torstai 23. toukokuuta 2013

Historian siipien havinaa



Olen ollut selvittämässä lapsuudenkotini tavaroita. Isäni kuoli maaliskuussa pitkän elämän eläneenä.  Löytyneitä paperiaarteita katsellessa on tullut mieleen, että olisi pitänyt kysellä enemmän. 

Ketä mahtavat olla kauppakirjassa vuodelta 1923 esiintyvät vanhukset Simson ja Miina, jotka myyvät talonsa ja jäävät itse syytinkiläisiksi. Asiakirjassa mainitaan tarkkaan, miten paljon kermaista maitoa, rukiita ja ohria heille pitää maksettaman. Eräs kohta kauppakirjassa kertoo siitä, että sosiaalihuoltoa ei vielä silloin ollut: Sittenkuin me vanhukset tulemme vanhoiksi ja kykenemättömiksi itseämme hoitamaan, niin pitää tilan omistajain pitämän meidän hoinnostamme ja puhtaudestamme hyvän huolen, kuin myöskin toimittaa paikkakunnan tavan mukaan hautaan.

Oman isoäitini vanhemmat Iisakki ja Amanda lunastivat 13 hehtaarin torpan kodikseen keväällä 1920. Jo puolen vuoden kuluttua he myivät talon omalle tyttärelleen Alma Josefiinalle ja hänen kihlatulle yljällensä Juho Arvidille. Heiltä löytyy myös testamentti, jossa he varoittavat, että voivat myös määrätä erikseen heille maksettavan eläkkeen, jos sattuisi käymään niin, että eivät vanhoina saisikaan riittävää ylläpitoa. Torpan mukana tuli irtainta omaisuutta seuraavasti: 1 hevonen, 1 lehmä, 3 lammasta, rattaat , reet, hevoisvaljaat, keittiökalusto, peltokalusto, 1 senkki ja kolme tuolia sekä 1 wiskuri. Alman ja Juhon poika, nuori-isäntä eli isäni, osti sodasta selvittyään lisää metsää ja raivasi peltoa vanhanisännän, Juho-pappan kanssa. Omaisuus kasvoi, elämä oli eteenpäin menoa. Isä löysi naapurikylästä kauniin vaimon emännäksi ja elämänkumppaniksi. Isovanhemmat asuivat samassa taloudessa edellisen sukupolven tapaan, erotuksena vain se, että heidän ei tarvinnut huolehtia hoidostaan, koska he saivat jo kansaneläkettä ja heillä oli mahdollisuus päästä vanhana vanhainkotiin.
 
Isäni elämä sai muutaman hyvän vuoden jälkeen synkän käänteen. Äitimme kuoli vain 36-vuotiaana meidän neljän lapsen ollessa 5 – 15 -vuotiaita. Täytyy sanoa, että äitini kuoleman jälkeen laadittu vuoden 1964 perunkirja on paljon seikkaperäisempi kuin nykyiset. Silloin olivat esineet vielä arvossaan. Irtainomaisuudessa on lueteltu viljojen ja kotieläinten lisäksi mm. matkarario, seinäkello, vainajan pitovaatteet ja kenkät sekä lesken pitovaatteet ja kenkät.
 
Minulla on tuossa henkarissa ”vainajan leninki”, tyylikäs, itse ommeltu, vintagea 50-luvulta. Löysin sen aitan vintiltä ja aion ottaa pienten korjausten jälkeen juhlakäyttöön. 

Lattialla on levällään käsin ja huonolla kirjoituskoneella kirjoitettuja asiapapereita ja yksi rakkauskirje. Voi, miten arvokkaasti ennen vanhaan kirjoitettiinkaan! 

Myymme siskoni kanssa maatalouskoneita. Se onkin meille aivan uusi aluevaltaus. Vanhasta talosta on löytynyt tappuri, välttejä, viskuri, vikatteita, lampaankeritsemispenkki    harvinaisempia mainitakseni.

Yläkuvan nahkakantisesta  Raamatusta löytyy omistuskirjoitus: Amanda Wilhelmina Wilén, Porissa 10/1 1880. Isänäidinäiti? Joku on kirjoittanut hänen puolestaan, koska asiakirjoissa hän on vahvistanut nimensä puumerkillä. Avattu kirja on uudempi, isäni sotavuosilta. Historian siipien havinaa.. .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...