Pavel Sanajev, Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014)

Onpahan kiinnostava esikoisromaani! 

 

Tässä kirjassa on ihan kaikki paikallaan: hyvät henkilöhahmot, hieno tyyli ja rakenne, koukuttava juoni ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Suomalainen käännös on erinomainen, kiitos kääntäjä Kirsti Eran. Venäjällä kirjan suosiota on kasvattanut sen näkeminen avainromaanina. Kirjan kirjoittajan, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kääntäjä Pavel Sanajevin äiti ja isoisä ovat näyttelijöitä, sama tilanne kuin kirjan pienen pojan, Sašan perheessä. Kirjalle on tullut myös jatko-osa, tämän vuoden myydyin venäläinen kaunokirja, Hunsvotin kronikat.

Kansikuvassa poika on kuplan sisällä. Niin on tarinassakin. Epävarma äiti on jättänyt poikansa isovanhempien kasvatettavaksi, voisi myös sanoa, että baabuska on kaapannut pojan. Poika joutuu elämään omituisessa ympäristössä kuin unessa. Tämä tuo mieleen Emma Donoghuen  lapsuudenkuvauksen The Room, jossa lapsi sopeutuu ja pitää maailmanaan kellarikoppia. 

Kirjan kauhistuttava, dominoiva hahmo on mummi, joka haukkuu ja väheksyy kaikkia ihmisiä ympärillään. Hänen sosiaalisen kanssakäymisen aseensa ovat  valkoiset valheet ja pakollinen rakastettavuus. Hän laskelmoi, mielistelee, kiristää ja lahjoo. Hän pakottaa ja uhkaa. Viimeisenä keinona oman tahdon läpiviemiseksi on teeskennelty hysteria. Saša on sairaalloinen, mutta hänen sairastaminensa saattaa hyvinkin olla myös mummin keksintöä. Hoitaessaan mummi saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Perinteistä venäläistä kasvatustyyliä on pojan istuttaminen läksyjensä parissa, ankaruuden ja hellän paapomisen vuorottelu ja raaka vertaaminen muihin lapsiin. Mummi on katkera, dramaattinen ihminen. Hän tuo mieleen Dostojevskin henkilöhahmot, joilla rakkaus ja viha kietoutuvat toisiinsa yhtä teatraalisesti. 

Minulle tuli mummin hahmosta mieleen vähän aikaa sitten Anjalankosken teatterissa (harvinaisen hyvä harrastajateatteri) näkemäni Niskavuoren Heta.  Hetasta oli tehty paljon monipuolisempi hahmo kuin monissa muissa tulkinnoissa, joissa Heta on yhtä kuin ahneus. Sanajevin mummi on Hetan tavoin surullinen ja yksinäinen ihminen, joka purkaa loukatuksi tulemistaan kuin lapsi, joka itkee ja potkii ja jähmettyy raivotilaansa sätkimään. 

Minä vihaan tätä Moskovaa! En neljäänkymmeneen vuoteen ole kokenut täällä muuta kuin murhetta ja kyyneleitä. Kun asuin Kiovassa, olin joka asiassa  etunenässä, niin leikkiessä kuin laulaessa. 

Senkin kuvotus! Rupeat tuolla tavalla pilkkaamaan! Mikä verenimijä! Montako kertaa tolkutin äidillesi: ”Opiskele, niin olet riippumaton:” Montako kertaa olen tolkuttanut sinulle samaa, mutta kaikki on turhaa...

Mummo ennustaa, että Saša kuolee ennen kuin täyttää 16, mätänee. Ei ihme, että pojalle tulee pelkoja ja hän keksii itselleen hautausmaata paremman hautapaikan, jalkalistan, jonka raoista voisi katsella ohi kävelevää rakasta äitiään.  

Kun mieleeni tuli tällainen loistava idea – tulla haudatuksi äidin jalkalistan taakse – epäilytti enää vain se, ettei mummo ehkä antaisi minua äidille. Mummoa taas en halunnut jalkalistan takaa katsella. Ratkaistakseni ongelman kysyinkin mummolta aivan suoraan: ”Kun kuolen, niin käykö, että minut haudataan äidin luo jalkalistan taakse?” Mummo vastasi, että olen toivoton ääliö ja minut voidaan haudata vain mielisairaalan takapihalle.

Rankasta aiheesta ja rankasta kielestä huolimatta kirjan tyyli on koominen, tragikoominen, jopa iloitteleva ja burleskimaisen rehevä. 

Mummon kontrollista löytyy aukkoja, jolloin Saša karkaa mukaan toisten kaupunkilaispoikien seikkailuihin, juoksee ja telmii, vaikka ei muka saisi hikoilla. Sanatoriossakin lapset keksivät omia metkujaan. Lapsen mielikuvitus ja sen tuottamat leikit on kuvattu hurmaavasti. 

Kirjan keskiössä ovat Saša ja mummi. Isoisä, mummin rääväsuisin litanioin ilmaistuna petturi, piiskuri ja munaton kolli, pakenee kalaan. Tytär, lumpustelijaksi ja ilotytöksi nimetty, on traumatisoitunut äitinsä käsittelyssä. Naapurit ja lääkärit alistuvat hekin myrskyn raivotessa. Löytyy sentään yksi henkilö, äidin uusi mies Tolja edustamaan tervettä järkeä. Kirja on omistettu isäpuolelle Rolan Bykoville, mikä saattaa tukea avainromaanikäsitystä.

Juonivetoisille lukijoille tiedoksi: tämä kuvaamani on henkilöasetelma, en ole paljastanut juonen käänteitä. Kirja kannattaa lukea myös jännittävänä taisteluna lapsesta ja lapsen manipuloinnista.

Venäjällä on mummoilla ollut perinteisesti paljon valtaa lastensa perheissä. Nuoret äidit antavat yhä lapsensa pitkiksi ajoiksi mummojen kasvatettavaksi. Meillä on oltu huolissaan, miten lapset saattavat pulskistua mummolan herkkujen äärellä ja että isovanhemmat vesittävät lasten kanssa sovitut säännöt. Venäläisten äitien luulisi olevan huolissaan mummojen ankaruudesta ja pelottelusta. Mummot saattavat kilpailla lastenlastensa nopealla kehityksellä, kuuliaisuudella ja kunnollisuudella.

Sašan sairastaessa mummi soittaa joka päivä luokan parhaalle oppilaalle ja kysyy läksyt. Hän kehuu tytön maasta taivaaseen ja panee Sašankin kuuntelemaan tämän viulun soittoa.
– Kuuntele nyt, mikä aarre se tyttö on. Onnellinen se, jolla on tuollainen lapsi.
- Entä sitten? Kitisee kuin oven sarana, höh.
- Vai oven?! Kitisisitpä sinäkin paska kuin ovi! Se tyttö soittaa viulua! Opiskelee musiikkikoulussa. Hän on älypää ja sinä ääliö, etkä ole hänen sontansakaan arvoinen! 

Haudatkaa minut  jalkalistan taakse on käännetty ainakin saksaksi ja ranskaksi. Se on saanut Oktyabr-lehden vuotuisen esikoispalkinnon 1996. Se oli myös Venäjän Booker Prize –ehdokas 1997. Kirja on filmatisoitu vuonna 2009. Suomalainen käännös on valmistunut vasta tänä vuonna. Mutta missä viipyy englanninkielinen käännös? Luulisi, että myös englannin kielistä maailmaa kiinnostaisi pienen venäläispojan kurimus. Sitäpaitsi, kyllä näitä Saša-lapsuuksia on valitettavasti kaikkialla maailmassa.