Ahmad Khalid Tawfiq, Utopia (2013)

Egyptiläinen Tawfiq, englannin kielessä myös muodossa Towfik, on merkittävä ja erittäin tuottelias  arabiaksi kirjoittava kirjailija. Ennen romaania Utopia hän on kirjoittanut kauhu- ja fantasia -kirjasarjoja nuorille ja samalla avannut aivan uusia genrejä Egyptin kirjallisuudessa. Kirjoittamisen ohessa hän toimii edelleen lääkärinä ja sanoo saavansa paljon kirjoitusmateriaalia päivätyöstään, jossa näkee ihmisiä paljaimmillaan kuoleman pelon edessä. 

Utopia on dystopia, katastrofikuvitelma 2020-luvusta. Merkittävää on, että teos julkaistiin arabiaksi jo vuonna 2009, ennen arabikevään kansannousua. Kirja ennustaa tulevaisuuden, jossa keskiluokka on häipynyt ja Egypti on jakautunut kahtia.  Toimeton yläluokka elää aidatussa amerikkalaisten sotilaiden vartioimassa Utopia-valtiossaan, ja aidan ulkopuolella elävät rutiköyhät, joilla ei ole edes sähköä eikä vettä. Infrastruktuuri ei toimi enää millään tavalla, ihmiset elävät kuin eläimet. Tähän tilanteeseen on jouduttu, koska Yhdysvalloissa on kehitetty 2010-luvulla uusi polttoaine pyroil, jolloin Lähi-idän öljyvarat ovat menettäneet merkityksensä.  Molemmissa yhteisöissä vallitsee moraalinen rappio; köyhillä, koska heidän on taisteltava kynsin hampain olemassaolostaan, ja rikkailla, koska he ovat degeneroituneet ylettömässä yltäkylläisyydessään. 

Utopian nuoret viettävät päivänsä väkivaltaviihdettä, muotihuumeita ja seksiä kuluttaen. Kaikki on koettu ja saatu. Uusi houkuttava asia on miehuuskoe, jossa hakeudutaan aidan toiselle puolen Toisten alueelle etsimään äärimmäistä kokemusta, josta tuodaan myös tuliaisia, saalista. Jos tilanne käy täpäräksi pirautetaan äidille, joka järjestää taisteluhelikopterin hakemaan. Kaksi nuorta, kirjan minä-kertoja ja hänen tyttöystävä Germinal lähtevät myös omaan seikkailuunsa, mutta kaikki ei käy aivan suunnitellusti. Toisten maa on julmempi ja arvaamattomampi kuin nämä ylimieliset kerskanuoret pystyvät kuvittelemaan.

Kirjassa on vain yksi henkilö, köyhien puolen Gabir, joka ei halua suostua elämän rumuuteen.  Lukijalla herää positiivinen odotus, mutta kirjailija haluaa näyttää, että tällaisella ihanteellisuudella ei ole äärimmäisessä kahtiajakoyhteiskunnassa enää toivoa. Utopian juoni on jännittävä ja loppu erittäin onnistunut. Juuri tähän tilanteeseen sen pitää loppua.

Utopian rakenteessa on kiehtovaa rytmiä, joka on aikaansaatu toistoilla. Utopia-nuoren sivun mittainen tylsän päivän kuvaus kirjan alussa toistuu kirjan lopussa kuin runon säe. Kerronnan ja dialogin oheen on sijoitettu otteita uutisista sekä pitkiä sana- ja lauselistoja. Kirjan viisi osaa on nimetty vuoroin Saalistaja ja Saalis. Joidenkin lukujen alussa on runo, joka on joko vanhalta arabirunoilijalta nimeltään Abd al-Rahman al-Abnudi tai uusmusiikin Orgasmi-bändiltä. Molempien aiheena on kuolema, vanhalla runoilijalla kuolemaan alistuminen ja nuoressa musiikissa tappamisen euforia . Kirjan alussa tekijä siteeraa komeasti Brechtin runoa, joka päättyy  ”Mitä aikaa on tämä?”

Yksi asia, jossa aavistan menettäväni lukijana jotakin, koska minulla ei ole tuntumaa egyptiläiseen elämään, on kirjan henkilönimet. Köyhien maailmassa on perinteisiä nimiä, kuten Atiyya ja Safia, joille Utopian nuoret nauravat, koska ne ovat heille tuttuja vanhoista elokuvista ja jotenkin hassuja. Heillä taas on uusia nimiä, kuten Larin, Germinal ja Riri. Ovatkohan nämä täysin keksittyjä? Ja onko niillä jotakin merkityksiä egyptiläisille?
Kirjan julma kertojanuorukainen jää vaille nimeä. Eräässä kohtauksessa hän valehtelee olevansa Ali, mikä ei ole uskottava nimi hänelle. Ilmeisesti se kuuluu köyhien nimiin. Miksi kertojan nimeä ei kerrota? Nimetön pahuus?