Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.
Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.
Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!
Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.
Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään.
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä.
Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.
Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä?
Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.
Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.
Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista.
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana?
Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon?
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)
Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille!
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.
Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.
Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat,
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
(Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)
Lisään vielä tämän jälkioivalluksen:
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.
Hyvää naistenpäivää, Marjatta! Kiitos kun muistutit taas Oatesista, olen häntä lukenut vähän ja lukisin mielelläni enemmänkin mutta ei taida tämä elinikä riittää koko tuotannon läpi kahlaamiseen. Mutta bongailen täältä blogeista sitten niitä, joita kannattaa lukea. Blondin olen tietysti lukenut ja sitten todella liikuttavan omaelämäkerrallisen "Widow's First Year". SItä suosittelen, jos et ole vielä sattunut lukemaan!
VastaaPoistaMinulla on sattumoisin tuo muistelma A Widow's Story. Sitä ei muuten ollutkaan tuolla Wikipedian listoilla, joista keräsin numerotietoni tähän kirjoitukseeni, eikä muutakaan elämäkerrallista. Minusta tuntuu, että olen nähnyt myös sellaisen kirjan, jossa Oates muistelee lapsuuttaan.... No niin, menin englanninkieliseen Wikipediaan ja kirjojahan tupsahti lisää: neljä romaania ja neljä novellikokoelmaa tuon viimeiseksi luulemani American Melancholyn jälkeen, tänä vuonnakin jo romaani, Butcher.
PoistaEi mitenkään voi pysyä Oatesin perässä - vai pitäisikö perustaa Oates-blogi!
Voisin suositella erästä vuonna 1990 julkaistua romaania Because It Is Bitter, and Because It Is My Heart. Se teki minuun silloin lukiessani vaikutuksen.
A Widow's Story nostaa mieleeni toisen hienon kirjan leskeyden kohtaamisesta, Joan Didionin Maagisen ajattelun aika.
PoistaOates on runsastelija, tässäkin lesken tarinassaan, mutta se on silti hyvin kompakti ja erittäin kiinnostava. Etsiskelin kirjan hyllystäni (se aakkosjärjestys on pakko tehdä lopultakin!) ja selailin. Hieno loppu: tärkein lukuisista tehtävistä puolison kuoleman jälkeen on se, että ensimmäisenä kuoleman vuosipäivänä ajattelee 'pidin itseni elossa'.
No sehän olikin juuri tuo A Widow's Story, joka minullakin on hyllyssä. Mistä lie keksin tuon toisen nimen... Joan Didionin kirja on myös hyllyssä, samoin Didionin kirja tyttären kuolemasta. Lueskelen niitä aina silloin tällöin, varsinkin Didion kirjoittaa todella osuvasti ja koskettavasti surusta.
PoistaHei, en edes huomannut, että nimi muuttui, koska kirjahan käsittelee ensimmäistä suruvuotta.
PoistaMinäkään en muistanut, että olen lukenut tämän kirjan ja että se on peräti omassa hyllyssä. Olin jo kirjoittamassa, että tämähän pitäisi lukea, mutta kävinkin ensin katselemassa, mitä olen aiemmin kirjoittanut Oatesista ja äkkäsin yhdessä kirjahyllykuvassani kaksi Oatesia, tämän ja 60-luvun yliopistoelämästä kertovan I'll Take You There. Oi voi, nyt on työpöydällä ukaasi 'Kirjoille aakkosjärjestys'!
Minulla oli tämä kirja jo lainassa ja vähän aloittelin, mutta sitten rimakauhu valtavan paksukaisen edessä voitti. Ehkä vielä joskus. Olen lukenut useamman suomennetun ja Oates kirjoittaa erittäin väkevää, suorastaan väkivaltaista tekstiä (varsinkin Kosto:Rakkaustarinassa ja kirjassa Elämäni rottana). Sitä ei pysty läheskään joka hetki ottamaan vastaan.
VastaaPoistaNuo on molemmat rajuja kirjoja, huomaa, että on kirjoitettu tunne edellä.
PoistaVoimattomuus amerikkalaisten viranomaisten epäoikeudenmukaisuuden vuoksi toistuu Oatesilla.
Tässäkin kirjassa on poliisien väkivaltaa joka painetaan villaisella.
Tämä kirja on nopealukuinen kuten Oatesin kirjat yleensäkin.
Lainasin huvikseni myös englanninkielisen ja luin osan siitä.
Minulle aivan vieras kirjailija! Mikä on ohuin teos, jota suosittelet? 😃 Yllättävän vähän tulee amerikkalaista kirjallisuutta luettua enää 2000-luvun alun jälkeen, jolloin oli Dan Brownit ja kumppanit nosteessa. Ehkä vain Philip Roth ja Stephen King ovat viime aikoina päätyneet yöpöydälle (Haamukirjailija ja Mersumies viimeisimpinä), joten voisi naistenpäivän kunniaksi kyllä valita naiskirjailijan seuraavaksi. Mutta eikls Kate Chopinkin ollut jenkki? Hänen teoksensa Heräämisiä vaikutti minuun suuresti.
VastaaPoistaHyvää naistenpäivää näin jälkikäteen sinulle Marjatta! Ja meille kaikille naisille!
Kiitos, jokainen päivä on meille naisille naistenpäivä, joten voisimme toivottaa vaikka monikossa Naistenpäiviä!
PoistaGooglailin tuota Kate Chopinia, vaikuttaa erittäin kiinnostavalta ja näkyy olevan kotikirjastossani.
Mitähän suosittelisin Oatesilta? Rape: A Love Sory - en muista kirjan paksuutta, mutta on vaikuttava. Se on suomennettu Kosto: Rakkaustarina. Elämäni rottana on myös hyvä. Molemmissa on kyse oikeudenmukaisuudesta.
Entä Toni Morrison? Minun kansani, minun rakkaani, Armolahja, Sula, Rakkaus...
Toni Morrison on minusta huippuhyvä kirjailija, parempi kuin Oates.
Lähikirjastossa siis, ei kotona, tuo Chopin.
PoistaSuosittelen myös tuota aiemmin mainitsemaani Because It Is Bitter, and Because It Is My Heart, jos viitsit lukea englanniksi, se on "vain" 400-sivuinen.
marjatta
VastaaPoistakirjoitit: "kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. en tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa. miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?"
oma kokemukseni on se, että suru sotkee ihan kaiken. jokainen yhdessä tehty asia pitää tehdä uudestaan ilman toista. siksi on hyvä olla pragmaattinen ja huolehtia ainakin muutamista maallisista järjestelyistä etukäteen. tarkoitan erilaisia asiakirjoja, pankkiasioita, sometilejä, salasanoja ja muuta sellaista. te voisitte koostaa toisillenne vaikka jonkinlaisen leskipaketin, josta löytyvät kaikki ne kilkkeet ja järjestelyt, joita ei voi ulkoistaa muille.
Meri, juuri tuollaista suunnittelen. Minulla on jo vihko varattuna tähän tarkoitukseen, koska se on parempi säilymisen kannalta kuin tietokone. Tarpeeksi selkeä otsikko siihen, että pojatkin tajuavat, jos vaikka molemmat kuolemme liikenneonnettomuudessa.
PoistaYstäväpariskuntien muuttuneet tilanteet ja tämän Oatesin kirjan fiktiivisen pariskunnan tilanne sysäsivät mielikuvitukseni liikkeelle ja sitä myötä myös järjen tason. Kevätsiivoukseen kuulukoon siis ensimmäisenä tämän paketin laatiminen.
noista jälkisäädöksistä, muistilistoista ja muista käytännön järjestelyistä tuli mieleen sympaattinen laulu, joka kertoo uupuneesta perheenäidistä. tunnollisena ihmisenä hän kirjoittaa miehelleen kirjeen, jossa annetaan ohjeita arjen pyörityksen kanssa:
Poistaoi armaani kun viestini tään saat mä kaukana jo seilaan
siis istu alas tuoliin ja lue kirjeeni tarkkaan.
mä kaukana oon, muualla jo seilaan. mä kaukana oon, vapaa leijumaan. mä kaukana oon, viimeinkin, sen sinulle kertoa voin, ja pyykkikoneen voit sä varmaan tyhjentää.
oi armaani kai muistat, et esikoinen unissaan kulkee. ja sen sä muistit kai, jäi emman pyörän kumit tyhjilleen. on kissa nuhainen, ja kultakalat ruokit kai illoin. se uuni kammarin ei vedä vieläkään.
oi armaani kai muistat, et keskimmäinen pimeetä pelkää. ja pienimmäisen potta on se vaaleanpunainen. ja ruokakauppaan kerrothan, en enää sitä paistia kaipaa. kun ulos katsot, huomaat: jäi matot roikkumaan.
mä kaukana oon, muualla jo seilaan. mä kaukana oon, vapaa leijumaan. mä kaukana oon, viimeinkin, sen sinulle kertoa voin. ja pyykkikoneen voit sä varmaan tyhjentää.
ps. laulun on tehnyt aila sinkkonen ja se löytyy täältä:
https://www.youtube.com/watch?v=SvliUbwBb4A&list=OLAK5uy_me1ScAtOcYCqtvQwEZRndoejmtw5D7S1M&index=11
Kiitos tästä, Meri. Perheenemännän kulkurilaulu, surullinen. Niin paljon tehtävää, liikaa.
PoistaHyvää naistenpäivää sinulle tänään ja huomenna ja jokaisena päivänä. En ole joulun jälkeen lukenut mitään. Aika on mennyt hiihtelyyn ja käsitöihin. Kun ajattelen omaa ajankäyttönä tulee mieleen eittämättä, ehtikö Oates tehdä juuri mitään muuta, kuin kirjoittaa?
VastaaPoistaOudoksun kyllä kovin Amerikan uutta liikettä, miten ihmeessä se istuu siihen ajatukseen, että nainen haluaa olla itsellinen j atasavertainen puolisona. No, mutta kaikkihan nykyään heittää kuperkeikkaa, Turha mitään enää taivastella.
Vanheneminen on alkanut askarruttaa minua tai siis meitä. Miten pärjätä yksin jäädessään tai sairastuessaan vakavasti. Apua on lähes mahdoton saada keskustasta etäälle syrjäkylään
Luin Merin kirjoittaman kommentin sinulle ja ajattelen paljon samoin hänen kanssaan. Kun lähestytään kahdeksaakymmentä, niin tiedostetaan selvbemmin elämän rajallisuus.
Oatesilla on varmaan kirjoitus jo kuin hengittämistä ja merkityksellsintä elämässä.
PoistaHiihtäminen ja käsityöt kuulostaa hyvältä ajanvietolta.
Minä yritin pitkään aloittaa neuletöitä yhä uudelleen sen jälkeen kun käteni muuttuivat nivelrikon vuoksi, mutta en saa siitä enää iloa, koska sormet ovat kömpelöt ja kipeytyvätkin.
Nyt ei enää ruokakaupoissa ole houkuttelevia lankahyllyjä, ne vetivät minua aina puoleensa värikimarallaan.
Miehen varaan heittäytyminen on niin outoa siellä missä se ei enää ole välttämätöntä. Sitä perustellaan myös romantiikalla ja osittain se voi olla myös vastaisku sille liikkeelle jonka sanoma on, että miehiä ei tarvita mihinkään.
Olen romantiikan kannalla, mutta en epäitsenäisyyden.
Elämän loppupää on yhä lähempänä, turha sitä on kaunistella ja kieltää. Asiasta puhutaan vähän - tai ei ainakaan rehellisesti ja realistisesti - siihen nähden, että meitä tässä vaiheessa olevia on paljon.
Naureskelua kyllä ilmenee, kuten esim. vitsailu Halosen ja Arajärven väsähtäneille ilmeille Stubbin virkaanastujaisissa.
No, minä nukahdin eilen kun oltiin lapsenlapsen kanssa katsomassa elokuvaa Heinähattu, Vilttihousu ja kana. Näin tapahtuu vanhalle ihmiselle, kun aktiivisen touhuamisen jälkeen istuu paikalleen. Onneksi ei ollut kuvaajia taltioimassa nyökkäilyjäni.