Nimihifistelijä ärsyyntyy huonosta kirjan nimestä

Luin Sarah Andersenin sarjakuvakirjoja. 
Luin? Miten sarjakuvakirjasta pitää sanoa, luinko vai katselin, kun se toiminta on molempia, jossain paljon tekstiä sisältävässä enemmän lukemista ja jossain kuviin perustuvassa lähes pelkkää katselua? 

Jotkut sivut ovat oivaltavia ja pysäyttäviä, jotkut ei. Sarjakuvakirjoissa on usein sama kuin musiikkialbumeissa, tusinatavaran joukossa muutama helmi.
 

Yhden sivun sisältävissä tilanteissa on kuvattu ns Y-sukupolven nuoren naisen ahdistusta ulkonäöstään, epävarmuutta, sosiaalista kömpelyyttä, laiskuutta ja hidasta siirtymistä aikuisuuteen. 
Pitkä lapsuus ja saamattomuus on usein liitetty Y-sukupolven, milleniaalien, nettisukupolven (ainakin näitä nimityksiä käytetään 1980-luvun alkuvuosien ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneistä ) heikompiin ominaisuuksiin. Hyviä puolia on auktoriteettivastaisuus, ja oman ajan arvostaminen, mutta Andersen keskittyy sarjakuvissaan huumorin kautta heikkouksiin.

Andersen on sanonut, että kirja on semi-omaelämäkerrallinen. Hän on Brooklynissä asuva 1993 syntynyt nainen, joka haaveili pianistin urasta, mutta löysi sitten itsestään sarjakuvapiirtäjän. Hän julkaisi kuviaan ensin netissä.  

Minusta nämä pikkutarinat kuvaavat nuoren ihmisen tunnetiloja universaalisti, vaikka moni luuleekin olevansa ainoa huono, epävarma, ruma ja kärsivä. Nämä tuntemukset ovat ehkä pidentyneet kestoltaan, joskus aiemmin niitä pidettiin biologisen murrosiän piirteinä.
  
Pidän kirjan ulkoasusta ja piirtäjän selkeästä tyylistä. 

Pidän itselleen nauramisesta, se on aina paljon miellyttävämpää kuin toisille nauraminen, olkoon kyse mistä tahansa sukupolvesta. 

Tässä alla kirjan kansi suomeksi:

Mitäh? Elämänhallinta on illuusio. Näinkö on? Voi pirskatti, miten huono nimi! Tämähän on juuri se johtopäätös, mikä lukijan pitäisi saada tehdä.  
Ihan sama kuin jos Johanna Laitilan romaanin Lilium Regale nimenä olisi On vaikeaa elää homoseksuaalina.

Englannin kielisen kirjan nimi Big Mushy Happy Lump tulee viimeiseltä sivulta, jossa kuvien nuori nainen kokee syksyisin ja talvisin paljon syöneenä ja paksujen talvivaatteiden suojaamana olevansa turvassa ulkonäkövaatimuksilta, iso pehmoinen, onnellinen möykky. Olishan tuo hyvä nimi suomeksikin.

Pidän kirjojen nimistä, jotka ovat arvoituksellisia. Siitäkin pidän, että nimi löytyy jostain kirjan sivulta. On aina hieno hetki, kun hoksaa 'ai tässä se on'.  
Selittävä nimi on lukijaa aliarvioiva.

Luin ja katselin Sarah Andersenilta myös 'Pehmoista möykkyä' edeltävän kirjan Aikuisuus on myytti, jonka nimi ei minua yhtään häiritse, vaikka onkin selittelevä. Nimi on kirjan sisältä. Siellä milleniaali aikansa aikuisuutta märehdittyään alkaa 85-vuotiaan teininä kallistua sille kannalle, että aikuisuus on pelkkä myytti. Tämä myyttijuttu on siis sarjakuvahahmon oma oivallus, ei ulkopuolisen viisasteleva päätelmä, kuten elämänhallinnan illuusiomaisuus tuossa toisessa kirjassa, 'Hähää taitaa olla tytöllä elämänhallinta hakusessa' - TÄMÄ on se seikka, mikä siinä nimessä minua niin pännii!

Pari kysymystä lukijoille. 
- Oletko sarjakuvien ystävä? 
- Onko kirjan nimi joskus herättänyt sinussa ärtymystä? 
Minussa on monikin, mutta en nyt tähän hätään muista yhtään. Olisi pitänyt laittaa tägi 'huonot kirjojen nimet' aina kun olen ollut nimiarvostelupäällä. Nyt laitan.
Tageista puheen ollen, minua neuvottiin juuri äskettäin, että tunnisteisiin pitää laittaa sisäänheittäjiksi sanoja joilla useimmin hakeudutaan nettiin. Krrhm, hmm...