Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa."