Virpi Pöyhönen, Doe

Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 

Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!