Katriina Huttunen on ansioitunut pohjoismaisten kielten suomentaja, joka on suomentanut mm. Kjell Westön teoksia, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ja paljon uutta tanskalaista kirjallisuutta, viimeksi Naja Marie Aidtin kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin.
Nyt Huttunen on kirjoittanut merkittävän romaanin.
Huttusen esikoiskirja Surun istukka (2019) on omaelämäkerrallista proosaa ja samalla pamfletti parempien mielenterveyspalvelujen puolesta. Teksti on välillä raportinomaista faktaa ja välillä kuin proosarunoa.
Hauras mieli, haavanlehti.
Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana. Hänen kuolinpäiväkseen määriteltiin 17.7.2016. Häneltä ei jäänyt viestiä. Jäi vai symboleja, ja niitä olen yrittänyt tulkita, vaikka arvaan totuuden ilman symbolejakin. Se on ruma.
Sureva äiti käy lapsensa haudalla päivittäin. Hän järjestelee lukuisia asioita, joita kuolemantapauksen jälkeen läheisille jää hoidettavaksi, asunnon tyhjentämistä, tilien lopettamista, laskuja ja peruutuksia. Hän ottaa selvää lapsensa masennuksen hoidosta ja toteaa, että 'käypä hoito' tappoi hänen lapsensa.
Myyty lääkemäärä oli riittävä tappamaan lapseni. Ensimmäisellä yrityksellä. Hän halusi kuolla, ja apteekki teki sen hänelle helpoksi.
Sureva äiti räyhää ja murtuu asioidessaan. Hän karttaa ystäviään, joista jotkut katsovat, että hän suree väärin ja liian pitkään. Hän elää surulleen ja surussaan ja katsoo, että näin hänen kuuluukin elää, hänen, joka on syyllinen lapsensa kuolemaan. Apteekki teki sen helpoksi, mutta syy siihen, että lapsi ei halua elää on äiti, joka ei pysty ruokkimaan lastaan. Istukka pettää. Syyllisyys toistuu kuin runon kertosäe pitkin kirjaa.
... Häpeäni tahra on ja pysyy. Vihani ja raivoni kohdistuvat muualle kuin häneen. En syytä häntä koskaan. En mistään. Hänellä oli oikeus tappaa itsensä, ja itsemurhan syyt ovat täällä. Minussa.
Kuoleman seuraukset panevat uusiksi ihmisyyden parametrit. Minulta on mennyt liian kauan, melkein kuusikymmentä vuotta, huomata miten ohuita ja pinnallisia ihmissuhteeni ovat olleet.
En voi enää olla kenenkään armoilla. Minun on pakko hyväksyä, että muiden ihmisten huolet ovat minun huoliani yhtä vähän kuin minun suruni on heidän suruaan.
En nyt siedä kenenkään muun sietämätöntä itsekkyyttä kuin omaani.
Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home. Mustarastaat saattelevat kulkuani kalmiston poikki.
Huttusen tekstiä lukiessani minulle tulee mieleen adjektiivi jylhä. Sureva äiti on armoton itselleen, ankara ja selkeä. Hänen surunsa sisältää monia tunteita, kaipausta, vihaa ja rakkautta, kostoakin. Hän on kuin antiikin tragedioiden jylhä hahmo.
Lastaan muistellessaan hän on äärimmäisen hellä. Tulee mieleeni myös rukous. Imre Kérteszillä on Kaddish syntymättömälle lapselle. Huttusen kirja on maallinen kaddish kuolleelle lapselle, surun istukka äidin ja lapsen välillä. Äiti, joka on ollut toisten tekstien tulkki, tuntee pakottavaa tarvetta kirjoittaa omaa tekstiään eikä halua lopettaa, koska silloin lapsi jäisi yksin.
Vaikka tämä kirja käsittelee kuolemaa ja surua, se ei tuota minulle ahdistusta. Yksi syy on kirjan kauniit, runolliset kielikuvat.
Olen mikrobeja kuhiseva tuulenkaato. Marrastan ympäri vuoden.
Toinen on se, että vanhemmiten olen alkanut ymmärtää syvästi, miten kuolema on osa elämää. Minusta on hyvä, että siitä kirjoitetaan ja puhutaan. Suomessa itsemurhan tekee kaksi kolme ihmistä joka päivä. Heidän jälkeensä jää suremaan ihmisiä, joiden elämä ei palaudu ennalleen pitkään aikaan, vaan Huttusta lainaten 'ontuu eteenpäin, pysähtelee ja sakkaa'.
Kiitän vielä kirjan ulkoasua.
Kannen suunnittelu ja muu ulkoasu ovat Jussi Karjalaisen. Hän on kuvannut kanteen kaksi taideteosta, Laura Pehkosen työn Golden Drool, 2018 ja Jögge Sundqvistin työn Minietagär Fyrben 2017.
Jokaisella kuolemaa käsittelevällä kirjalla on varmasti oma paikkansa, ja jokainen tarina on omanlaisensa. Minäkin kannan yhtä tarinaa, lapsipuoleni kuoli nuorena. Minulle oli järkytys huomata miten samat ihmiset, jotka pitivät itsestään selvänä että äitipuolena hoitaisin lasta "kuin omaani" eivät millään tavalla noteeranneet suruani. Olin täysin ulkopuolinen... tästäkin saisi kirjan kirjoitettua mutta jätän sen työn jollekin toiselle. Syyllisyydentunto kuuluu muuten varmastikin aina kuvaan kun lapsi kuolee, kuolintavasta huolimatta, tunnistan sen tunteen omasta surustani. / Mari
VastaaPoistaOnpa sinua kohdannut outo sivuuttaminen. Vaikea edes kuvitella, miksi näin tapahtui.
PoistaOsanotto suruun on mitä vaikein asia. Minusta se kliseinen "otan osaa" on hyvä sanapari, ja kuunteleminen, ei neuvominen eikä vaatimus reipastumisesta ja toisen surun vertaaminen oman elämän kupruihin.
Syyllisyydentunto on seurana omien lasten ja myös vanhempien suhteen jo silloin jos heille kuuluu jotain huonoa. Itsemurha on äärimmäinen syyllisyyden tuottaja.
On oikeastaan ihan sama, sanooko surija "ei se ollut minun syyni" vai "ilmoittaudun syylliseksi", koska molemmissa tapauksissa mieli askartelee syyllisyyskysymyksen kanssa, sitä pois työntäen tai siihen jääden.
Ilman syyllisyyttä/vastuuta ei olisi välittämistä. Jos on välittänyt paljon toisesta hänen eläessään, niin ei se noin vain lopu hänen kuoltuaan määrätyn, "soveliaan" suruajan puitteissa. Nykyajan sovelias on lyhyt aika, sekin käy ilmi moneen kertaan tässä kirjassa.
Voimakas ja varmasti kuvaava nimi kirjalle, Surun istukka. Kaunis ja runollinen. Aihe kiinnostaa, osin siksi että minulla on melko voimakas mielipide liittyen itsemurhiin. Äitini molemmat veljet tekivät itsemurhan, samoin entinen poikaystäväni (olin silloin 18-vuotias, hän pari vuotta vanhempi). Itsekin olen yrittänyt. Lääkkeiden saatavutta en osoittaisi sormellani: jos haluaa tappaa itsensä, se kyllä onnistuu ilman apteekkiakin. Toki jos henkilön ajatellaan olevan itsetuhoinen, pitäisi lääkkeiden saatavuutta rajoittaa kirjoittaen pienempiä annosmääriä reseptiin (näin on minulle tehty): sekään ei tosin estä haalimatta kasaan kuolettavaa satsia.
VastaaPoistaMutta siis, meni nyt ohi kirjan joka kiinnostaa minua paljon. Siteeraamiesi kohtien mukaan kieli vaikuttaa tosiaan julhältä ja kauniilta.
Olet kohdannut itsemurhan silmästä silmään ja katsonut sitä läheltä suvussasi. Tässä kirjassa on varmaan paljon sinua kiinnostavaa.
PoistaMinä en nyt oikein voi kertoa kaikesta henkilökohtaisesta, mutta sen voin sanoa, että työssäni oli yhteen aikaan aivan liikaa itsemurhatapauksia. Kahden kollegan pojat ottivat lyhyellä ajalla hengen itseltään metsästysaseilla.
Joskus käy niin, että läheisen itsemurha antaa mallin jolloin tämä ratkaisu käy tutuksi, vaikkakaan kukaan ei lähde näin lopulliseen ratkaisuun keveästi. Eläminen on joskus niin äärimmäisen vaikeaa, että kuolema alkaa näyttäytyä helpotuksena.
Olen samaa mieltä tuosta lääkeasiasta.
Huttusen kirja on osin myös päiväkirjamaista pohdintaa kahden vuoden ajalta. Jossain vaiheessa hän halusi kaataa täyden syyn lapsensa saamalle mielenterveyshoidolle ja siinä käytössä olevalle periaatteelle, että masennuslääkkeitä on kokeiltava ennen kuin pääsee psykoterapiaan. Jos lääkkeet eivät sovi, niin niitä voi hakea odottamaan sopivaa hetkeä kotiinsa tai hakea apteekista, kun se hetki tulee. Kirjan tytär sai parilla hakukerralla tappavan arsenaalin. Tytär oli myös kertonut psykiatriselle sairaanhoitajalle itsemurha-ajatuksestaan ja juuri tästä keinosta. Hänelle eivät lääkkeet sopineet, mutta niitä kirjoitettiin silti paljon.
Itsemurhan syy ei ole koskaan määrätyt lääkkeet tai saatavilla olevat aseet, vaan "hauras mieli, haavanlehti",joilla sanoilla Huttunen kirjansa aloittaa.
Silti ihmettelen mitä niillä apteekin työntekijöillä tekee, jos eivät kiinnitä huomiota tuollaisen lääkemäärän hakemiseen. Naiset tekevät itsemurhia lääkkeillä, miesten käyttämät keinot ovat monesti väkivaltaisempia. Olen ymmärtänyt, että nimenomaan nuorilla ihmisillä (kai 26-vuotias on nuori), masennuslääkkeisiin liittyy itsemurhariskin suurenemista.
PoistaNäin minäkin olen ymmärtänyt. Lääkkeet ovat vaarallisia ilman terapiaa käytettynä, koska antavat energiaa, mutta eivät poista ahdistusta. Ja entä se epätoivo, jos ne eivät sovi ja terapiaa ei myönnetä, apua ei tule mistään.
PoistaApteekki ei selvityksen mukaan ollut toiminut väärin myydessään kahtena peräkkäisenä päivänä asiakkaalle kolmea eri masennuslääkettä ja kahta unilääkettä yhteensä 284 tabletta. Ei oltu toimittu väärin, koska asiaksta oli ohjeistettu. Niinkö? Minusta siinä tehtiin virhe, jota ei myönnetä.
Mutta toisaalta, käsittääkseni myös reseptivapailla unilääkkeillä saa itsensä ikiuneen. Yksi apteekki antaa varovaisen annoksen ohjeistuksineen, mutta voihan sitä vierailla useammassa.
Myös psykatrisen avun henkilökunta toimi väärin, kun eivät reagoineet potilaan itsemurhasta puhumiseen. Heidän jos jonkun pitäisi tietää, että itsemurhasuunnitelmasta puhuminen tarkoittaa sitä, että teko on lähellä.
Riippuu vähän, mitä lääkkeitä määrätään. Ei kyseessä ole mitkään energialääkkeet ja monet päälääkkeet nimenomaan lievittävät ahdistusta (vaikka muistaakseni joissakin lääkkeissä ahdistuskin mainitaan sivuvaikutuksissa, vaikka lääke olisi nimenomaan suunnattu sitä lievittämään). Monien päälääkkeiden sivuvaikutuksissa mainitaan kohonnut itsemurhariski, mutta ei se tarkoita että näin on jokaisen kohdalla. Kaikki mahdolliset sivuoireet nyt vain on mainittava. Päälääkkeiden kohdalla on myös melkoista arpapeliä, mikä kenellekin sopii. Päälääkkeillä tarkoitan tässä ihan kaikkia masennus- ja mielialalääkkeitä, mutta en psyyksenlääkkeitä.
PoistaItsensä saa ikiuneen vaikka rautatableteilla yhdistettynä muihin reseptivapaisiin lääkkeisiin ja alkoholiin ja ties mihin. En kyllä ymmärrä, miksi itsetuhoisen henkilön reseptilääkkeitä ei säännöstellä, mutta virheitähän sattuu ja depressiiviset ihmiset ovat ovelia, jos ovat päättäneet kuolla.
On kyllä valitettavan totta, että täytyy olla melko sekaisin että saa kunnon hoitoa Suomessa. En tiedä, miten asiat nykyään ovat, mutta minut otettiin taannoin (ensimmäisen kerran) hoidon piiriin, vaikka en suostunut aloittamaan lääkkeitä (hoitoakin sain melko nopeasti, mutta olinkin jo valmiiksi “tarpeeksi” sekaisin ja veikkaan, että myös alueellisia eroja on paljon). Myöhemmin lääkkeet kyllä tulivat kuvioon mukaan.
Tämän kommentin ei ole tarkoitus puolustella eikä syytellä ketään. Lisää resursseja kyllä kaivattaisiin mielenterveyspalveluihin, mutta jos Suomesta kantautuva uutisointi pitää paikkansa niin kurjemmaksi vain menee.
Sivuoireet/haittavaikutukset ovat muissakin kuin psyyken lääkkeissä aika erikoisia. Yleisenä sivuoireena saattaa olla mainittu sama, mihin lääkettä otetaan ja esim. astmaatikolla voi olla käytössä jokin muu lääke, joka aiheuttaa yskää ja hengitysteiden infektioita (itselläni tämä).
PoistaYhteisvaikutukset ovat aina tärkeitä, joten ei ole hyvä ryhtyä itse räätälöimään suunniteltua cocktailia.
En ymmärrä, miten me ollaan jouduttu näin häpeälliseen tilanteeseen meidän terveys- ja sosiaalipalveluissa. Kunnathan ovat kaupanneet vanhusten, vammaisten, sairaiden ja osittain myös lasten hoitoa sitä halvimmalla suorittaville firmoille jo kymmeniä vuosia eivätkä ole edes valvoneet toteutuuko "hoiva". Ihan tämä on kuin huutolaisjärjestelmän aikana. Ilmeisesti juuri tarkastusten puute on johtanut liialliseen tuloksen tekemiseen hoivattavien kustannuksella. Onneksi nyt on noussut älämölö. Saa nähdä tapahtuuko parannuksia vai unohdetaanko lupaukset vaalien jälkeen.
Mielenterveydeltään sairas ei pääse laitoshoitoon ellei ole yrittänyt itsemurhaa. Ennen tämä oli paljon paremmin. Oli niitä laitoksiakin, joihin pääsi rauhoittumaan. Minusta Lapinlahden sairaala pitäisi ehdottomasti saada takaisin mielisairaalaksi.
PoistaLaitokset leimattiin vanhanaikaisiksi säästösyistä ja liimattiin päälle ideologia siitä, miten koti on aina se paras paikka, sellainenkin koti, joka on osaltaan sairastuttanut apua hakevan.
marjatta
VastaaPoistaluen aika paljon kalma-asioita käsittelevää kirjallisuutta ja katriinan kirja on minulle henkilökohtaisesti niin tärkeä, etten osaa edes sanoa. ehkä se johtuu siitä, että ajattelen kuolemasta samalla tavalla kuin hän: kuolema on kriisi, josta ei edes voi selvitä.
kirjan teksti on järkyttävän kohtisuoraa ja höpöttelemätöntä. kuolema aiheena lyö mahaan joka sivulla, vaikka mitään mehustelua tai kerronnallisia kikkoja ei käytetä. tämän syvemmälle tragedian ytimeen ei voi sukeltaa. suuren surun ja pienen ilon vastakkainasettelu pysäyttää joka kerta.
meri
Totta, pienet luontohavainnot, jokin muu mielihyvää tuova asia ja satunnainen hauska, jopa huumoria sisältävä tapaaminen, ne kaikki ovat suvantoja tummassa virrassa. Joskus pitää levätä surustakin, vaikka todellisuus kohta taas iskee tajuntaan. "Mutta lapseni on edelleen kuollut."
PoistaHuomattavaa tämän kirjan kuvaamassa surussa on myös se, että se ei ole masennusta, vaan - surua. Huttunen tekee koko ajan omaa kääntäjän työtään, mutta muutoin kaikki on muuttunut.
Vapaa-aikana häntä eivät kiinnosta entiset asiat, vaan kuolemaluennot, hautausmaalla käynti ja muistiinpanojen tekeminen elämästä hautausmaalla.
Herätit kiinnostukseni. Kirjan nimi on sellainen, että oli pakko kurkistaa mitä se pitää sisällään. Oma lapseni kuoli vatsaani. Keskenmeno ja kaavinta. Mutta ne tunteet ovat mukana edelleen. Virallisesti minulla on kolme lasta, mutta heitä on neljä.
VastaaPoistaVoi Mai, näin sen kokisin varmaan itsekin. Olen siitä onnellinen, että en ole joutunut kokemaan keskenmenoja.
PoistaHuttunen kirjoittaa:"Olen kahden lapsen äiti. Toinen lapsistani on aikuinen mies, toista ei enää ole." Näissä asioissa virallinen tieto ja äidin oma tieto ovat erilaisia.
Minäkin luin tämän, tuntui että se on luettava. Kyllä se kannatti, koskettava kirja. Kirja osoitti konkreettisesti sen, miten eri tavalla suru koetaan. Suru on aina surua, eikä kenellekään voi kertoa, miten pitää surra. Ehkä itsemurha, ainakin Huttusen tapauksessa, tuo oman lisäelementtinsä suruun.
VastaaPoistaItsemurha on minustakin läheiselle aivan eri kuin muu äkkikuolema. Sairauskohtaus tai liikenneonnettomuuden aiheuttama kuolema saattaa kohdata elämänsä parasta aikaa elävää, mutta se, joka valitsee itse kuolemansa on aina onneton. Jos tämä henkilö on vielä nuori ja kiinni kodissaan, niin itsestäänselvästi, ja aivan aiheestakin, siellä herää kysymys miksi en nähnyt tai tulkinnut paremmin.
PoistaMinun tuntemani itsensä ampuneet nuoret miehet olivat vielä lukiolaisia, lähes lapsia. Huttusen/kirjan äidin tytär eli jo aikuisen elämää, mutta oli ehkä tavallista enemmän riippuvainen äidistään. Huttunen potee syyllisyyttä ylihuolehtivasta helikopterivanhemmuudesta, joka saattaa aiheuttaa masennusta, mutta jos hän olisi hylännyt lapsensa oman onnensa nojaan, niin eiköhän sekin olisi aiheuttanut valtavan syyllisyyden.
Tällaisia me äidit olemme! Me imuroimme syyn itseemme, aina.
Muistan miten hyvältä tuntui, kun selitin vatsaongelmien vuoksi sairaalaan joutuneelle pojalleni, nelivuotiaalle, ettei tämä tilanne ole hänen vikansa vaan minun, koska synnytin hänet keskosena ja se voi aiheuttaa tällaista. Äitien elämän motto: Tule syy tänne, älä kiusaa lastani!
Kirjan kirjoittaja ei ole kyllä ihan yksi yhteen kirjan äidin kanssa. Huttunen pohtii autofiktiotyylisesti muutamassa kohdassa, että ei kerro kaikesta, ei halua ja ehkä ei voi läheisten vuoksi tai muusta syystä. Käytin tuossa kirjoituksessa termiä 'sureva äiti', mutta tässä kommentissa nyt hänen nimeään.
Kävin lukemassa uudestaan sinun koskettavan kirjoituksesi. Sinäkin korostat sitä, että lapsen kuolemasta alkaa uusi ajanjakso eikä ikävä poistu täysin koskaan.
Täytyy lukea tämä kirja. Koskettavat poiminnat olet tehnyt.
VastaaPoistaOlen tietoisesti vältellyt viime aikoina liian ahdistavia aiheita kirjoissa, mutta toisaalta ahdistus paljon vähäpätöisemmän ahdistuksen (omani) keskellä voi olla myös oikealla tavalla herättelevä. Tragedian kokeneelle kirjoitustyö on varmasti puhdistava, vaikka olon helpottumisesta tuskin voi puhua.
Nuorempana olin juhlimassa tyttöpörukalla bileissä. Yksi tytöistä sanoi minulle: anteeksi, jos olen ilonpilaaja. Ihmettelin tätä jotenkin irrallista ja minun mielestäni täysin paikkaansapitämätöntä kommentia. Muutaman päivän kuluttua tuota tyttöä ei enää ollut. Jäljelle jäivät loputtomat kysymykset ja vanhempien riipivä tuska ainoan lapsensa menetyksestä. Mietin yhä tuota tyttöä, hänen vanhempiaan ja sitä, olisiko minun pitänyt ymmärtää. Jos kuuntelisimme toisiamme enemmän, olisimme kiinnostuneempia toisistamme, voisimmeko sillä tavoin ennaltaehkäistä itsemurhia?
Olen myös lukenut tuon Kaddishin syntymättömälle lapselle sekä Kohtalottomuuden. Ne kuvaavat hyvin halua haluta, kykenemättömyyttä. Varmasti yhteinen seuraus monille vainojen uhreille.
Kirjoittamiseen tottunut selvittelee mielellään asioita kirjoittamalla. On hyvä, että Huttunen ei jättänyt selvittelyä vain itselleen, vaan työsti siitä monipuolisen kirjan.
PoistaKun luin sinun muistosi, niin yhtäkkiä muistin oman lapsuudenystäväni kohtalon. Hän oli 'ottolapsi', kuten kotipuolessani sanottiin, siis adoptoitu, ensimmäinen leikkikaverini. Maailma erotti meidät, kun minä lähdin pois kotipaikkakunnaltani. Ystäväni jäi sinne ja ryhtyi kauppa-alalle. Tapasimme kiireisinä lapsiperheinä yhtenä kesänä. Ystäväni oli ryhtynyt yrittäjäksi ja ostanut kaupan omiin nimiinsä. Perhe asui talon yläkerrassa.
Hän kirjoitti minulle kirjeen muutama kuukausi tapaamisemme jälkeen, niitä näitä, ja pian tämän jälkeen kuulin, että hän oli lähtenyt yöllä perheen asunnosta alakerran kauppaan ja hirttäytynyt kattoon. Liike oli menossa konkurssiin, adoptioäiti oli takaajana. Rakas, rakas ystävä...miksi en osannut lukea mitään rivien välistä!
Olipa todella kurja kohtalo sinun ystävälläsi. Tuntuu pahalta, että niin monet päätyvät itsemurhaan talousasioiden takia. Köyhtymiseen liittyy niin vahva epäonnistumisen leima, että jotkut päätyvät siihen epätoivoisimpaan tekoon. Vaikka etenkin nykyään on ainakin Suomessa saatavilla monenlaista apua, avunpyytämisen kynnys on yhä liian korkea.
PoistaRaskasta, niin raskasta oli lukea netistä otteita kirjasta! Löytyi apu.fi/artikkelit/. Södergranin runo ja surumusiikin valinta niin en voinut olla kyynelehtimättä. Ihminen pystyy toimimaan rationaalisesti, järjestelemään ja hoitamaan asioita, vaikka hirveä tuska raatelee sydäntä. Mielestäni äiti toimii kuin katselisi tilannetta jostakin ulkopuolelta. Mutta kun jonkun asiat on hoidettava. Miksi hän kokee syyllisyyttä? Siitäkö ettei tunnistanut, että tyttärellä ei mennyt hyvin?
VastaaPoistaOlen sitä mieltä, että meillä on geeneissä alttius itsemurhaan. Miten muuten voi ymmärtää, että nuori tappaa itsensä ensimmäisen seurustelusuhteen loputtua? Näitäkin on tapahtunut. Juo syövyttävää myrkkyä (hirveän tuskainen kuolema) tai tappaa itsensä omaan autoon johtamalla auton pakokaasut sisälle.
Minä en vuodattanut montaakaan kyyneltä järjestäessäni mieheni hautajaisia, en hautajaisissa, muistan vain, että vapisin kuin haavanlehti. Muistan kuinka juttelin ruumisauton kyydissä tutun hautausurakoitsijan kanssa ihan normaalisti ja välillä vilkaisin syrjäsilmällä arkkua takana - kaunis arkku miehelle ja taas jatkoimme jutustelua. Romahdus tapahtui vasta paljon myöhemmin.
Beate, luulen että normaaliudessa pysyminen suojasi sinua.
PoistaMinä käyttäydyin samalla tavalla, kun äiti ja veli kuolivat lapsuudessani. Olin äidin kuollessa 13, ja veli kuoli siitä puolentoista vuoden päästä, molemmilla äkkikuolema. Äiti sai aivoinfarktin ja veli joutui liikenneonnettomuuteen.
Äidin kuoleman jälkeen olisin halunnut mennä heti seuraavana aamuna kouluun ja olla kuin ei mitään, turvassa siellä, mutta kotoa ei päästetty. Veljen kuolemasta en muista mitään muuta kuin sen, että olin osunut potkukelkalla paikalle, kun veli oli mopoineen ojassa ja hänen kanssaan kolaroineeen auton kuljettaja oli huutanut, että älä tule, S on täällä, mene kertomaan kotiin. Mietin siinä parin kilometrin matkalla kotiin päin, että en halua mennä pilaamaan isän elämää. Hänellä oli naapurin isäntä vieraana. Kun sanoin, että veljeni on ajanut autoa päin (kuollut jo), niin isä sanoi painokkaasti, että ei ole, ei sellaista ole tapahtunut, niin suuri oli hänen torjuntansa.
Äidin hautajaisista muistan vihani ymmärtämätöntä pappia kohtaan, joka saarnasi, että tätä perhettä koetellaan perheenjäsenen kuolemalla. Veljen hautajaisia en muista ollenkaan enkä koko poikaa. Hän on kuvissa komea.
Tietty autius jäi minun mieleeni, ja nuoruuteni ei ollut todellakaan mitään iloista nuoruutta.
Erään minulle yhdentekevän vanhan henkilön hautajaisissa, aloin kerran yllättäen täristä holtittomasti, ilmeisesti tuli jokin muistuma unohduksissa olleisiin tunnelmiin.
Vasta isäni hautajaisissa vapauduin ja koin hyviä lempeitä tunteita. Isä eli pitkän elämän ja koki hyvän ja nopean kuoleman, kovia kokeneen vanhuksen sydän hiipui. Minulle nämä hautajaiset olivat kuin sovitus. Kaikki meni kuten kuuluikin.
Nämä eivät siis olleet itsemurhia.
Ensimmäisen kerran joku minulle tuttu, eräs ihminen naapurustossa, teki itsemurhan, kun olin noin viisivuotias.
Kyllä minäkin luulen, että suomalaisten geeneissä on jotain itsemurhille altistavaa. Onhan ne vähentyneet kyllä kansainvälistymisen myötä. Ollaan muka onnellisuudessa huippua, mutta silti ei jakseta elää!? Miten se on mahdollista?
Niin ja hieno arvio hienosta kirjasta!
VastaaPoistaKiitos Heidi!
Poista