Vuosi bloggausta II, Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Olen ollut yhden ainoan kerran kirjoittamiskurssilla. Se oli Kouvolan kansalaisopiston nettikurssi juuri ennen kuin aloin blogata. Kurssi toimi niin, että kaikki osallistujat, kymmenkunta, arvioivat toistensa töitä alkusuunnitelmasta eri versioiden kautta valmiiseen tuotokseen. Ohjaaja antoi oman palautteensa aina viimeisenä. Pidin kurssista ja sen työskentelymuodosta, vaikka olinkin ehkä tottumattomuuttani hieman liian ankara arvioija. Kirjoitin kurssilla esseen Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin. Yritin ensin tehdä siitä hyvin viileätä, mutta ohjaaja usutti kirjoittamaan omien kokemusten kautta.  Jotkut kurssilaiset oudoksuivat alun pitkää Coetzee-fanitusta, mutta ohjaaja piti sitä hyvänä täkynä. Kas tässä minun aikaansaannokseni!

Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin

Nuori äiti kävelemässä lasten kanssa kirjastoon. Minähän se siinä, lukutoukka. Lainaan satukirjojen ohessa myös itselleni lukemista, romaanin, jonka kannessa paksut verisuonet risteilevät talon ja sen vieressä kasvavan puun alta maan ytimeen. Odotan lasten kanssa puuhaillessa iltaa ja omaa lukuhetkeäni.
Istun illalla mielituolissani lukemassa J. M. Coetzeen kirjaa Maan sydämessä. Uppoudun eteläafrikkalaisen maatilan tyttären kuolettavan yksitoikkoiseen elämään isän ja palvelijoiden kanssa syrjäisellä tilalla. Tylsästä elämästä kärsivän päähenkilön sisäinen elämä on vimmaista. Mielikuvissaan hän rakastaa ja murhaa. Nautin sekä kirjan kielestä että rakenteesta. Lukisinko vielä yhden kappaleen? Lapset nousevat aikaisin, paras mennä jo nukkumaan. Pujahdan sänkyyn mieheni viereen ja kuuntelen lasteni unen tuhinaa. Kirjan lumous ei hellitä. Hetken päästä nousen. Vielä vähän. Valoisa kesäyö on vaihtunut aamuksi, kun lasken kirjan kädestäni päättäen etsiä käsiini koko Coetzeen tuotannon.

Keski-ikäinen nainen tuijottaa Nobel-palkitun John Maxwell Coetzeen haastattelua. Minähän se taas siinä, himolukija ja Coetzee-fani. Tanskan TV on tehnyt mielikirjailijastani harvinaisen haastattelun Nobel-palkinnon kunniaksi. Lehtiartikkeli varoittelee ohjelman katsojia Coetzeen kummallisesta vakavuudesta ja pitkistä tauoista keskustelussa. Artikkeli vain lisää kiinnostustani. Pettyisin, jos kirjailija olisi aivan tavallinen. Katson hievahtamatta ohjelman loppuun ja tarkistan vielä, että se tuli myös tallennetuksi. Mietin Coetzeen puheen rytmiä ja huomaan, että se on sama kuin hänen teksteissään. Kirjailija vaalii siis myös puhekielessään kielen kauneutta.

Olen tutustunut Maan sydämessä -kirjan euforisen lukukokemuksen jälkeen vuosien mittaan Coetzeehen monipuolisesti. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa, uusimmat heti niiden ilmestyttyä englanniksi. Löysin Googlesta linkin, josta pääsin katselemaan mielikirjailijaani  pitämässä Nobel-puhettaan. Se löytyi myös tekstinä minulle tulostettavaksi ja mapitettavaksi. Coetzeen kirjat ovat lumonneet minut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat kertoneet, mitä apartheid on. Eleetön, vakava mies on elänyt sortoyhteiskunnassa ja osannut kertoa koskettavasti niin sorretuista ja heidän nousustaan sekä sen mukana tulleista ongelmista kuin parempiosaisena kokemastaan syyllisyydestä. Hän on myös osannut kuvata hyvin kotimaisemiensa kauneuden ja  hellyyden, jolla aikuinen katsoo itseään lapsena.
 

Mikä panee ihmisen hurmaantumaan mustista merkeistä valkealla paperilla? Kaikki eivät lue ja tulevat silti hyvin toimeen!

Olen ollut koukussa lukemiseen pienestä pitäen. Opin lukemaan nelivuotiaana, kun katselin pöydän toiselta puolen, miten koulun aloittaneelle veljelleni paukutettiin Aapisen salaisuutta. Minun lukemisen taitoani pidettiin pienessä maalaiskylässä niin ihmeenä, että vanhempani panivat minut usein antamaan vieraille lukunäytöksen perheraamatusta. Lukutaidostani oltiin ylpeitä, mutta myöhemmin ilmeni, ettei sitä olisi saanut käyttää paljon muuhun kuin Satakunnan Kansan ja Raamatun lukemiseen. Nyt nenä irti kirjasta. Ei tosta likasta mitään tyäihmistä tu. Silmäkki tuata menoo kärsii! Mutta minä tyttö se luin! En suinkaan lastenkirjoja vaan Minna Canthia ja Juhani Ahoa. Kotonani poikkesi kuolinpesien huutokauppoja kiertävä romukauppias, joka lahjoitti minulle saalistaan. Roinilan talossa ja Papin rouva sisältävät nykykatsannon mukaan alle kouluikäiselle sopimatonta erotiikkaa. Muistan kokeneeni aavistuksen jostakin hienosta, joka minua aikuisena odottaa. Kokemukseni pohjalta en pidä mitenkään haitallisena sitä, että lapset lukevat hyviä aikuisten kirjoja; he omaksuvat niistä sen verran mitä ymmärtävät. Olen onnellinen, että tutustuin luku-urani alkumetreillä 50-luvulla sattumalta juuri näihin kirjoihin enkä Angelika- sarjaan, jota myöhemmin murrosikäisenä pidin maailman parhaana kirjallisuutena.

Paljon lukeva ja kirjoittava Merete Mazzarella sanoo: ”Kun luet kirjoja, et ole koskaan yksin.” Tämä lause on totta. Kirja on ollut minullekin monesti keskustelukumppani, terapeutti ja tylsyyden poistaja. Kerran jäin myrskyn vuoksi Tallinnan satamaan kuudeksi tunniksi; luin kaksi kirjaa enkä kärsinyt kuten moni kirjaton kanssaodottelija.

Kirja avaa uusia maailmoja. Lukiessa voi siirtyä muiden ihmisten ja olentojen nahkoihin, eri aikoihin ja paikkoihin, myös aivan uusiin maailmoihin. Lukiessa kokee sellaista, mitä ei ikinä voisi tai ehtisi kokea todellisuudessa. Jo kymmenen minuutin bussimatkalla ehtii uppoutua kirjan maailmaan, mutta parasta uppoutumista on se, kun voi joskus lukea koko kirjan yhtä päätä kuin katsoisi elokuvan ja palata sitten viiipyilemään yksityiskohtiin. 

Lukeminen – kuten kirjoittaminenkin – on paljolti samaa kuin mietiskely.

Lukemalla voi valmistautua asioihin, jotka ovat edessäpäin, aikuistumiseen, lasten saamiseen, vanhuuteen, matkaan tai muuttoon, mikä on rauhoittavaa varsinkin minunkaltaiselleni varovaiselle varmistelijalle.

Lukemamme kirjat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme ja miten elämme. Joku kirja saattaa jättää lukijansa niin närkästyksen valtaan, että hän ryhtyy toimimaan kirjassa käsitellyn epäkohdan poistamiseksi. Itse kiinnostuin aikanaan rauhantyöstä juuri lukemisen kautta. Mielestäni ei ole hienompaa ideaa kuin rauhanjuna, joka kuljetti keväällä 1982 kirjailijoita ja muita taiteilijoita kertomassa taiteestaan ja sen rauhansanomasta asemilla, kouluissa ja työpaikoilla ympäri Suomea. Omassa koulussani juonsin oppilaiden kanssa radiotunnin, jossa haastattelimme Annika Idströmiä.

Kun lukee paljon, kirjat alkavat ikään kuin keskustella keskenään. Lukukokemus ei ole vain se kirja vaan kirjailijan koko muu tuotanto ja samaa teemaa käsitellet aikalaiskirjailijat ja klassikot. Myytit ja tarinat aukeavat uusissa kirjoissa uudella tavalla. Lukijan lukeneisuudesta riippuu, mitä kirja hänelle antaa. Muistan, miten koulussa yhtäkkiä tajusin vertauskuvallisuuden. Saimme tehtäväksi lukea Michel del Castillon pienoisromaanin Kitara ja kirjoittaa siitä. Hoksasin, että kitara edustaa kirjassa muutakin kuin soitinta ja lopetin kirjoitukseni paatoksella:”Jonakin päivänä minäkin löydän kitarani.”

Voiko lukeminen olla haitaksi ihmiselle? Olivatko lapsuuteni ihmiset varoitteluineen oikeassa? Silmäni eivät ole ainakaan kuluneet lukemisesta ja työurakin on tullut suoritettua ihan säällisesti.

Jotkut pitävät lukemista epäsosiaalisena harrastuksena. Entä sitten, miksi ei saisi viihtyä itsekseen? Sitä paitsi monet lukijat ovat erittäin sosiaalisia, käyvät lukupiireissä keskustelemassa toisten harrastajien kanssa ja kirjamessuilla kuuntelemassa ja tapaamassa mielikirjailijoitaan. Itsellenikin kirjamessut ovat kirjavuoden huippu. Messujen puheenporinasta voi päätellä, että lukeminen hiljaisena harrastuksena ei ole mykistänyt harrastajaansa. Myös blogiharrastus on uutta sosiaalisuutta, jossa bloggaajat keskustelevat kirjoista sosiaalisessa mediassa.

Jostakin kenties löytyy höyrähtänyt lukuaddikti, joka ei muista lukemiseltaan syödä eikä peseytyä, mutta silloinkaan lukeminen ei ole sekoamisen syy vaan pikemminkin yritys parantua.

Ennen pitkää lukeva ihminen haluaa yleensä myös kirjoittaa. Törmäsin Maria Peuran kirjoittamispäiväkirjassa Antaumuksella Keskeneräinen mielenkiintoiseen ajatukseen lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta:” Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.”

Yleensä kirjailijat lukevat paljon. Olen kuitenkin tavannut aloittelevia kirjoittajia, jotka painottavat sitä, että varovat lukemasta muiden kirjoittamaa, ettei vain se oma omin turmeltuisi vaikutteiden painosta. Hätävarjelun liioittelua! Paljon lukeva taas ei väheksy kirjoittamista. Mistä hän edes saisi luettavaa, jos ei moni sitä kirjoittaisi? Lukijalle kirjoittaminen on usein salainen haave.

Itse olen toistaiseksi kirjoittanut aika vähän. Olen hengittänyt ulospäin lukemisen herättämiä ajatuksiani lukupäiväkirjoihin ja osallistumalla erään naistenlehden nettilukupiiriin. Opettajana toimiessani innostuin päivänavausten laatimisesta ja esittämisestä keskusradion kautta luokkiin. Toiset opettajat tarjosivat minulle vuorojaan, kun hassu innostukseni yleensä epämiellyttävänä pidettyyn asiaan tuli tunnetuksi. Suunnittelin jopa tarjoavani näitä pikkupuheitani kustantajalle eläkkeelle jäätyäni, mutta se jäi. Käyn myös erään ystäväni kanssa laajaa sähköpostikirjeenvaihtoa. Nautimme molemmat ajatustemme muotoilusta toisen ymmärrettäväksi. Kirjeemme ovat välillä useiden sivujen mittaisia mietiskelyjä kaksin. Olemme laskeneet leikkiä, että tarjoamme niitä joskus julkaistavaksi kirjana kuten Jörn Donner ja John Vikström keskustelukirjeenvaihtoaan.

Minulle puhtaan fiktion kirjoittamisen kynnys on hirveän korkea. Esikuvani, Coetzee ja muut suuret, ovat ilmeisesti asettaneet riman korkealle. Ihailen suuresti hyviä elämäkerrallisen fiktion kirjoittajia, viimeksi Virpi Hämeen-Anttilaa, jonka romaani Tapetinvärinen tuo esiin lasten kärsimykset sodan jähmettämien isien perheissä. Miten hän uskalsi muistaa! Uskaltaisinkohan itse?

Entä blogin jälkeen?
Päivänavaukset ovat saaneet uuden elämän, kun annoin ne äidinkielenopettaja-miniälle, joka on antanut niitä ystävälleen, joten kohta koko Turku kuulee minun saarnojani.
Ystävän kanssa kirjoittelemme pitkiä sähköposteja kuten ennenkin.
Iiris-lehti lopetti, joten lukupiiri siellä on mennyttä aikaa. Enhän minä sinne hyvänen aika enää joutaisi kirjoittaakaan, kun on tämä blogi, joka täyttää kirjallisen kunnianhimoni.