torstai 2. toukokuuta 2013

Siegfried Lenz, Kiusattu (2001)




He antoivat minulle tehtäväksi pakata Arnen jäämistö. Lenzin kirjan alkulause kuvaa hyvin kirjan tyyliä. Kerronta on korutonta, hiljaista, yksityiskohtaista ja hienostuneen vaatimatonta. Nautin tavattomasti tämän romaanin tyylistä, ikään kuin kertoja sanoisi: "Pysähdy kuuntelemaan, tämä on tärkeää, älä kiirehdi."

Arne tulee kertojan, Hansin, perheeseen, koska koko muu perhe on menehtynyt ja Arnen edesmennyt isä oli Hansin isän ystävä. Sopeutuminen uusiin oloihin surutyön ohella ei ole helppoa lahjakkaalle, mutta sosiaalisesti taitamattomalle esimurrosikäiselle pojalle. Arnen kaltainen hyväuskoinen ja puhdasotsainen tyyppi ärsyttää kyynisempiä kavereita. Arne haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä. Hän menestyy tahallaan koulussa huonommin kuin hänen todelliset kykynsä edellyttäisivät. Kun hänet ylilahjakkaana siirretään ylemmälle luokalle, hän alkaakin osata vähemmän. Kotona hän opiskelee suomen kieltä ja haaveilee tulkin ammatista - ei mitenkään muodikasta 12-vuotiaiden joukossa. Pahaksi onneksi hän ihastuu sijoitusperheensä tyttäreen, Wiebkeen, joka katsoo parhaaksi pitää yhtä koulun koviksen kanssa. Muutamaa vuotta Arnea vanhempi Hans huomaa Arnen ahdingon ja tarpeen olla hyväksytty ikäistensä joukossa, mutta ei pysty puuttumaan Arnen ikätovereitten tiukkaan ryhmäkäyttäytymiseen. Perheen kolmas lapsi, pikkuveli Lars, on paljon suoraviivaisempi kuin veljensä eikä pysty tuntemaan samanlaista myötätuntoa. 

Kiusattu ei ole kirja koulukiusaamisesta. Suomalaisessa nimessä on vain korostettu yhtä puolta Arnen elämässä. Alkuperäinen saksankielinen nimi Arnen jäämistö on parempi, koska juuri jäämistön läpikäymisestä on kyse. Hansin selvitellessä Arnelta jääneitä tavaroita, hän pohtii Arnen persoonaa, Arnen henkistä jäämistöä. Hansin tapa kertoa tapahtuneesta on koruton. Hän ei esimerkiksi kerro itsestään mitään. Saamme tietää vain sen, että hän arvosti suuresti varhaiskypsää, vilpitöntä Arnea. Hans ei syytä ketään. Kukaan ei aavistanut, miten syvästi Arne koki epäonnistumisensa nuorten yhteisössä. Kukaan ei myöskään saanut tietää, miten suuri osa hänen lohduttomuudestaan johtui perheen menettämisestä kauheassa teossa, jonka isä oli tehnyt yrittäessään hävittää koko perheen omien taloudellisten vaikeuksiensa takia. Silloin siinä ympäristössä ajateltiin, että aika parantaa haavat ja että pahasta on paras vaieta. Hyvin paljon jää selittämättä. Lenz ei psykologisoi; hän antaa Hansin kertoa sen, minkä tämä näki. Kirja päättyy kauniiseen kohtaukseen, jossa reipas Lars-veli liittyy Hansin seuraan tämän pakattua Arnen tavarat ja alkaa laittaa niitä päättäväisesti takaisin paikoilleen. Kumpikaan meistä ei maininnut Arnen nimeä, mutta silti tiesin, että me molemmat toivoimme, että hän olisi yhä ollut meidän luonamme siinä suuressa hiljaisuudessa, joka meitä nyt ympäröi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...