Sinikka Nopola, Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (2001)

Kannen suunnittelu: Markus Majaluoma ja Hieronymus Bosch

Mitä tulee Sinikka Nopolasta mieleen? Useimmilla nousee ensimmäiseksi mieleen hykerryttävän hauska kolmikko, Eila, Rampe ja Likka sekä Sinikan yhdessä sisarensa Tiina Nopolan kanssa kirjoittamat lastenromaanisarjat Heinähattu ja Vilttitossu ja Risto Räppääjä. 

Minä ihastuin Sinikka Nopolan tyyliin todella lukiessani hänen kirjoituksiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Leikkasin niitä talteen ja luin yhä uudelleen, koska ne olivat niin hauskoja. Onneksi Nopola kokosi ja muokkasi näitä kirjoituksiaan myöhemmin kirjoiksi. Topatut alamaiset ilmestyi 1991, Taivaallinen kassi ja muita esineitä 1997, tämä nyt taas kerran uudelleen lukemani Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla vuonna 2001 ja Miksi emme totu pystyasentoon vuonna 2007. 

Nopola aloitti kirjailijan uransa novellikokoelmalla Teepussit 1987, ja vuonna 1991 hän toimitti kahdenkymmennen naiskirjailijan äitiyttä käsittelevistä esseistä kirjan Äiti tuu ikkunaan. Kirjoittajista on jäänyt mieleeni ainakin Veronica Pimenoff ja Heidi Köngäs. Tämä kirja löytyy hyllystäni ja houkuttelee kovasti uusintalukemiseen. 
Monipuolinen kirjailija on myös kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä, laulutekstejä sekä tv-draamaa ja ollut mukana kirjojensa elokuvaksi saattamisessa.

Kevätsukkahousuja ostamassa on epävarma, kömpelö, kovasti Likkaa muistuttava minä-hahmo, joka vaivaa päätään paljon sillä, mitä ympäristö hänestä ajattelee ja osaako hän olla, kuten kuuluu. 
Kirjoittaja katselee tätä naisihmistä lempeällä ironialla. Suomalaisuus ja varsinkin länsisuomalaisuus on kuvattu niin hersyvästi ettei kellään. 

Minulla on omat lakanat -kirjoituksessa kerrotaan, että siinä missä itäsuomalainen viihtyy pitkiä aikoja kyläilemässä toisen kodissa länsisuomalainen pitää selkeistä hotelleista, koska hätääntyy toisen kodissa kuvitellen, että isäntäväki luulee hänen yrittävän käyttää heitä hyväkseen. Hän tuo ehdottomasti aina yökylään mukanaan omat paperilakanat. Kauheinta mitä voi kuvitella, on olla toisille vaivaksi.

Ankarimmat länsisuomalaiset viihtyvät sairaaloissa vielä paremmin kuin hotelleissa.
   Jouduin 12-vuotiaana pariksi viikoksi Pyynikin kuumesairaalaan.
   Nuori hämäläistyttö mieltyi sairaalan kuriin: aikainen herätys, yksinkertaiset mauttomat ruuat, ankara hoitaja, joka pakotti juomaan maitoa, kova pielus, kirjastokärryn hiljainen kirskahdus.
   Hämäläistyttö oli kiitollinen sairaanhoitajan kehuista:"Tämä tyttö ei kääntelehdi nukkuessaan. On sileät lakanat."

Hämäläinen ei parane kömpelyydestään vielä eläkkeelläkään. Hän lukee kymenlaaksolaismiehen suosituksen tanssista mukavana harrastuksena, ja heti alkaa epäily. 
Olisi varmasti piristävää tanssia, mutta pitäisikö minun painautua tanssilattialla outoa ihmistä vasten? Mitä puhuisin hänelle? Kysyisinkö niin kuin nuorena: "Montako lypsävää teillä on?"

Kokoelmassa on peräti 41 kirjoitusta. Niitä voi kutsua pienoisnovelleiksi tai pakinoiksi. Kirjoittaja itse puhuu loppusanoissaan vain teksteistä.

Osa teksteistä enteilee tulevaa maanläheistä Eila ja Rampe -pakinointia, mutta suurin osa on muunlaisia. Osa leikittelee kielellä ja osa on filosofisia.

Eräässä kirjoituksessa makustellaan muotisanoja elikkä ja nimenomaan. Pieni, vaatimaton yksinhuoltajaäiti Eli on saanut tyttärekseen komean Elikkän, joka menee kaikkien hämmästykseksi naimisiin Tokin kanssa.
   Eikö Toki olekaan passé, kyseltiin. Onko Tokissa sittenkin jotakin? 
   Elikkä otti urallaan jämähtänen Tokin, jotta saa itse loistaa, kuiskuteltiin.          Elikkän fiksuus tulee nyt todella esiin, kun Toki kulkee sen kannoilla,                sanottiin.
Niinhän siinä pian käy, että Elikkä jättää Tokin ja valitsee uudeksi miehekseen karismaattisen pintaliitäjän, nimeltään Nimenomaan. Mahtaa Elikkä myös hieman katua, kun kuulee Tokinkin löytäneen uuden rakkauden, Nääs-nimisen, joka on reilu ja lupsakka ihminen.
   Kun Toki ja Nääs tulivat Elikkää ja Nimenomaan-puolisoa vastaan,     Nimenomaan ehdotti, että he menisivät toiselle puolelle katua.
   "Elikkä emme ole tuntevinaan?"
   "Nimenomaan."

Nopolan mukavissa, omiin tapoihinsa jämähtäneissä ihmisissä on paljon samaa kuin Kyrön Mielensäpahoittajassa. He arvostavat kohtuullisuutta, soveliaisuutta ja rauhallisuutta. Turha koohotus ei ole mistään kotoisin! 
Mitä jos Nopola ja Kyrö ryhtyisivät yhteistyöhön ja saattaisivat Rampen ja Mielensäpahoittajan yhteen kahvipöytään, tavallista kahvia juomaan tietty. Ei mitään latteja. 

Kirjoitusten nimet ovat lukemaan houkuttavia: Kyntäjäsuvun jälkeläinen ryömii Helsingissä, Miten aikuisten kanssa puhutaan, Iso pää ei tule takaisin, Eheän elämän aattona, Syntisen naisen aamu, Synnittömän naisen aamu...

Ai, mitenkö aikuisten kanssa puhutaan? 

Kun tapaa lapsia, tietää heti, mistä puhuu. Miten maapallo on syntynyt, mitä on ilma, mitä on vesi, miksi elämme, miksi avaruus laajenee, onko Jumala?
   Aikuisten kanssa joudumme laskemaan filosofista rimaa alemmas. Puhumme siitä, voiko tietokoneen näppäimistöä pyyhiä märällä rätillä, pitääkö kaikki räsymatot pesettää laakapesussa ...
  
Kirjan kolmannen osan (kirjoitukset on jaettu neljään  osaan) otsikko kuuluu "älä herrajjumala vaivaa ihmisiä". Anteeksi Lukijat jos vaivasin teitä tylsällä kirjoituksella. Se ei ole sitten Nopolan vika, vaan minun tiivistämistaidon puutteeni.

Ja vielä tervehdin teitä kuvalla syyssukkahousuistani. Kevään kirkkauteen käyvät mustatkin, mutta näin pimeänä aikana me tarvitsemme kukkia ja kultaa!