Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:
Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa.
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!
Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti.
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa.
Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä.
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."
Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin taitavaa "kollegiaalista kannustusta".
- Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
- Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla.
Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä."
Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa.
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha!
Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka.
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes...
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes...
Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen.
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.
Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.
Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.
Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa.
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin.
Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163.
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin.
Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163.
Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt.
Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet.
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.
Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta.
Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.
Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa.
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.
Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!
Mielenkiintoisia kirjavinkkejä! Dekkari kuulostaa hieman erilaiselta. Pitääpä katsoa, jos vaikka kirjastosta löytyisi. Tein eilen juuri (luvattoman) ison tilauksen AdLibrikseltä. Joitakin ale-dekkareitakin tuli tilattua. Ja pukinkonttiin jotain. 🎁 Koulumaailmaan liittyvät kirjat ja elokuvat jäävät minulta väliin - sattuneesta syystä. 😄
VastaaPoistaMukavaa ensimmäistä adventtia huomenna! 🕯
Kiitos Joululainen, tästä se joulun vietto vain paranee. Tänään käyn Kouvolan Museokorttelin joulutapahtumassa tunnelmoimassa.
PoistaAdlibriksessä tilaus minullakin, Yiyun Leen romaaneja ja elämäkertakirja, joita ei ole suomennettu. Toivon, että niin tehtäisiin, koska ne vanhemmat suomennetut ovat todella kiehtovia, Kultapoika, smaragdityttö ja Kulkurit (oliko vielä joku muukin).
En oikein osaa enää ostaa kirjoja muille kuin miehelleni ja lapsenlapsista pienimmälle. Lahjakortti kirjakauppaan on tylsempi vaihtoehto, mutta ei ainakaan tule pettymystä.
Korjaan: Yiyun Li on kirjailijan nimi. Häneltä on suomennettu myös Yksinäisyyttä kalliimpaa, murhamysteeri! Sitä en ole myöskään lukenut, varasin kirjastosta.
Poistaminäkin olen ominut onnenkahvin konseptin. niin kauan kuin on onnenkahveja on toivoa, onnenkahvit täplittävät ja piristävät jokapäivää. tänään join onnenkahvit metsässä. mukaan otettu kahvitermos ja mokkapala tekivät terää. kahvi maistui siltä miltä pitääkin. retken hohdosta on puolet pois, jos kahvi jää kotiin.
VastaaPoistaOnnenkahvit metsässä, voi miksi minä mukavuudenhalussani annan sään rajoittaa itseäni niin paljon... Retkeilen kyllä ja nyt tuohon meidän Koivusaaren virkistysalueelle on tullut jykeviä pöytiä ja keinuja, joista voi katsella elämää joella. Kahvi mukana voisi pidentää ulkoilua. Kiitos vinkistä, Meri!
PoistaHelmin olen lukenut ja 1.12. ilmestyy blogikirjoitukseni. Hatunnosto Hotakaiselle kirjasta. Vanhukset ovat äärettömän ihania. Kyllä minä niin viihdyin kirjan parissa, ja salaa naureskelin ääneen. Lopussa kaikki hyvin tai melkein. Onnenkahvit ne olla pitää <3
VastaaPoistaJahas, tänään siis. Pitääkin rientää katsomaan blogiisi.
PoistaHotakaisella on tässä kuten monessa muussaki kirjassaan kivan lämmin tapa katsella maailmaa ja ihmisiä.
Helmin muistisairauden kuvaus saa eläytymään tilanteeseen, jossa olisi voinut käydä huonomminkin.
Onnenkahvit, jees!
Aha, nyt vasta löysin muistilappuni, johon olen kirjoittanut ajatuksiani Helmiä lukiessa. Yksi tärkeä: "Elämänhallinta" voi pettää nuorellakin!
PoistaHelmi on ollut kirjasyksyn parhaimistoa, lämminhenkinen ihana tarina vanhuudesta. Kirjasta jäi mukava jälkiolo.
VastaaPoistaLiitupiirit pitää ottaa lukuun. Kansakoulussa niin kuin sitä silloin kutsuttiin, aika oli ikävää, olin hidas oppimaan opettaja pelotti, se jätti ikuisia jälkia. Peruskouluvuodet olivat ikävia aikoja.
Tässä minun kirjakimarassani Helmi erottuu sellaisena, jota uskaltaa suositella myös ihmisille, joiden järkyttymiskynnys on matala.
PoistaKatsoin eilen Teeman elokuvafestareitten leffoista Io Capitanon, yhdessä kohtaa piti juosta pois tv:n äärestä, niin äärimmäisen raakaa. Tottakai minun pitää kestää kuulla sellaisesta, mitä monelle tapahtuu todella, mutta näkeminen on joskus vaikeaa.
Kyllä se koulumuodon muutos on ollut iso asia kaikille. Aluksi koulu oli edelleen liian oppikoulumainen ja ne muutamien aineitten tasokurssit kauheita, vaikka varmaan teoriassa näyttivät hyvältä ratkaisulta oppimiseroihin.
Liitupiireissä Kaija-Leenan kokemuksilla on historiallista merkitystä. Kirjassa on myös hienoja kuvauksia opettajan työstä, esim siitä miltä onnistunut oppitunti tuntuu.
Pitkän viestiketjun taas herättelit blogijutullasi. Oli kiva lukea koko satsi ja saada ajatuksen alkuja.
VastaaPoistaHyvää joulunaikaa!
Kiitos samoin!
PoistaTässä on nyt niin monta kirjaa, että ehkä niiisä on jokaiselle jotain.
Eniten minua on pistänyt ajattelemaan tuo Judith Mokin kirja.
Tuo “epämukava muija” (An Inconvenient Woman) oli kyllä melkoinen. Luin sen useita vuosia sitten ja yksityiskohdat ovat unohtuneet, mutta yleinen raami on edelleen jokseenkin muistissa.
VastaaPoistaRikka Pulkkisen teos kiinnostaa. Olen muistaakseni lukenut kolme Pulkkisen romaania ja taso niissä on vaihdellut. Totta on ollut eniten makuuni toistaiseksi.
On erittäin todennäköistä, että kiinnostuin tästä Buelensin dekkarista sinun kirjoituksesi ansiosta. Listailen kirjoja, joista kiinnostun ja teen välillä tilauksia Adlibriksestä, ellei kirjaa löydy omasta kirjastosta.
PoistaRiikka Pulkkisen kirjoista minulla on sama kokemus. Jotkut ovat jääneet selailun asteelle. Pidin hänen esikoisestaan Raja ja arvosteluissa vähemmän kehutusta kirjasta Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Totta on jostain syystä mennyt minulta aivan ohi. Voisin kokeilla sitä ja Lasten planeettaa.
Onnenkahvit on mukava ajatus.
VastaaPoistaMinua kiinnosti (tietysti) eniten koulumaailmasta kertova teos.
Onnellisia kahvihetkiä ❤️
Koulu on sellaien pienoismaailma, että se kiinnostaa aina minuakin. ♥
Poista