se auto, joka noukkii kulkijan. En ole Allen fani, mutta joskus hän kelpaa ja etenkin uudempi tuotanto. Pariisi kelpaa niin entisenä kuin nykyisenä, vaikka juuri nyt en lähtisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että Allen muutti Eurooppaan ja pääsi katselemaan vähän muitakin kaupunkeja kuin New Yorkia.

      Midnight in Paris on lumoava satu. Minulle jäi mieleen taiteiljoita salonkiinsa keräillyt Gertrude Stein, mukavan ronski hahmo.

      Kyllä minuakin Pariisi kutsuu. Katsotaan nyt mihin suuntaan asiats iellä kehittyvät.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...