Tommi Melender, Yhden hengen orgiat, esseitä luetusta elämästä (2013)

Tämä kirja jos mikä kiinnostaa lukemisen harrastajaa. Itse olen monesti pohtinut rakkauttani lukemiseen. Viime syksynä kirjoitin elämäni ensimmäisellä kirjoittamiskurssilla esseen, jolle annoin nimeksi ”Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin”. 

 

Melender on aivan erilainen lukija kuin mitä itse olen. Hänen ”lukutuntosarvensa puhkesivat” (Melenderin oma ilmaisu) vasta lukiossa hänen tutustuttuaan Tuomas Anhavan runoihin. Itse aloin lukea kaunokirjallisia teoksia hyvin varhain. Ennen Anhavaa Melender oli lukenut urheiluelämäkertoja ja sotaromaaneja. Alkuun Melender nautti perinteisistä romaaneista  –  kirjoitti itsekin kolmen runokokoelman  jälkeen kolme romaania, joista Ranskalainen ystävä oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana v. 2009 – mutta kyllästyi sitten fiktiiviseen proosaan ja siirtyi sekä lukemaan että kirjoittamaan lähes yksinomaan asiaproosaa. Itse olen melko kaikkiruokainen lukemisessani, paitsi kaupallista hömppää tyyliin Fifty Shades of Grey en jaksa lukea. Tavoittelen eläytymistä lukemisessani – onhan bloginikin nimeltään Marjatan kirjaelämyksiä. Melender taas pahoittelee, että on erheytynyt välillä huomaamattaan eläytyvään lukemiseen. Hän keskittyy mielellään katkelmiin ja yksityiskohtiin eikä välitä perinteisestä juonikerronnasta.

Yleensä en halua kirjoittaa negatiivisesti, mutta nyt on pakko. Yhden hengen orgiat on kiehtova, virikkeitä antava (poimin tekstistä monta kiinnostavaa kirjailijaa, joihin en ole aiemmin tutustunut) ja ajatteluun tuuppiva teos, josta nautin, mutta MUTTA . . . Elämänkatsomustiedon opettajana toimiessani keskustelin oppilaiden kanssa, pitääkö olla niin suvaitsevainen, että suvaitsee suvaitsemattomuutta, ja päädyimme vastaukseen EI PIDÄ. En voi arvostaa Melenderin tapaa morkata nimeltä mainiten aikalaiskirjailijoita, siis kollegojaan. Ei se ole mitään asioiden käsittelyä, jos vaikeroi ylimielisenä, miksi pitäisi vaivautua kirjoittamaan mitään, kun lukijat haluavat liikuttua ja huvittua sellaisten kevytsarjalaisten kuin Juha Itkosen, Miika Nousiaisen ja Petri Tammisen tekstien äärellä. Ulkomaiset kirjailijat Melender myös jakaa mustavalkoisesti  hyviin ja huonoihin. Hyvät ovat vimmaisia, "kirjallisuuden pahoja poikia", kohua herättäviä oman tiensä kulkijoita. Minulle tulee sellainen tunne, että Melender odottaa kirjallisuudelta liikaa. Hän kirjoittaa useaan otteeseen suurten teosten kaipuustaan ja ihailee menneitä suuruuksia. Hän on käyttänyt nuorena runoutta ahdistuksen voittamiseen ja diivailuun, nojaillut koulun seinään T.S. Eliotin kirja kädessään ja halunnut tulla nähdyksi kapinallisena. Haluaako hän sitä yhä? 

Melender kuvaa rehellisesti itsensä addiktoituneeksi lukijaksi. Tarvitsen kirjoja normaalien elintoimintojeni ylläpitämiseen, ja olisi liikaa vaadittu, että kirjat vielä tekisivät minusta onnellisen. Minulle kirjakauppias on diileri, jolta saan kipeästi tarvitsemani annoksen kamaa. Mutta onko huumeen vaikutus väljähtynyt? Jospa aikalaiskirjat eivät olekaan niin huonoja vaan syy on lukijassa? Melender mainitsee pelkäävänsä lukijan blokkia, halvauksenkaltaista olotilaa, jossa ei pystyisi nauttimaan mistään lukemastaan. Kirjan valtavan upea nimi on lainaus Gustave Flaubertilta: ”Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin.”

Olen samaa mieltä Melenderin kanssa siitä, että lukeminen on maallistunutta rukousta, joka auttaa sietämään elämää. Minäkin pidän kirjoja välttämättömyytenä, mutta toisin kuin Melender saan lukemisesta paljon iloa ja elämyksiä. Nautin myös kirjoittamisesta ihan kirjoittamisen vuoksi. Mielestäni lukeminen ja kirjoittaminen ovat paljolti samaa mietiskelyä. Jokainen kirjailija on alun perin lukija, jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle.

Essee tulee ranskankielisestä sanasta essayer, yrittää. Essee on siis yritys, vanhassa suomessa koelma. Esseisti pohtii, kun taas mielipidekirjoittaja väittää. Esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään.  Esseistin päämääränä ei ole kirjoittaa mahdollisimman painokkaasti vaan mahdollisimman tyylikkäästi. Hänen valuuttaansa on hyvä maku . . . Voi Melender, miksi sitten jaottelet kirjallisuuden lajit, kirjailijat ja lukemisen tavat niin jyrkästi jyviin ja akanoihin! Miksi? Sanot ihailevasi Antti Nylénin tapaa kirjoittaa esseitä. Niin minäkin. Nylén kirjoittaa nöyrästi tarkkaillen.

Monien Melenderin esittelemien kirjoittajien joukossa on David Foster Wallace, joka on pahoitellut television ironisoivaa vaikutusta. Televisioaikakauden ihmiset ovat oppineet suhtautumaan vakavaan ja ihanteelliseen kyynisesti vähätellen. Vapauttavaksi tarkoitettu ironia onkin orjuuttanut. Tämä kolahti minuun. Edellisessä postauksessani kopioin vanhan äitienpäiväkirjan yleviä runoja. Ne ovat hartaita ja vilpittömiä ilman mitään koukkua, vitsiä tai parodiaa. Ennen kirjoitettiin niin.

Melender mainitsee kaksi kirjailijaa, joiden tulkintoja 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta pidän oivaltavina. Martin Amis ja Michel Houellebecq osoittavat romaanihahmoissaan, että seksin vapautuminen ei tuottanutkaan mitään uutta ihmistä vaan johti fasistisiin arvoihin, voiman, kauneuden ja nuoruuden palvontaan.

Charles Baudelaire, Louis-Ferdinand Céline, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, Philip Roth, John Updike, Norman Mailer, Jonathan Franzen, Jeffrey Eugenides, Veijo Meri, Jari Tervo, Kari Hotakainen . . . HEI missä ovat naiskirjailijat?