Kari Hotakainen, Tarina

Siinä se iskee minulle silmää mökin ovessa, Kari Hotakaisen uusi romaani Tarina, ikään kuin todeten "Se pyörii sittenkin", ja hyvin pyörii, fiktiivinen romaani kaikkien uskoutumiskirjojen joukossa.  

Tuntuu, että Hotakainen on kirjoittanut valtavassa sanomisen paineessa ja hänellä on ollut niin paljon sanottavaa, että hän on aivan pakahtua. Tämä on hyvä asia, sanomisen palo, varsinkin kun malttaa etsiä sille puitteet, joihin sisältyy älyä ja huumoria. Nautin Hotakaisen tekstistä.

Ollaan maailmassa, jossa Maaseutu on käynyt tarpeettomaksi taakaksi ja väki ajetaan sieltä Kaupunkiin, jossa taas ei ole työtä, eikä tarpeeksi asuntoja. Maaseudusta tulee Virkistysalue, jossa varakkaat  ihmiset saavat ostaa jännitystä elämäänsä eksymällä ohjatusti (halvin eksyminen 200 euroa ja kallein 10 000 euroa, mutta siihen kuuluukin jo jopa eloonjäämisloitsuja ja selfie pelastajien kanssa). Eläimille maaseudun tyhjeneminen on juhlaa.

Päättäjät keksivät, että asuntoja annetaan parhaiden elämäntarinoiden kirjoittajille eli itsensä brändääjille, muut putoavat Parakkiin tai odottamaan tyhjentyneiden kauppakeskusten nurkkiin. 
Maaseudun hävittämisen jälkeen ruuantuotantoa varten perustetaan Suurtila, jossa ammattilaisten eli valittujen Maalaisten lisäksi työskentelee Nuhruisia, Maahanmuuttajia, Osa- ja Määräaikaisia, Kuntoutujia ja Kelaajia. 

Hotakaisen Tarinassa ihmisiä on iso joukko, heidän joukossaan myös Presidentti, joka pitää elämänsä rehellisimmän puheen ja kirjoittaa sen jälkeen eroilmoituksensa. Tarinassa on myös eläimiä ja Muumipeikko, joka yrittää tehdä supikoirasta brändin. Muutoksen yllä leijailee sian henki. 

Surrealistista? Kyllä. Hieman faabelia ja paljon kärjistyksiä. Mutta myös kaikkea mitä tapahtuu oikeasti. 

Perinteiset ammatit häviävät, ja nokkela ihminen synnyttää uusia, kuten tubettajat, erityisasiantuntijat ja valmentajat. Myös mielenlaadusta tulee ammatti. Jos ihminen sattuu olemaan luonteeltaan sopiva, hän saa väliaikaisen, kohtuullisen hyvin palkatun työn tv-ohjelmassa, jossa hänen tehtävänään on olla oma itsensä, rajaton, turvaton, hullunrohkea tai seksuaalisesti ylivirittynyt. 

Ihminen ei välttämättä tiennyt hengittävänsä väärin, mutta kun se hänelle uskottavasti kerrottiin, hän maksoi mielellään hengitysviikonlopusta 400 euroa. Syntyi eritysiasiantuntijoiden ammattiryhmä, joihin kuuluvia yhdisti toisten ihmisten kliinisen tarkka seuraaminen. 

Hotakaisen teksti on kuin ilotulitusta. Juuri kun ajattelee hauskuuden loppuvan, hän vetäisee vielä yhden siveltimenvedon, joka saa hörähtelemään: Just, noinhan se on. Välistä maalailu päättyy lakoniseen mietelauseeseen, jonka haluaisi kehystää huoneentauluksi. Rakkaus on kaveri joka odottaa järjen vieressä vuoroaan ja elämän tarkoitus ei ole sen pituus vaan leveys. 

Ennen oli piste, nyt on huutomerkki.

Kotiseutu on tunnelma. Se on keittiö, jossa istuu kolme vaitonaista ihmistä. Ja kahvinkeitin korisee. 

Entisessä asuu tuleva. 

Kirjablogijutussa on mainittava myös Hotakaisen näkemys kirjailijan työstä Tarinan ajassa, joka tuntuu olevan aika lähellä nykyaikaa. Perinteinen kirja on liian hankala ja hidas. Halutaan mukavia äänikirjoja, joita voi tuunata valitsemalla itselleen mieluisan taustaäänen. Kirjailijaksi ei käy enää kuka tahansa, vaan pitää olla valmiiksi tunnettu somemaailmasta ja olla valmis kirjoittamaan itsestään. Näitä "omaperäisiä" kirjoja eivät enää lue ääninäytteillä etsityt tuntemattomat, vaan uusien kirjailijoiden tapaan julkkikset, mikä antaa kokonaisuudelle oman lisäarvonsa.

Romaanit muuttuivat selkokielisiksi oman elämän selostuksiksi, jotka käsittelivät bulimiaa, ahdistusta, alkoholismia, parisuhdetta, seksuaalista hyväksikäyttöä, murhia, kaikenlaisia rikoksia, äiti- ja isäsuhdetta, lapsuuden traumoja ja oman itsen löytämistä. Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta itsestä kirjoitetuille tarinoille.

Purevaa, kyllä. Totta, kyllä. Liioiteltuna tietenkin (toivottavasti!). Ihan kuin olisin joskus itsekin kirjoittanut tästä "minä itse -ilmiöstä" mm. joidenkin esseiden arvioinneissani. Knausgård on mestari omassa tyylilajissaan, mutta ei kaiken tarvitse olla autofiktiivistä tai jopa sen ylittävää vain oman elämän kuvaamista. "Ajan henki" näkyy kirjallisuudessa, mutta koska "entisessä asuu tuleva", niin voisimmeko ehkä nähdä myös jo jotain muuta, tulossa olevaa.
Se, että asioita nähdään selkeästi ja sanallistetaan saattaa viestiä siitä, että kyllästyminen on tapahtumassa ja jotain uutta kehkeytymässä. 

Hotakainen hutkii asunnonhakijahahmoissaan monelle taholle, hykerryttävästi. Yksi ihmistyyppi, jonka hän kuvaa todella hyvin on omahyväisen tekopyhä, kaikkea muodikasta kannattava, kameleonttimaiseti trendien mukaan itseään muokkaava, nimensäkin Kai Rahikaisesta Caj Rahiciksi muuttanut törppö. Tarinoita lukemaan pantu pätkätyöläinen kohtaa hänessä tyypin, johon on tiennyt joskus törmäävänsä ja kutsuu häntä Pimeäksi. Rahicin tytär kuvaa omassa näkemyksessään isäänsä banaalin penaalin tylsimmäksi kynäksi. 

Lainaan vielä pari kohtaa Apu-lehden nro 34 kansijutusta, jonka on kirjoittanut toimittaja Raila Kinnunen:
"Hotakainen sanoo, että hänelle henkilökohtaisuus tulee muun muassa siitä, miten kyynisesti ja ilkeästi virallisissa puheissa sanotaan, että maaseutu kuolee: tulkaa kaupunkiin ajoissa, siellä ei ole mitään!
Se satuttaa ihmistä, jos on itse maalta kotoisin. Se toi energisen raivon päälle."
"Kirja on onnistunut, jos se on hauska, surullinen ja vihainen. Niissä kaikissa mielentiloissa se on ainakin kirjoitettu."

Lisäys 23.8.
Unohdin kommentoida kirjan kantta. Se on Elina Warstan suunnittelema. Aluksi päällys hämmensi minua, sitten nauratti. Kuvat jatkuvat sisäkannella, ja päällyksen alla pahvikannessa on pelkkiä tuikkivia rasteja. Onhan tässä kaikkea, kuten tarinassakin, Tarinassa. Väri on huomioväri. Meillä nuoriso maalasi mökin vanhan puutuolin samalla värillä. Värin nimi on Papukaija. Kuvasin kirjan ensin siinä tuolissa, mutta tuntui, että nyt tuli liikaa papukaijaa.