Lastenkirjaviikko I, Kirja lapsuudestani

Lastengenreä ihailtavasti eteenpäin vievä bleue/Sininen keskitie haastoi meitä bloggaajia kirjoittamaan tällä viikolla lastenkirjoista. Minua houkutti tarjotuista otsikoista oman lapsuudenkirjan muisteleminen ja omien lasten - minulla myös lastenlasten - suosikkiklassikko. Luulen, että tuosta jälkimmäisestä aiheesta kirjoittaminen jää ensi viikkoon, koska olen lähdössä lapsenlapsia tapaamaan ja  keskityn ehkä enemmän lukemaan heille kuin kirjoittamaan.

Minun Tirlittan-kirjani on kuluneen näköinen ja vähän nykyistä kirjaa pienempi. Ostin uuden version nostalgisena, ja sen jälkeen löysinkin oman vanhan kirjani kotitaloni tyhjennyksen yhteydessä. Minun Tirlittanini on 3. painos vuodelta 1957. Kirja julkaistiin 1953, ja  tämä uusi on jo 16. painos vuodelta 2004. Tuo kirjan koon muutos on aika kuvaava. Kaikkihan oli ennen pienempää, lautaskoot, karkkipussit, ihmiset.

 

Tällaisia viehättäviä yksityiskohtia ei ole uudemmissa painoksissa.

Tirlittan oli oppikoulun äidinkielen lukemistoa. Se piti ostaa itse, kuten kaikki muukin oppikoulussa. Suomessa oli 70-luvulle asti rinnakkaiskoulujärjestelmä, jollainen monessa maassa on edelleen. Nyt peruskouluaikana tämä järjestelmä tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta. Lapset jakautuivat neljän vuoden yhteisen koulutaipaleen jälkeen akateemisiin ja työväkeen. Oppikouluun oli pääsykokeet, mutta niinhän siinä kävi, että joitakin vähemmän lahjakkaita yritettiin saada sinne väkisin ja sitten oli paljon lahjakkaita lapsia, joita ei viety pääsykokeisiin, koska kotona lapsista ei haluttu "herroja" tai ei ollut yksinkertaisesti varaa lukukausimaksuun, matkalippuihin, kirjoihin ja koululounaaseen. Kansakoulu oli ilmainen. Tämä teiden erkautuminen sai aikaan railoja lasten ystävyyssuhteissa ja jopa sisarussuhteissa. Minä pääsin kouluun, koska äitini arvosti koulutusta. Tämä taustaksi sille, millaisessa koulussa 11-vuotias pikku Marjatta luki Tirlittania. 

Tirlittan kertoo pikkutytöstä, jonka kotitalo räjähtää ukkosen sytyttämässä tulipalossa ja räjähdys heittää perheenjäsenet eri ilmansuuntiin. Tirlittan pelastautuu kanavasta ja lähtee seikkailemaan. Hän tapaa muutaman päivän aikana joukon mielenkiintoisia ihmisiä. Urhea kodin ja onnen etsijä päätyy lopulta sirkukseen, jossa suorittaa "taivaallisen isän lemmikkinä" ennennäkemättömiä temppuja, kunnes keskittyminen herpaantuu kesken loppuhuipennuksen, nuorallakävelyn.

Tirlittan-Kultalintu vilkaisi alas ja oli onnellinen, kun siellä syvällä alhaalla itkettiin ilosta. Mutta ... Mutta sitten tapahtui onnettomuus - Tirlittan näki alhaalla ensimmäisellä rivillä miehen, joka puristi molemmin käsin kasvojaan ja tuijotti Tirlittaniin sanomattoman murheellisin, onnettomin, itkuttomin silmin. Tirlittan vavahti kauttaaltaan, levitti kätensä ja parahti:
- Isä! I s ä!

Seuraavaksi Tirlittan herääkin sairaalassa kokovartalokipsissä. Eräänä toipumispäivistään hän saa mieluisan vieraan. 

- Onko jo syksy? kysyi Tirlittan mietteliäänä ja katseli ikkunasta koivun latvusta, jossa oli kolme keltaista lehteä.
   Samassa nainen, maailman kaunein ja lempein, kumartui hänen ylitseen ja suuteli Tirlittania. Ja Tirlittan tunsi, miten jokin määrätön ja ääretön hellyyden laine huuhtoutui yli koko hänen pienen olentonsa.
- Äiti. Ä i t i. Ä I T I! 

Tarina päättyy onnellisesti perheen yhdistymiseen. Tirlittanin tapaama hyväntekijärouva on jopa rakennuttanut heille uuden kodin räjähtäneen tilalle. Vain isän kohtalo jää epäselväksi. Tirlittanilla on koko seikkailunsa ajan kodin tuhkista löytämänsä isän okariino tallella. Sitä hän soittelee.

Tirlittan pääsi kotihin,
Tirlittan riemuitsi,
Tirlittan äidin, siskot sai,
Tirlittan rakasti.

Tirlittan - okariinollaan
Tirlittan visersi,
Tirlittan kutsui - ketähän?

- Tirlittan, rakkaani.

Nyt aikuisena näen heti, että Tirlittanin tarinassa on kyse avioerosta. Silloin lapsena luin sanatarkasti ja ajattelin, että onpahan paha ukkonen. Mitä kun isoäitinikin heittäytyi maahan polvirukoukseen aina kun salamat leiskuivat. Myöskään opettaja ei maininnut sanallakaan mistään muista merkityksistä. 

Kävin Wikipediassa etsimässä tietoa Tirlittanin kirjoittajasta Oiva Paloheimosta (1910 -1973). Hänen isänsä oli liikemies ja äiti 16-vuotias teinityttö. Lapsi vietiin heti synnytyksen jälkeen pois äidiltään, ja häntä kasvattivat pääasiassa isän siskot isän ollessa pitkillä työmatkoilla. Kun Oiva oli 8-vuotias, hänen isänsä kuoli pahaan influenssapandemiaan, espanjantautiin, ja isän nuorin veli otti Oiva-pojan perheeseensä kasvattilapseksi, mitä termiä silloin käytettiin. No, eipä tarvitse kysellä, miksi Paloheimo käsittelee lapsen orpoutta kirjassaan. Hän on myös kirjoittanut omaelämäkerran Levoton lapsuus (1942) ja paljon, paljon muuta. Tältä tuotteliaalta kirjailijalta on jäänyt elämään parhaiten juuri Tirlittan ja laulusovituksina kaksi hienoa runoa Ontuva Eriksson ja Lähtevien laivojen satama.

Tirlittanin kieli on osittain vanhentunutta ja vanhahtavaa. Puhutaan luuvalosta ja neekereistä - miten minusta tuntuu, että olen aina tiennyt, ettei niin pidä sanoa! Myös kirjan uskonnollisuus liittyy aikaan. Nykyään tiedostetaan monikulttuurisuus eikä taivaan isästä puhuta niin itsestäänselvänä asiana. Sanajärjestys on välillä käänteinen."Silloin osui hänen käteensä isän okariino." Kieli on välillä myös ihanan kekseliästä:"Tirlittan lähti etsimään sirkusta pikkuneitiys mielentilanaan."

Minä rakastin pikkutyttönä Tirlittania. Rakastin hänen pärjääjäluonnettaan ja hänen ulkonäköään. Hän oli minusta jäykkähiuksisesta polkkatukkaisesta maalaistytöstä maailman kaunein tyttö taipuisine, pitkine kultahiuksineen. Minua houkutti hurjasti värittää kirjan kuvat. Niinpä sitten yhtenä päivänä otin puuvärikynäni ja ryhdyin toimeen, kieli keskellä suuta. Eikö vain olekin minun värittämäni kuvitus kauniimpi kuin alkuperäinen? Mitä jos värittäisin tämän uuden kirjankin kuvat! Anteeksi kuvittaja Rolf Sandqvist, mutta kyllä kultatukalla pitää olla kultaiset kiharat. Ja miksi tuo pyjama on kannessa punainen? Minusta sen on oltava taivaansininen!