maanantai 18. lokakuuta 2021

Tove Ditlevsen, Lapsuus




Tove Ditlevsen (1917 - 1976) on Tanskassa tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija. Häneltä on suomennettu vain vuonna 1941 julkaistu esikoisromaani Man gjorde et barn fortræd, Lapselle on tehty pahaa ja omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa Barndom, Lapsuus, joka ilmestyi Tanskassa jo 1967, mutta suomennettiin vasta tänä vuonna. Suomentaja on Katriina Huttunen, jolle kiitos kauniista kielestä!

Luin jokin aika sitten kirjan Lapselle on tehty pahaa ja ihailin Ditlevsenin tarkkaa psykologista näkökulmaa. 
On kiinnostavaa huomata, miten kirjailijan tyyli on pysynyt osin samana osin muuttunut - onhan kirjojen välillä kaksikymmentäkuusi vuotta ja yli kaksikymmentä teosta. Myös ajan tyyli oli erilainen 40-luvulla kuin 60-luvun lopussa. Ajatellaan vaikka rintamalta lähettyjen kirjeiden arvokkuutta ja juhlavuutta; teitittely ja arvonimien käyttökin olivat 40- ja 50-luvuilla arkipäivää, kun taas parikymmentä vuotta myöhemmin tyyli muuttui rennommaksi. 

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Pieni tyttö on äitinsä kanssa kotona isän lähdettyä töihin ja isonveljen kouluun. Hän kokee, että on paras olla äänetön ja näkymätön, niin äiti ei muista että hän on siinä ja vielä lapsi, koska äiti tuntuu vihaavan lapsuutta. Kun isä saa potkut töistä poliittisen aktiivisuutensa seurauksena, äidin vihamielisyys lisääntyy entisestään. 
 
Kohtaus, jossa tyttö havahtuu huomaamaan, että kuuluu perheineen alempaan sosiaaliluokkaan, on koskettava. Äiti vie tytön ilmoittautumaan kouluun. Kun hän kehaisee noidan näköiselle, pelkoa herättävälle rehtorille, että hänen tyttönsä osaa jo lukea ja kirjoittaa, niin tämä torjuu tiedon kylmästi ja valistaa, että heillä on koulussa oma tapa opettaa lukemaan. Tyttö aistii äitinsä loukkaantumisen ja paljon muutakin. 
Katson häntä ja oivallan samaan aikaan monta asiaa: hän on pienempi kuin muut naiset, nuorempi kuin muut äidit, ja hän pelkää ulkomaailmaa. Ja kun hän ja minä pelkäämme sitä yhdessä, hän hyökkää kimppuuni. Seisoessamme noidan edessä huomaan myös että äitini kädet haisevat tiskivedeltä. Vihaan sitä hajua, ja kun poistumme koululta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sydämeni täytyy siitä vihan, surun ja myötätunnon kaaoksesta mitä äiti on tästä hetkestä lähtien ja koko elämäni ajan minussa herättävä. 

Tyttö kasvaa ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän kuljettaa runovihkoaan mukana koululaukussa, ettei veli löytäisi sitä pilkattavakseen. Kun hän 14-vuotiaana uskaltaa viedä runonsa eräälle toimittajalle arvioitavaksi tämä hämmästyy niiden eroottisuutta. Toimittaja oli odottanut runoja lehden lastensivuille. Hän pyytää tyttöä palaamaan runojensa kanssa kahden vuoden kuluttua. 
Lukio on tavoittamattomissa, työläisperheen tytön tie vie rippikoulun jälkeen kotiapulaiseksi.
Tulevaisuus on suunnaton, ylivoimainen kolossi, ja pian se kaatuu päälleni ja murskaa minut. Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni ja tuskin olen saanut yhden reiän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi. Se tekee minusta haavoittuvaisen ja ärtyisän.   

Ditlevsenin lapsuuden kuvat ovat äärimmäisen kauniita.

Minne vain kääntyykin, törmää lapsuuteen ja satuttaa itsensä, se on kulmikas ja kova ja loppuu vasta kun se on repinyt lapsen riekaleiksi. Kuulostaa siltä, että jokaisella on omansa ja että jokaisen lapsuus on erilainen. Esimerkiksi veljeni lapsuus on hyvin äänekäs, kun taas minun lapsuuteni on hiljainen ja väijyvä ja valpas. 

Lapsuus on pitkä ja pimeä kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. 

Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen.

Minusta tuntuu pahalta irrottaa muutamia lauseita sitaateiksi, kun koko luku 6 on kuin proosarunoa.

Kirjan lopussa minäkertoja on 14-vuotias, mikä on se ikä, johon asti lapsuuden suotiin kestävän. Se on tällä tytöllä kestänyt juuri ja juuri toisin kuin Ruth-ystävän sileä ja särötön lapsuus, josta olisi jäänyt vaikka muille jakaa.
Tyttö on yksin kotinsa olohuoneessa surullisena ja haikeana. Elämällä ei näytä olevan paljon tarjottavaa. Onko hän aikuisenakin yhtä mahdoton ja riekaleinen kuin lapsena?
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Yksi Ditlevsenin teosten pääaiheita on lapsuus. Muita tärkeitä teemoja on ihmisen mieli, taiteilijuus, kuolema ja erotiikka. 

Ditlevsenillä on osassa romaanejakin omaelämäkerrallista ainesta, mutta varsinaisia muistelmia ovat Barndom, Ungdom (1967) ja Gift:Erindringer (1971). 
En oikein ymmärrä, miksi Lapsuus-teoksen takakannessa puhutaan autofiktiosta, vaikka kirjailija itse on puhunut muistelmistaan ja kolmannen osan lopussa on tuo sanakin 'erindringer', muistoja. Pitääkö kaikista muistelmista nyt käyttää sanaa 'autofiktio'? Kyllähän se tiedetään, että muistelu ei ole objektiivista tietoa. 
Kolmannen osan nimessä on sanaleikki. Nimi tarkoittaa sekä naimisissa olevaa että myrkkyä. 

Ditlevsen kuoli viisi vuotta Gift-kirjan julkaisun jälkeen ennätettyään julkaista näiden vuosien aikana runoteoksen, romaanin, kaksi esseekirjaa ja kaksi omasta elämästä kertovaa teosta, joista toinen kertoo ensirakkaudesta ja toinen on salaperäisen kuuloinen Tove Ditlevsen om sig selv.
Elämä oli käynyt raskaaksi ja kirjailija päätyi itsemurhaan. 

Kunpa saisimme lisää Ditlevseniä suomeksi! 
Tietääkseni Huttunen on suomentamassa trilogian kakkososaa.
Täällä yksi lukija odottaa malttamattomana.

Tästä voit klikata kirjoitukseeni kirjasta Lapselle on tehty pahaa


10 kommenttia:

  1. Minun kommenttini taisi hukkua bittiavaruuteen. Olen varannut tämän kirjastosta, mutta jonossa on noin 700 ennen minua. Odotan kovasti tätä, kun on saanut niin paljon kehuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kauhistus, 700! Meillä "täällä maalla" kirjat saa aika nopeasti, mutta nyt minusta alkoi tuntua siltä, että kun loppuosat ilmestyvät, niin ostan koko trilogian.
      Toivottavasti taso on jatkossa yhtä hyvä kuin ensimmäisessä osassa. Usein on käynyt niin, että juuri lapsuus on elämäkerroissa ja elämäkerrallisissa romaaneissa väkevintä tekstiä. Näin oli jopa Coetzeellä. Boyhood on mahtava, Youth ja Sumertime laimeampia, mielestäni.

      Poista
  2. "Kohtaus, jossa tyttö havahtuu huomaamaan, että kuuluu perheineen alempaan sosiaaliluokkaan, on koskettava."

    Tätä ei koskaan käsitellä liikaa, nykyaikanakin edelleen hyvin ajankohtaista lukemattomille lapsille ja nuorille. Sama (tuttu) tematiikka sai minut katsomaan Ferranten kirjasarjaan perustuvaa tv-sarjaa hyvin tarkkaan. Se oli hieno. Ditlevsen menee lukuun, selailin jo kirjakaupassa. Aina toivonut että kirjantekijöitä nousisi meilläkin edelleen työväenluokasta kertomaan myös siitä maailmasta, mistä Ditlevsen tuossa kertoo, mutta liian harvassa heitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta!
      Koen tuon kohdan hyvin vahvasti, koska itselläni on ollut samanlaisia tunteita. En ole työväenluokkaisesta perheestä, vaan maatalosta. Alemmuudentuntoni aiheutti se, että asuimme syrjässä ja isäni ei hankkinut mukavuuksia kotiin, kuten muissa perheissä tehtiin. Hän ei halunnut kaataa metsää minkään asian hyväksi, ei edes lasten koulunkäynnin.
      Kuten Ditlevsenin tyttö niin minäkin opin olemaan valpas ja viekas ja keksimään pikku valheita selvitäkseni tilanteista. Osallistuin keskusteluihin toisten tyttöjen kanssa asioista joista en tiennyt mitään, esim. radion lastenohjelmista. Meillä ei ollut radiota ja kun isoäitini lopulta sellaisen hankki, pattereilla toimivan, niin ei siitä kuunneltu kuin aamuhartauksia, jumalanpalveluksia ja uutisia. Kun olin koulunäytelmässä Marian roolissa ja kotoa piti tuoda asuksi valkoinen lakana, niin epäilin että äitini valitsema leveällä pitsireunuksella varustettu lakana on liian hieno. Haudoin sitä repussani monta päivää peläten, että se on nolostuttavan pramea. Oppikouluun siirtyminen oli traagista, antaako isäni minun mennä sinne ja saanko jatkaa koulua äitini kuoleman jälkeen. Sama tilanne kuin Elena Ferranten Lenùlla ja Lilalla.

      Nykyään kaikki saavat käydä koulua, mutta erot lasten taustoissa ovat isot.

      Köyhyys saa lapset salailemaan samalla logiikalla kuin kiusaaminen. Lapselle on tärkeää säilyttää ylpeytensä.

      Poista
  3. Kuulostaapa surulliselta muistelmalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, molemmat lukemani Ditlevsenit ovat surullisia. Ne valottavat hyvin päähenkilönsä kolhiutunutta mieltä.

      Poista
  4. Tämän haluan lukea. On jännä, miten pimentoon Ditlevsen on meillä jäänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Näin hyvä pohjoismainen kirjailija, jolla laaja tuotanto.

      Poista
  5. Kuuntelin tämän kesällä äänikirjana, se oli suuri nautinto! Mutta minun pitäisi myös lukea tämä ihan kirjoitettunakin tekstinä sillä huomaan näistä valitsemistasi sitaateista, että ne ovat silmissäni kuin uusia 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä on niin hienoja kohtia, ja koko kirja on parhaimpia lapsuuden kuvauksia mitä olen lukenut aikoihin.
      Ditlevsen kuvaa tavattoman hyvin sen miten lapsi aistii vanhempiensa tunnetiloja ja mukautuu niihin ja millaista selviämistaistelua lapsuus onkaan, toisten armoilla olemista kaiken aikaa.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...