Antti Eskola, Vanhanakin voi ajatella

Usko, että jokin aktiivinen kriittinen toiminta, kuten tämä minun kirjoittamiseni, saattaa koitua myöhempien sukupolvien hyväksi, on hauras ja epämääräinen. Vahvemmin motivoi se, jos itse toiminta tuottaa iloa, niin kuin minulle ajatusten kehittely ja muotoilu todella tuottaa. 
Näin sosiaalipsykologian emeritusprofessori, alan uranuurtaja Suomessa, Antti Eskola perustelee viimeisen tämän vuoden alussa ilmestyneen kirjansa kirjoittamista ja mainitsee muita vielä vanhana yhteiskunnallista kritiikkiä harrastavia ja harrastaneita miehiä: Jörn Donner, Pentti Linkola, Jouko Turkka, kunnes sairaus vei voimat ja Hannu Salama, joka yhä "tekee vihaisia hyökkäyksiä tätä maailmaa vastaan". 

Eskolan teos ei ole vihainen, vaan lempeästi pohtiva. 
Hän on jakanut kirjan kolmeen osaan Aamu, Päivä ja Ilta, ikään kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana. Esipuheessa Eskola kertoo kirjoittaneensa tätä teostaan kolmisen vuotta ja että se on tavallaan jatkoa edelliselle teokselle Vanhuus (2014), koska hän käyttää sen julkaisun jälkeen saamiaan 500 lukijakirjettä tutkimusmateriaalina tarkastellessaan maailmaa. 
Aihepiirit ovat nyt monenlaisia, vanhuus kulkee 84-vuotiaan kirjoittajan mukana yhtenä teemana päivän kierrossa.  

Aamuun kuuluu 'uusintamistehtäviä', päivällä kirjoitetaan muutama essee ja illalla mietitään, mitä vielä pitäisi sanoa ennen nukkumaan menoa. Aiheita on valtavasti, mutta voimat vähenevät. Kirjoittajalle on alkanut tulla mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Hän huomaa, että vanhoja ihmisiä kohdellaan "ei-vielä kuolleina" ja hänenkin lähipiirinsä käyttäytymiseen on tullut hienoisia saattohoidon sävyjä, mikä tuntuu vain hyvältä. Mikäs siinä, työ on tehty, kirja valmistui lähes etuajassa.
Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.  

Kirjan nimi kuulostaa humoristiselta. Eskola ei ole kuitenkaan tarkoittanut nimellä sitä, että nuoremmat olisivat loistoajattelijoita, mutta vanhaltakin se vielä käy, vaan sitä, että liikkumisen vaikeutuessa ja elämänpiirin supistuessa voi sentään ajatella kuten ennen. Ajattelu on se, mikä on hänelläkin monisairaana jäänyt jäljelle. Nimi ei ole minusta onnistunut, Se kuulostaa turhan puolustelevalta eikä sen tarjoama (tahaton?) huumorikaan oikein onnistu. Muutoin kirjassa on paljon huumoria, joka on samantyylistä arkielämään liittyvää kuin Merete Mazzarellalla.  
Kun kysyin ikäiseltäni Tukholmassa asuvalta vanhalta kaveriltani, mitä hän nykyisin tekee, hän innostuneena kertoi käyvänsä "gymissä", jossa hänellä on "personal trainer". No, kai sinä jotakin muutakin päivän mittaan teet, ihmettelin. "Joo, minä deittailen." 

Esseissään Eskola tarkastelee ajankohtaisia aiheita: Suomi 100, miten me olemme siirtyneet topeliaanisesta Suomesta digitalisoituvaan Suomeen, seksi ja viha somessa, perhe, me too -kampanja, mistä tietää mikä on totta, työttömyys, mikä meitä uhkaa ja mikä turvaa, toivo ja vastarinta, alkoholi (Ulos viinakaapista!), aktiivisen vanhuuden vaatimus, hyvä saattohoito, erinomaisuuden eetos versus riittävyyden eetos ja paljon muuta.
Esimerkiksi yliopistoissa  erinomaisuuden eetos on johtanut siihen, että kaiken toiminnan täytyy olla "huippua" tai ainakin sitä pitää nimittää sellaiseksi. Kun huippuyksiköitä rupeaa äkkiä sikiämään runsaasti, alkaa epäillä, että niistä yhden jos toisenkin oikeampi nimi olisi "huiputusyksikkö".

Kirjan alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta on Eskolalla läpi kirjan tarkastelun alla. 
Omat mielikuvat ovat määränneet paljon meidän suhtautumistamme pakolaisiin. Joku vaalii yhä topeliaanista maailmankuvaa (meidän rakas kotimme, rajat kiinni), jollakin toisella vanha mielikuva on häipynyt taka-alalle ja korvautunut toisella, mutta pulpahtaa sieltä esiin silloin tällöin. 
Niille liki puolelle miljoonalle yli 65-vuotiaasta suomalaisesta, jotka eivät käytä tietotekniikkaa maailma näyttäytyy omituisena paikkana, jossa vastaantulijat eivät enää katso silmiin ja vaihda muutamaa sanaa säästä, vaan tuijottavat kävellessään kämmenellään olevaa esinettä tai höpöttävät itsekseen ilman näkyvää kuulijaa. Joku sosiaalisessa mediassa ja mediasta elävä masentuu ja kokee itsensä hylätyksi, kun ei saa tykkäyksiä. Tällaiset ilmiöt antavat somemaailman ulkopuoliselle nykymaailmasta kuvan hölmölänä, johon hänen ei ehkä edes kannata opetella osallistumaan. 

Vanhuudessakin voi ajatella ja tuottaa mielikuvia vaikka ei sosiologi olisikaan. Myös silloin, tavallisessa arkiajattelussa, on hyvä pitää mielikuvat omista henkilökohtaisista huolenaiheista ja mielikuvat maailman ja oman yhteiskunnan yleisistä ongelmista erillään toisistaan. Silloin näkee kummatkin selvästi ja huomaa myös niiden väliset yhteydet.

Minä sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.
Erityisen kirjasta tekee se, että Eskolan kirja julkaistiin neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ehti viimeistellä kirjan ja sopia julkaisupäivästä, mutta ei ollut enää kokemassa sen vastaanottoa. 


P. S. Olen kirjoittanut Eskolan kirjasta Vanhuus täällä.