Aion polkaista tämän tekstin kirjoittamisen ohessa "polje henkesi edestä" -pyörälenkille. Vaihdoin maisemapyöräilyni tällaiseen kehittelemääni lajiin, kun aloin ottaa todesta sen minulle monesti tolkutetun tosiasian, että ihmisen on hyvä rasittaa keuhkojaan ja sydäntään hengästymällä säännöllisesti.
Ilmoittauduin talviajaksi kansalaisopiston vesijumppaan ja pilatekseen, jota olen harjoittanut jo noin kaksitoista vuotta (hengästyyhän näissäkin vähemmässä määrin). Kaksi kertaa viikossa siis ohjattua liikuntaa, siinä välissä leppoisaa kävelyä yksin tai ystävän kanssa keskustellen (EN muuta sitä miksikään viuhtomiseksi) ja noita vauhtikiitoja pyörällä. Jospa tällä ohjelmalla pysyisin hengissä ja virkeänä.
Syyskuussa on rintasyöpäkontrolli, 4 vuotta. Kasvainarvo on se, mitä seurataan. Siinä saa olla pieniä muutoksia, kuten muissakin ihmisestä mitatuissa arvoissa, mutta se ei saisi lähteä nousemaan. Jos niin käy, niin aletaan tutkia.
Syksyymme kuuluu myös putkiremonttia ja matkoja. Suunniteltua ohjelmaa on itse asiassa paljon. Kun katsoo kalenteria, niin - hups, kohta on joulu!
Olen lukenut paljon. Aloin pitää luonnoksissa listaa "Salaa luetut" (vrt julkkisten salaa naimisiin jne.) koska yksityinen lukupäiväkirjani on blogin myötä hiipunut. Kaikista kirjoista ei jaksa tai ehdi kirjoittaa blogipostausta eikä kaikista tietenkään ole paljon kirjoitettavaakaan.
Nyt teen niin, että palautan mieleeni muutaman viime aikoina lukemani hyvän kirjan, ja kerron, mikä kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen.
Alexandr Puškinin romaani Kapteenin tytär vuodelta 1836 on hauska kirja. Se perustuu fiktiivisen henkilön Pjotr Aleksandrejevitš Grinevin muistelmiin 1700-luvun Venäjältä, jolloin valekeisari Pugatšev nousi kasakoineen kapinaan ja nuori, kokematon, miespalvelijansa passaamana upseerielämää viettävä päähenkilö koki paitsi sotaa myös palavan rakkauden kapteenin tyttäreen Maria Ivanovnaan.
Kirjasta jäi mieleeni kerronnan veijarimaisuus ja itseironia (joka mielestäni on toimivin muistelmien sävy), yläluokkaisen elämän oblomivilaisuus, väkivalta ja romantiikka.
Eräs yksityiskohta, mitä lukiessa kavahdin, oli pyövelin pihdeillä typistetyt vankien kasvot.
Kidutus ja kuolema, sekä väkivallan seurauksena että sairauksien vuoksi, sairauksiinhan ei juuri ollut hoitoa, oli elämässä läsnä siinä missä romantiikkakin.
Katsellessaan erästä oikeudenkäynnissä runneltua, kielettömänä mökeltävää vankia Pjotr Aleksenrdrejevitš toteaa, että ei melkein voi uskoa tällaista tapahtuneen omalla vuosisadallaan nyt kun sivistys etenee ja ihmisrakkauden lait leviävät.
Nuorukainen, jos muistelmani sattuvat sinun käsiisi, muista, että parhaimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka johtuvat tapojen parannuksesta, ilman mitään ulkonaisia väkivaltaisuuksia.
Ja pieni näyte romantiikasta:
Herättyäni kutsuin Saveljitšia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelimäinen äänensä tervehti minua. En osaa kuvalla sitä suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Tartuin hänen käteensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneliä. Maša ei ottanut kättään pois .... ja äkkiä hänen huulensa kajosivat poskeeni, niin että tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kohahtivat.
Saveljitš on miespalvelija ja tilanne on se, että Pjotr Aleksandrejevitš on juuri herännyt tajuttomuudesta haavoituttuaan miekanpistosta Maria Ivanovnan vuoksi käymässään kaksintaistelussa. Nuoret eivät oikeastaan edes tunne vielä toisiaan, mutta tunteet ovat isot.
Toinen lukemani vanha kirja on Aino Kallaksen novellikirja Vieras veri, joka on julkaistu vuonna 1921.
Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään.
Tämä ensimmäisen novellin loppu on hyvä tyylinäyte Kallaksen arkaaisesta kielestä. Novellin nimi on Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta.
Sain kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen Tahaton lueskelija -blogista (klik). Siellä on enemmän kirjan seitsemästä novellista, joissa jokaisessa on aiheena rakkaus.
Pidän eniten uljaasta loppunovellista Gerdruta Carponai, joka kertoo ruton tuhoista Suuren Pohjan sodan aikaan 1710 Saarenmaalla ja saaren ainoista eloon jääneistä, aatelisesta Gerdruta Carponaista ja maarahvaaseen kuuluvasta Kadariku-Laesista jotka kokevat yhdessä jonkin aikaa paratiisin "maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari" ja aloittavat uuden vahvan suvun.
Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä (2014) on seitsemäntoistavuotiaan pojan elämäntilanteen kuvaus 70-luvun alun Hämeessä.
Minäkertojalla on kehitysvammainen kaveri, Rekku, joka lukee Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, otsikon väärin lukeneena, ja on itse kuin kirjan Lennie. Vastuuntuntoinen päähenkilö taas on kuin vastine Steinbeckin kertomuksen Georgelle.
Nuoren pojan kesässä tapahtuu monenlaista, paljon vastuun ottamista ja kasvamista, rakkauttakin.
Pidän tässä kirjassa eniten päähenkilön elämän tarkkailusta - sama tyyppihän se tässä on kuin Poikakirjassa, kasvaneena.
Pidän myös taiten kuvatuista miesten piirteistä ja arvostuksista. Niitä on viime aikoina tarkasteltu kirjallisuuskeskusteluissakin enimmäkseen vain negatiivisesti ja korjauksen tarpeessa olevina asioina.
Rehellisyys, vastuullisuus, huolenpito, vaatimattomuus, tällaisia piirteitä Jalosen poikahahmoille kotona opetetaan. He näkevät paljon muutakin, mutta se hyvä on vahvana perustana hyvälle elämälle.
Mitä pahaa on muuten vaatimattomuudessa? Sille naureskellaan usein suomalaisuudessa ja erityisesti suomalaisen miehen ominaisuutena, vaikka se on hienoimpia luonteenpiirteitä ja ehkä harvinaistumassa.
Sitten menen noloksi kun olen puhunut niin pitkään ja kehunut itseäni. ....
Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille.
Pidän Jalosen kielen tajunnanvirtaisuudesta (sitä on enemmän mm. kirjassa Elämä, ja elämä, jonka myös juuri luin) ja lauserakenteesta, joka noudattaa puhekielen rytmiä.
Täkyksi lukijalle kirjan loppu:
Menemme ulos odottamaan siksi aikaa kun alastomana tarkenee ja saunaan ehtii nousta lämpöä vähän. Karina on laittanut illaksi hajuvettä kaulaansa ja hiusten alle niskakuopaan. Vaikka ympärillä on yö ja sinisenviolettia, enemmän on muita värejä.
... enemmän on muita värejä. Äärettömän kaunis loppu kirjalle.
P.S.
Tästä on kirjoitettu paljon blogeissa, mm Elina blogissaan Luettua elämää (klik).
Elinan postauksen lopussa on linkkejä muiden kirjoituksiin.
Syksyn alku tuo mukanaan aina jotenkin sellaista tuttua uutta: tietty elämänrytmi palaa, mikä (ainakin minusta) tuntuu hyvältä ja tervetulleelta.
VastaaPoistaMainio listausajatus tuo "salaa luetut", oli ilo lukea mietteitäsi.
Toivon, ettei seuraavassa kontrollissa ilmene mitään sellaista, joka vaatii jatkotoimenpiteitä. ♥
Minä pitäisin kyllä ikuisen kesän, mutta minkäs teet. Tämä elokuu on ollut säiltään ihana, hidasta laskua syksyyn.
PoistaKiitos Katja ♥ - röntgen ja ultra olivat ilmeisesti ok, toivottavasti kaikki muukin. Vielä yksi vuosi lääkitystä, viisivuotistarkastuksen jälkeen saan lopettaa sen, mikä on helpotus, ja sitten seurantaa parin vuoden välein.
"Salaa luettujen" lista vain pitenee. Nyt tuntuu siltä, että haluan lukea enemmän Olli Jalosen kirjoja pötköön ennen kuin kirjoitan niistä, koska jotkut liittyvät toisiinsa.
Syksyyn olemme laskeutumassa, lukemista pitää olla aina. Täällä olikin monta lukematonta kirjaa, joiden kansien väliin täytyy tutustua.
VastaaPoistaToivotaan, että kontrollissa on kaikki kunnossa.
Omakohtaisesti olen kulkemassa samaa polkua sen alkumetrejä.
Iltaisin kirja auttaa rauhoittumaan, pääsee kauemmaksi kaikista ajatuksista sairauden ympärillä.
Toivon, että sinulla kaikki menee hyvin syövän kanssa. On se sellainen rajapyykki, että elämä ei koskaan enää tunnu yhtä turvalliselta kuin ennen diagnoosia. Alkuun tietysti ajatukset pyörivät paljon sairauden ympärillä, sitten se jää sivuun, mutta on kuitenkin taustalla ja alkaa taas vaivata enemmän kontrollien lähestyessä.
PoistaMyös temppuilu proteesin kanssa muistuttaa tapahtuneesta ja on jonkinverran epämukavaa. Minulle oli vaikeaa tehdä päätöstä, hankinko uuden rinnan leikkauksella vai käytänkö proteesia. Jos rinnan rakentaminen olisi ollut helpompaa olisin mennyt leikkauksiin. Vieläkin joskus epäröin.
Voimia sinulle!
Kirja on aivan ehdoton rauhoittaja. Hyviä lukuhetkiä!
Kiitos, voimia tarvitaan. On voimaannuttavia ja voimattomia päiviä, kaikennäköisiä tunteita, jotka tulevat ja menevät.
PoistaKeväästä on totuteltu elämään diagnoosin kanssa samaa elämää, on se sellainen hetki elämässä, että se tekee selvää jälkeä alkuun arkielämästä. Toiveissa on säästävä leikkaus, siihen saakka hoitojaksot rytmittävät viikot ja kuukaudet.
Jokaisen syöpä on omanlaisensa ja hoito sen mukaan. Minulla leikattiin ensin ja sitten vasta hoitoja, vain sädetys, ei sytoja ja viiden vuoden letrozolit. Vaikka kasvain oli pieni, niin se oli niin vaikeassa paikassa tiiviin kudoksen keskellä, että margiaali jäi vajaaksi toisesta reunasta, jolloin piti tehdä heti perään uusintaleikkaus ja poistaa koko rinta.
PoistaSuhtautuminen sairauteen myös vaihtelee. Minulla on sellainen psyyke, että terästäydyn vaikeassa paikassa. Perhe, ystävät ja tutut oudoksuivat "reippauttani" ja hokivat, että saan olla heikko. Joku pelotteli, että jos en nyt itke, niin se kostautuu myöhemmin. Minä vain iloitsin siitä, että syöpä ei ollut levinnyt eikä ollut pahinta laatua. Lähdin Amoena kauppaankin ostamaan liivejä ja uima-asuja aika tuoreen arven kera. Myyjä kysyi, että ei kai se vuoda verta. Myöhemmin on joskus tullut alakuloa, mutta ei pahasti.
Toivon, että saat säästävän leikkauksen ja se onnistuu riittävin marginaalein. Tärkeintähän on terveys eikä lommon koko. Leikkaus ei muuten ole pitkä eikä vaikea, ei tarvitse pelätä. Se uuden rakentaminen sen sijaan olisi.
Jos haluat lueskella minun kokemuksistani, niin tuolta aihelistalta oikealta löytyy postauksia hakusanalla 'syöpä'.
Siellä on niissä varhaisemmissa hyviä kirjavinkkejäkin.
Marjatta,
VastaaPoistaJalosen proosaan pääsee hyvin käsiksi, jos lukee alkutuotannosta vaikka sellaiset teokset kuin Ilo ja häpeä sekä Hotelli eläville.
Elämä ja elämä avautuu paitsi kielellisesti myös historiallisesti ja henkilögallerialtaan hyvin kun lukee Johan ja Johan -romaanin sekä sitä seuraavan Isäksi ja tyttäreksi.
Pidän kovasti Jalosesta. Hän on yksinkertaisesti mahtava prosaisti. Myös 14 solmua Greenwichiin on hieno, vähän toisenlainen Jalonen. Vaikka henkilöt tuntuvat siinä aluksi ohuilta, heidän "syvyytensä" ja kompleksisuutensa paljastuu mitä pidemmälle lukija ehtii.
Siis, totta kai Jalosta voi lukea mistä kohtaa hyvänsä, mutta kun aloittaa alusta, näkee miten kieli kehittyy. Minusta se menee alusta tuonne trilogiaan asti (J&J, I & T ja E & E) koko ajan hienovireisemmäksi, mutta näissä viimeisissä se taas yksinkertaistuu hieman, mikä ei tarkoita mitään negatiivista, ei tosiaankaan.
PoistaVesa, tällaiset lukuohjeet ovat hyvin tervetulleita, kun alkaa tutustua uuteen kirjailijaan. Kiitos vaan!
PoistaHuomasin itsekin, että olin lukenut trilogiana toimivan kolmen kirjan viimeisen ensimmäiseksi ja että kaikissa näissä on sama henkilö. Elämä, ja elämä vaatii uusintaluvun myös kielensä vuoksi. Ihan hyvä, että tästä eteenpäin kieli yksinkertaistuu.
Minulla on nyt kirjastosta Hotelli eläville ja Isäksi ja tyttäreksi. Varasin äsken myös tuon kirjan Ilo ja häpeä.
Ihastuin valtavasti Jalosen Poikakirjaan muutama vuosi sitten, mutta unohdin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa.
On kiinnostavaa miettiä, mikä on tyypillistä Jalosen kielelle. Näissä, joissa maailmaa katsellaan lapsen ja nuoren silmin on ainakin omanlainen aikamuotojen käyttö, paljon perfektiä.
Poikakirjassa lapsenomainen totisuus viehättää, kuten myös Pienen hahmo ja verkkainen elämänmeno.
Marjatta,
Poistaluin Ilon ja häpeän ja Hotellin eläville lukiolaisena ja lukion jälkeisenä kesänä, samoin kuin Sulkaturkin. Ne tekivät minuun syvän vaikutuksen.
Johan ja Johan oli myös todella vaikuttava kokemus. Asuimme silloin Hattulassa, siis lähellä Hämeenlinnaa, mihin Johan ja Johan -romaani osin sijoittuu. Oli aivan uskomatonta lukea, kun Johan ja Stina tekivät retken sille harjulle, jossa kotimme oli. Muutenkin historiallinen Hämeenlinna, Jalosen kieli, ihmisen sisimmän kuvaaminen, samoin kuin yhteiskunnallisen ahdistuksen kuvaaminen, tekivät minuun vaikutuksen.