Suomentamisesta

Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 
Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."