tiistai 4. marraskuuta 2014

Sinikka Nopola, Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (2001)

Kannen suunnittelu: Markus Majaluoma ja Hieronymus Bosch

Mitä tulee Sinikka Nopolasta mieleen? Useimmilla nousee ensimmäiseksi mieleen hykerryttävän hauska kolmikko,
Eila, Rampe ja Likka sekä Sinikan yhdessä sisarensa Tiina Nopolan kanssa kirjoittamat lastenromaanisarjat Heinähattu ja Vilttitossu ja Risto Räppääjä

Minä ihastuin Sinikka Nopolan tyyliin todella lukiessani hänen kirjoituksiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Leikkasin niitä talteen ja luin yhä uudelleen, koska ne olivat niin hauskoja. Onneksi Nopola kokosi ja muokkasi näitä kirjoituksiaan myöhemmin kirjoiksi. Topatut alamaiset ilmestyi 1991, Taivaallinen kassi ja muita esineitä 1997, tämä nyt taas kerran uudelleen lukemani Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla vuonna 2001 ja Miksi emme totu pystyasentoon vuonna 2007. 

Nopola aloitti kirjailijan uransa novellikokoelmalla Teepussit 1987, ja vuonna 1991 hän toimitti kahdenkymmennen naiskirjailijan äitiyttä käsittelevistä esseistä kirjan Äiti tuu ikkunaan. Kirjoittajista on jäänyt mieleeni ainakin Veronica Pimenoff ja Heidi Köngäs. Tämä kirja löytyy hyllystäni ja houkuttelee kovasti uusintalukemiseen. 
Monipuolinen kirjailija on myös kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä, laulutekstejä sekä tv-draamaa ja ollut mukana kirjojensa elokuvaksi saattamisessa.

Kevätsukkahousuja ostamassa on epävarma, kömpelö, kovasti Likkaa muistuttava minä-hahmo, joka vaivaa päätään paljon sillä, mitä ympäristö hänestä ajattelee ja osaako hän olla, kuten kuuluu. 
Kirjoittaja katselee tätä naisihmistä lempeällä ironialla. Suomalaisuus ja varsinkin länsisuomalaisuus on kuvattu niin hersyvästi ettei kellään. 

Minulla on omat lakanat -kirjoituksessa kerrotaan, että siinä missä itäsuomalainen viihtyy pitkiä aikoja kyläilemässä toisen kodissa länsisuomalainen pitää selkeistä hotelleista, koska hätääntyy toisen kodissa kuvitellen, että isäntäväki luulee hänen yrittävän käyttää heitä hyväkseen. Hän tuo ehdottomasti aina yökylään mukanaan omat paperilakanat. Kauheinta mitä voi kuvitella, on olla toisille vaivaksi.

Ankarimmat länsisuomalaiset viihtyvät sairaaloissa vielä paremmin kuin hotelleissa.
   Jouduin 12-vuotiaana pariksi viikoksi Pyynikin kuumesairaalaan.
   Nuori hämäläistyttö mieltyi sairaalan kuriin: aikainen herätys, yksinkertaiset mauttomat ruuat, ankara hoitaja, joka pakotti juomaan maitoa, kova pielus, kirjastokärryn hiljainen kirskahdus.
   Hämäläistyttö oli kiitollinen sairaanhoitajan kehuista:"Tämä tyttö ei kääntelehdi nukkuessaan. On sileät lakanat."

Hämäläinen ei parane kömpelyydestään vielä eläkkeelläkään. Hän lukee kymenlaaksolaismiehen suosituksen tanssista mukavana harrastuksena, ja heti alkaa epäily. 
Olisi varmasti piristävää tanssia, mutta pitäisikö minun painautua tanssilattialla outoa ihmistä vasten? Mitä puhuisin hänelle? Kysyisinkö niin kuin nuorena: "Montako lypsävää teillä on?"

Kokoelmassa on peräti 41 kirjoitusta. Niitä voi kutsua pienoisnovelleiksi tai pakinoiksi. Kirjoittaja itse puhuu loppusanoissaan vain teksteistä.

Osa teksteistä enteilee tulevaa maanläheistä Eila ja Rampe -pakinointia, mutta suurin osa on muunlaisia. Osa leikittelee kielellä ja osa on filosofisia.

Eräässä kirjoituksessa makustellaan muotisanoja elikkä ja nimenomaan. Pieni, vaatimaton yksinhuoltajaäiti Eli on saanut tyttärekseen komean Elikkän, joka menee kaikkien hämmästykseksi naimisiin Tokin kanssa.
   Eikö Toki olekaan passé, kyseltiin. Onko Tokissa sittenkin jotakin? 
   Elikkä otti urallaan jämähtänen Tokin, jotta saa itse loistaa, kuiskuteltiin.          Elikkän fiksuus tulee nyt todella esiin, kun Toki kulkee sen kannoilla,                sanottiin.
Niinhän siinä pian käy, että Elikkä jättää Tokin ja valitsee uudeksi miehekseen karismaattisen pintaliitäjän, nimeltään Nimenomaan. Mahtaa Elikkä myös hieman katua, kun kuulee Tokinkin löytäneen uuden rakkauden, Nääs-nimisen, joka on reilu ja lupsakka ihminen.
   Kun Toki ja Nääs tulivat Elikkää ja Nimenomaan-puolisoa vastaan,     Nimenomaan ehdotti, että he menisivät toiselle puolelle katua.
   "Elikkä emme ole tuntevinaan?"
   "Nimenomaan."

Nopolan mukavissa, omiin tapoihinsa jämähtäneissä ihmisissä on paljon samaa kuin Kyrön Mielensäpahoittajassa. He arvostavat kohtuullisuutta, soveliaisuutta ja rauhallisuutta. Turha koohotus ei ole mistään kotoisin! 
Mitä jos Nopola ja Kyrö ryhtyisivät yhteistyöhön ja saattaisivat Rampen ja Mielensäpahoittajan yhteen kahvipöytään, tavallista kahvia juomaan tietty. Ei mitään latteja. 

Kirjoitusten nimet ovat lukemaan houkuttavia: Kyntäjäsuvun jälkeläinen ryömii Helsingissä, Miten aikuisten kanssa puhutaan, Iso pää ei tule takaisin, Eheän elämän aattona, Syntisen naisen aamu, Synnittömän naisen aamu...

Ai, mitenkö aikuisten kanssa puhutaan? 

Kun tapaa lapsia, tietää heti, mistä puhuu. Miten maapallo on syntynyt, mitä on ilma, mitä on vesi, miksi elämme, miksi avaruus laajenee, onko Jumala?
   Aikuisten kanssa joudumme laskemaan filosofista rimaa alemmas. Puhumme siitä, voiko tietokoneen näppäimistöä pyyhiä märällä rätillä, pitääkö kaikki räsymatot pesettää laakapesussa ...
  
Kirjan kolmannen osan (kirjoitukset on jaettu neljään  osaan) otsikko kuuluu "älä herrajjumala vaivaa ihmisiä". Anteeksi Lukijat jos vaivasin teitä tylsällä kirjoituksella. Se ei ole sitten Nopolan vika, vaan minun tiivistämistaidon puutteeni.

Ja vielä tervehdin teitä kuvalla syyssukkahousuistani. Kevään kirkkauteen käyvät mustatkin, mutta näin pimeänä aikana me tarvitsemme kukkia ja kultaa!




11 kommenttia:

  1. Ihanat sukat! Täytyykin mennä sukkahousuostoksille ja hankkia jotain räväkkää -- siitäkin huolimatta, että käytän nykyään niin harvoin hameita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ryhdyin eläkkeellä käyttämään kotiasuina mekkoja, jotka ovat kevyempiä kuin huppariasut, joita ennen pidin. Nyt tulee sitten käytetyksi myös sukkahousuja. Kaupoissa on myös viehättäviä trikoomekkoja. Tässä kuvan mekossa on isot nahkajäljitelmätaskut.

      Poista
  2. Kyllähän siellä räväytetään, hienot sääret ja kommeet sukat. Isäni on Hämeestä ja kyllä siltäkn on tuttua tuo ylenmääräinen vaatimattomuus, jonka alle omat halut ja toiveet piilotetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllä vaan, kommeet on! ;)

      Minä hoen monesti Nopolan länsisuomalaisista lukiessani "That's me!". Tuo sairaalassa viihtyminenkin, kun saa olla vaan, ilman vaatimuksia, riittää, että on hyvä potilas. Olen pöljä tuntenut niin.

      Lapsuudesta muistan lauseen "Ei sellainen sovi". Isäni käytti sitä vielä, kun Pekka Haavisto pyrki presidentiksi. En ruvennut riitelemään.
      Muistan myös, miten lapsena kiellettiin ottamasta liikaa pitopöydistä. Pöydät olivat kukkuroillaan, mutta piti tietää, milloin ja missä järjestyksessä saa ottaa ja minkä verran. Isäni heitteli siskonsa kanssa rahaa yli pöydän, kun toinen halusi maksaa jostain palvelusta ja toinen ei halunnut ottaa rahaa vastaan.

      Siellä vaatimattomuuden alla on monesti iso omanarvontunto ja ylpeys.

      Poista
    2. Joo, vasta yli 50-vuotiaana olen alkanut tajuta, että oman tahdon ilmaiseminen on eri asia kuin vihamielinen riiteleminen. Tuntuu, että lapsuudessani nämä niputettiin samaan. Riitaa piti vältää hinnalla millä hyvänsä. Vanhempana vasta ymmärtää, miten tärkeä lapsuudessa olisi oppia myös riitelyn taitoa. Ei se tarkoita, että vihaa toista...Onneksi olen aika paljon oppinut vielä vanhanakin.

      Poista
    3. Samoin!
      Ei minunkaan kotonani tunnettu turvallista väittelyä tai riitelyä. Eri mieltä oleminen oli aina loukkaamista.
      Sodankäynyttä isääni varsinkaan ei saanut yhtään kyseenalaistaa. Aloin olla sitten hiljaa omista asioistani ja mielipiteistäni mikä etäännytti.



      Poista
  3. Nopolan hämäläisyydessä on sittenkin jotain hyvin räiskähtelevää... Hiljaista sellaista.

    Wau, millä sukkahousuillla meitä tervehditkään, ihanat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ovat hauskoja nuo Nopolan tekstit tosiaan, tuo pariskunta Elikkä ja Nimenomaan. Toki on sanana ärsyttänyt minua aina, samoin kuin nykyään Mutta että -sanapari. Syyssukkahoususi on tosi stylet!

      Poista
    2. Kiitos, Kaisa Reetta ja Leena! Elämässä tarvitaan myös höpöä ja söpöä!

      Totta, hiljaisuus voi räiskähdellä, hienosti sanottu.

      Minäkin inhoan toki-sanaa, jotkut sanovat vielä tuplasti toki-toki.

      Poista
  4. Moikka Marjatta, muistelin juuri siskoni kanssa yläasteaikoja ja miten sinä ja miehesi olitte mitä innovatiivisimmat, lempeimmät ja osaavimmat opettajat. Sitten muistin, että olen lukenut tätä blogiasi aikanaan ja niinhän tämä yhä aktiivisena Googlella löytyi.

    Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla on vuosia ollut siskoni ja minun kirjeenvaihdossa tai viesteissä toisinaan toistuvana tervehdyksenä, on niin elävästi jäänyt se lause Nopolan teksteistä Hesarissa mieleen. Olipas hauskaa löytää blogistasi postaus samalla otsikolla ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Sanna!Tämä lämmittää sydäntäni. Kerroin kommentistasi Untollekin.♥

      Blogista on tullut tärkeä, ei siitä irti pääse.

      Taidan matkia sinua ja ottaa tuon Nopolan tervehdyksen käyttöön, on se niin hauska.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...