Lukurauhan päivänä

Suomen kirjasäätiö on nimennyt helmikuun toisen sunnuntain Lukurauhan päiväksi. Onkos siellä teillä ollut rauhaa muunkin kuin tämän minun sepustukseni lukemiseen?

Täällä lukurauhaa on ollut riittämiin. 
Aamulla meni pitkään Helsingin Sanomien ja Kouvolan Sanomien parissa. Luen ne oikeina paperilehtinä.
Sitten kävin lukemassa muutamia blogikirjoituksia ja aloin miettiä kirjoittaisinko E.L. Doctorowin romaanista Homer and Langley (2009) vai aiemmin lukemistani Antti Eskolan ja Katriina Huttusen uusista teoksista, jotka molemmat ansaitsevat postauksen. Molemmilla on myös hyvä nimi, Vanhanakin voi ajatella (Eskola) ja Surun istukka (Huttunen).  
Malin Persson Gioliton kirja Suurin kaikista (2016) on ollut kauan tässä työtasollani odottamassa kirjoittaisinko siitä jotain vai en. 

Harkitsin Suurin kaikista -romaanin luettuani hetken sohaista juuri silloin kuumana käyvään keskusteluun aiheesta maahanmuuttajamiehet ja nuorten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö. Joidenkin mielestä muualta tänne pakolaisina tulevat miehet pitäisi vangita epäiltyinä lähestulkoon kaikki eikä tytöille tarvitse antaa minkäänlaisia käyttäytymisohjeita. Toiset taas näkivät että tytöt ovat myös hieman hakoteillä ja liikkeellä liian nuorina ilman vanhempien valvontaa. Jotkut tuohtuivat siitä, että raiskauksiin puututaan vasta, kun ulkomaalaisetkin niitä tekevät. 
Huomasin liioittelua, sarkasmiksi nimettyä pilkkaa ja tarkoitushakuista kärjistämistä tämän aiheen ympärillä. Parempi, että pysyin hiljaa. Saatan palata asiaan tyynempänä aikana, jos sellainen joskus koittaa. Nyt sanon vain someajalle yleensäkin tarpeellisen iskulauseen: Maltti on valttia.

Persson Gioliton teos on jännittävä oikeussalidraama. Se näyttää selkeästi sen, miten haavoittuvia nuoret ovat, jos he irtautuvat tai heidät irtautetaan perheestä liian aikaisin, kuten meillä Pohjoismaissa paljon tapahtuu, olkoon sitten kyse rikkaiden perheiden lapsista tai köyhistä syrjäytyneistä nuorista. 

Takaisin Doctorowiin. Tosielämään perustuva teos Homer ja Langley kertoo keskellä New Yorkia, Central Parkin vieressä perintötalossaan erakoituvista Collyerin veljeksistä. Samalla kun Doctorow kuvaa veljesten yhä oudommaksi käyvää omavaraisuuteen hakeutumista ja eristäytymistä, hän tulee myös kuvanneeksi 1900-luvun USA:n värikkäitä tapahtumia, jotka sivuavat heidän elämäänsä, välillä kivasti huumorilla höystettynä. 
Kun miehet lähtevät katsomaan sodanvastaista mielenosoitusta puistoon, he päätyvät kirpputoriasujensa vuoksi kaikkea sovinnaista välttelevien hippien ihailun kohteiksi ja saavat porukan asumaan taloonsa epämääräiseksi ajaksi. 
He seisoivat ruokasalin hämärässä valossa katsoen T-Fordiamme jonka renkaat olivat painuneet litteiksi, ja jota vuosien hämähäkin seitit verhosivat kuin sormileikin taidokas naruverkko, ja yksi tytöistä, LIssy - josta tuli minulle läheisin - Lissy sanoi:"Vau!", ja koska olin juonut liikaa heidän huonoa viiniään, mieleeni tuli sellainenkin mahdollisuus, että veljeni ja minä olimme tieten tai tietämättämme uuden ajan airuita. 

Huumorin pilkahdukset ovat tarpeen, koska tarina on niin synkkä. Lahjakkaat, varakkaat nuoret miehet jäävät elämän syrjään. Langley on vioittunut sodassa keuhkoistaan ja vähän mieleltäänkin. Vanhempien kuoltua hän jää sokeutuvan isoveljensä hoitajaksi ja toteuttaa samalla huimia keksintöjään, joita varten hän kantaa öisin romua kotiin. 
Hänellä on muiden piirteiden ohella hamstraajille tyypillinen tarve hankkia kaikki sanomalehdet joka päivä. Hän yrittää niistä loputtomasti listoja laatimalla kehittää lehden, joka olisi Collyer's eternally current dateless newspaper, Collyerin ikuisesti ajankohtainen päiväämätön uutislehti, lehtien lehti, ainoa mitä tarvittaisiin. Tämä on Homerin saama selitys. Oikean elämän Langley Collyer oli selittänyt taloon päässeille lehtimiehille, että lehtipaalit odottavat sitä aikaa, kun Homer-veli taas näkee. 
Taloon kertyy useita pianoja, tietokirjasarjoja, lakikirjoja, paahtimia ja ties mitä, koska Langley ei koskaan hanki vain yhtä, ja kun hän innostuu jostain uudesta kaikki vanha jää täyttämään asuntoa. Homer päättelee tämän olevan geneettistä, lääkäri-isällä oli ollut taipumus säilöä purkkeihin ihmisen osia ja säilyttää purkkiarmeijaa työhuoneensa hyllyissä. 
Kirjan alussa perheessä on vielä kolme palvelijaa, mutta kahta heistä ei enää tarvita vanhempien kuoltua ja viimeinen, kokki, saa tarpeekseen, kun Langley kokoaa haisevan autonrohjakkeen ruokasaliin ja ruokailu siirtyy keittiöön. Kotipalvelijoiden aika alkaa muutoinkin olla ohi. Miesten elämä karsiutuu. Ensin lähtevät palvelijat, sitten kaasu, sähkö, puhelin ja vesi. Lopulta heillä ei ole labyrinttimäisessä, Langleyn kehittelemiä rosvoansoja sisältävässä talossaan kuin toisensa ja tonneittain tavaraa. 

Kertojana on Homer, mikä on Doctorowilta hyvä ratkaisu. Sokean, kuuroutuvan Homerin kautta pääsemme syvälle aistien puuttumisen maailmaan. Homerin mielensisäinen elämä on valtavan rikas. Haalenevat muistot ja haaveet sekoittuvat toisiinsa samalla kun pään ulkopuolinen maailma kutistuu veljen käden kosketukseksi. Joskus suden hetkellä hän näkee hyvin selkeästi, että hänen ja hänen yhä sekopäisemmäksi käyvän veljensä loppu on lähellä.

Homerilla on sokeainkirjoituskone, itse asiassa useita Langleyn pakkomielteen ansiosta. Hän kirjoittaa elämästään muusalleen Jacqueline Rouxille, ranskalaiselle toimittajalle, jonka hän on tavannut kerran, ehkä toisenkin, vai oliko se vain uni. Ehkä hänen tarinansa säilyisi kirjoitettuna ja ehkä haaveiden Jacqueline lukisi ja toimittaisi sen, jolloin veljesten elämä ei jäisi 'pelkästään myyttiseksi vitsiksi'. 

On hetkiä jolloin en kestä tätä hellittämätöntä tietoisuutta. Se tuntee vain itsensä. Asioiden kuvat eivät ole asioita. Olen valveilla unteni jatkumossa. Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttuakseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä joka ei johda muualle kuin itseensä. 

Luin tämän kirjan englanniksi ja sen jälkeen osin suomeksi. Erittäin hyvä suomennos, suomentaja on Helene Bützow. 

En ole pitkään aikaan jäänyt minkään ihmiskohtaloiden vangiksi niin kuin tälle kirjalle innoituksensa antaneiden Collyerin veljesten kohtalon. Luin heistä jo aiemmin pakonomaisesta tavaran haalimisesta kertovassa tietokirjassa (klik) ja olen sen jälkeen katsellut netistä kuvia heistä ja heidän talonsa purkamisesta.

Kaikki olisi voinut mennä toisin. Joskus pienet ratkaisut elämässä ovat merkittäviä. Jos Homer ei olisi luottanut veljeensä niin paljon, jos Langley olisi mennyt töihin ja hankkinut veljelleen kotiin hoitajan, jos Homer olisi jatkanut pianistina, jos jompikumpi olisi avioitunut...
Googlaamalla löytyneessä kuvassa he ovat viehättäviä, älykkään ja miellyttävän näköisiä herrasmiehiä. Myöhemmin heidän pukeutumisensa rähjääntyi ja meni ohi eksentrisen ja boheemin. Jos he kukkaiskansalle näyttäytyivätkin uuden ajan airueina, niin eivätkö he pikemminkin olleet sotia edeltävän menneen maailman miehiä. 

Muistan talomme sellaisena kuin se oli lapsuudessani: suurenmoisen tyylikkäänä, samaan aikaan sekä rauhoittavana että juhlavana. Elämä virtasi huoneissa joita ei painanut pelko. 
...
Tirkistelimme hallista äidin ja isän häikäiseviä, kynttilöiden valaisemia illalliskutsuja. 
Veljeni ja minä saatoimme juosta ovesta ulos, portaita alas ja kadun yli puistoon, aivan kuin se olisi ollut meidän, aivan kuin auringossa kylpevä koti ja puisto olisi ollut yhtä ja samaa.
Ja kun menetin näköni, hän luki minulle. 

Englanninkielisen kirjan alkulehdellä on arvioita tästä Doctorowin 78-vuotiaana kirjoittamasta teoksesta. Doctorow kuoli vuonna 2015, Homer and Langley oli hänen yhdestoista ja viimeinen romaaninsa.
'A book more moving and haunting than anything he has done before.' - London Review of Books.  
'Haunting' on adjektiivi, jolle ei ole oikein tarkkaa yhden sanan suomennosta: mieleen kummittelemaan jäävä, askarruttava, koskettava ja unohtumaton. Juuri näin koen tämän kirjan. 

Olen innokas tutustumaan Doctorowin muihin kirjoihin. En ole kait lukenut häneltä mitään. Sana 'kait' tässä varmuuden vuoksi, koska eihän sitä muista, mitä on tullut joskus 60-luvulla teininä lukeneeksi. Doctorowilta on julkaistu kirjoja neljällä vuosikymmenellä. 

Lukurauhan päivä on jo kääntymässä iltaan. Luulen, että annan nyt ajatusteni levätä ja katson jotain tallentamaani televisiosta. 

Toivotan mukavia lukemisia edelleen teille lukevat ihmiset! 



Korjaus 11.2. 
Eipäs ollutkaan tämä Doctorowin viimeinen kirja. Laitoin juuri kirjastovaraukseen hänen viimeisensä Andrew's Brain (2014). Ja kirjojahan hänellä on näin ollen kuudelta vuosikymmeneltä, ensimmäinen 1960 (luvut eivät ole vahvin alueeni).