sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Luontoelämyksiä elikkä Marjatan keväthuumaus



Osa I, 28 toukokuuta

Marjatta nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan,
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso kuinka kukkaakin monta on  jo kevätniityllä.
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Anttilahan se siinä laulussa oikeasti on, siinä ihanassa Tapio Rautavaaran tulkitsemassa laulussa Anttilan keväthuumaus, joka on käännös Evert Tauben kirjoittamasta, säveltämästä ja laulamasta laulusta Sjösala vals. Tauben laulussa ampaisija on Rönnerdahl.
Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng...

Olen ampaissut jo monesti ihailemaan kevään kukkia. 
Moni muu? Ainakin seuraavat olen bongannut orvokin (metsä-, keto- ja suo-orvokki), lehdokin ja vuokon (sini sekä valko) lisäksi: ahomansikka, metsätähti, oravanmarja, kielo, kalliokielo, kissankäpälä, mäkitervakko, niittynätkelmä, metsäkurjenpolvi, voikukka, niittyleinikki, keltano, suovilla, suopursu, koiranputki, puolukka, tuomi ja pihlaja. Männyt kukkivat hurjina ja siementävät joka paikan.




Kävelylenkkini kulkee yleensä pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren puistoalueella. Arvostan kaupunkiluontoa, jossa on hoidetut polut eikä tarvitse joka askeleella tuijottaa alas jalkoihinsa, kun joku kiltti ihminen on perannut pois pystyyn nousseet juuret ja muut ansat. Voin rauhassa vajota ajatuksiini. Ei tarvitse myöskään huiskia pois hyttysiä ja hämähäkinseittejä. 



Ajattelen yleensä  kävellessä tuntemiani ihmisiä, lähiperheestä ja tutuista blogiystävien kautta kauimmaisiin. Niin tein tänäänkin. Tunsin syvästi, että rakkaus on huolehtimista. Ajattelin lapsenlapsia, neljää rakasta ja viidettä, joka syntyy syksyllä ja jota rakastan jo nyt valmiiksi. 
Sitten ajatukseni liikehtivät aamun sanomalehtien antiin. Kuva presidentti Obamasta halaamassa vanhaa japanilaista Hiroshimasta selvinnyttä miestä nousi vahvana mieleeni. Välillä muistelin erään laukkukaupan ihanuuksia ja haaveilin tulevista matkoista. Sitten piipahdin sairauksissa. Siitä sujuvasti Välimeren aaltoihin. Veikko Huovinen on todennut, että ajatus on hiirihaukka. Niin se on, hiirihaukkapa hyvinnii.   
Kesken suunnitelmieni huomasin, että vastaan tulee kookas, vihaisen näköinen nainen sauvat huiskien. Valmistauduin nyökkäämään ja hymyilemään, ehkä jopa vaihtamaan muutaman sanan päivän ihanuudesta, mutta hän katsoi vain suoraan silmiin suu yhteenpuristettuna viivana, ilme muuttumattomana, kuin minä olisin ollut puu tai kivi rannalla. Minulla käväisi mielessäni sellainen pelko, että tämä nainen ryhtyy kohta hakkaamaan minua noilla sauvoilla. Minä huudan, mutta läheisen talon pihasta kuuluva ruohonleikkuukoneen ääni estää ketään kuulemasta. Huh, nyt se ääni pysähtyi, ja nainen viuhtoi ohi. Saanen elää. Hupsu minä! 
Miksi kaikki ihmiset eivät voi osoittaa vastaantulijalle näkevänsä tämän? Minusta on mukava vähintään hymyillä ohikulkiessa. Johan tuollaisesta hampaiden yhteen puremisesta tulee halkeamia purukalustoon.

Vielä pohdiskelin tulevia blogikirjoituksia. Haluaisin kirjoittaa rakkaudesta, vanhenemisesta ja sairauksista, elokuvista ja useista lukemistani kirjoista, ja kaksi houkuttelevaa haastekirjoitusta odottaa. Kirjoittaminen on hauskaa, monesti hauskinta, mutta olen hidas. Jään kirjoittaessa ajatuksiini. 

Silmäilin kaikkea kaunista ympärilläni ja nappailin kännykällä kuvia. Miten ihana päivä! 

Palatessa pyörähdin toriaukiolla, jossa on kymmenkunta isoa tammea koristeltuna satumaisesti ihanan keväisiksi. Kadunvarsien kurttulehtiruusuista oli jo osa kukassa. Mikä tuoksu! 







Kotipihaan päästyä kävin nuuhkimassa syreenejä ja ihailin pihan kukkapenkin särkynyttä sydäntä, Se on lapsuudesta tuttu, aivan liikuttavan kaunis pihakukka.

Muutama päivä sitten yövyimme mökillämme Luumäen Kivijärvellä. Mieheni pulahteli veteen remonttipuuhiensa ohessa. Minä en tietenkään tarennut, enkä tarkene ehkä koko kesänä. Siellä aloin suunnitella äkkilähtöä Välimeren rannalle lämpöhoitoon ja omaan retriittiin jossakin sopivassa vaiheessa.




Osa II, 29. toukokuuta

Tänään kävimme mieheni kanssa kävelemässä Ahvionkoskilla villimmässä luonnossa. Ahvionkosket on Kymijokeen kuuluva toista kilometriä pitkä suojeltu koskialue. Mies kuvasi pieniä yksityiskohtia. Minä tarkastelin kasveja ja ihailin koskien hurjaa komeutta.

Älä nyt putoa hyvä mies!







Miten te rakkaat lukijat nautitte luonnosta? Kumpi miellyttää enemmän kaupunkiluonto vai kunnon korpimetsät?

Anttilan keväthuumaus tästä linkistä. Ja Sjösala vals tästä Evertin pojan Sven-Bertil Tauben esittämänä. Minusta Rautavaara esittää tämän paremmin kuin Taubet, men 'tycke och smak är olika'. Pidän Rautavaaran äärimmäisen maskuliinisesta äänestä.

Bloggaaja keväthuumauksessa
------------------------

Lisäys 5.6.

Löysin äsken pöydältä lapun, johon olin listannut heti bloggausta seuraavana päivänä löytämäni kukkivat kasvit. Tämä voisi olla Osa III.

Jo nyt 30.5. siis kaikki nämä:
päivänkakkara, metsäkurjenpolvi, tervakukka, niittynätkelmä, pihatähtimö, kurjenmiekka, rentukka. kangasmaitikka, puna-apila. ojakellukka, nurmitädyke, ketomatara, suovilla, virnat, kaikki kukkivat heinät ja juhannusruusu ! 

19 kommenttia:

  1. Voi miten kauniisti kirjoitit tuntemuksistasi luonnon keskellä.
    Minulle luonto ja siellä liikkuminen on kuin kohtu. Turvallinen, lämmin, täynnä rakkautta ja huolenpitoa.
    Isäni opetti minulle luonnossa liikkumisen, havainnoimisen ja suunnattoman rakkauden kaikkeen siihen kauniiseen, mitä luonto meille antaa.
    Olen pyrkinyt jakamaan tätä omille lapsilleni ja lastenlapsille.
    Tänään luontopolku antoi viitteitä kohta puhkeavista kulleroista, metsäkurjenpolvista ja puna-ailakeista yhdessä tuomen kukkien kanssa.

    " jo joutui armas aika ja suvi suloinen...
    kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, teillähän oli eilen kunnon helle, harvinaista tähän aikaan Sodankylässä.
      Nuo mainitsemasi löytyvät varmaan myös, ja ehkä kohta myös päivänkakkarat, apilat ja kellokukat, kaikki juhannuskukat siis jo toukokuussa.
      Mukavia kävelyretkiä teille!

      Poista
  2. Luonto pistää runosuonen pulppuamaan, elähdyttää, rauhoittaa, parantaa. Kyllä Suomessa on ihanat metsät, niityt, puistot, vesistöt.

    Tuota ilmiötä kun kohtasit sauvoja huiskivan tuiman kansalaisen ihan juuri äsken päivittelin miehelleni. Mikä suomalaisia vaivaa kun eivät osaa kohdata toisia ihmisiä luontevasti, ehkä jopa ystävällisesti ? Kävimme eilen yhtä asuntoa katsomassa. Siellä oli runsaasti ihmisiä parveilemassa. Enimmäkseen käyttäytyivät kuin muita ei olisi olemassakaan ! Yhtä tervehdin heti sisään mennessä - ei reaktiota. Sitten kysyin välittäjältä yhden kysymyksen, johon hän vastasi kuin olisin ollut idiootti, tyyliin "miten se nyt niin voisi olla". Kyllä taas kerran jäin ihmettelemään ihmisiä ja käytöstapojen puutetta kun poistuimme paikalta. Itse aion edelleenkin tervehtiä, vaikka tulisinkin tyrmätyksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, luonto parantaa. Vaikka pidän niin paljon lämpimästä Välimeren alueesta, niin tätä kukkaloistoahan siellä ei ole. Eräänä juhannuksena laskin pyörälenkkini varrella kukkivat kukat ja pääsin noin neljäänkymmeneen. Se lenkki kulkee metsän läpi ja niityn viertä. Jos pysähtyy lammelle, niin siinä olisi vielä omat kasvinsa.

      Kun menin kävelylenkkini jälkeen kauppaan, tapasin kadulla lähellä asuvan kongolaispariskunnan. He katsoivat silmiin, hymyilivät ja sanoivat "moi". Tapaan heidät usein asioidessani, ja he ovat aina hyväntuulisen ja ystävällisen näköisiä. He erottuvat katukuvasta myös hyvällä pukeutumisellaan. Miehellä on yleensä suorat housut ja naisella jakkupuku tai pohkeeseen ulottuva leninki. Enemmistön pukeutuessa paituleihin ja verkkahousuihin tämä pukeutuminen vaikuttaa tyylikkäältä ja toiset huomioon ottavalta.

      Sama tilanne oli minun, Suomen, eduksi, kun olin USA:ssa vuoden 1970-71. Tytöt siellä pukeutuivat löyhiin miesten ruutupaitoihin ja lökäpöksyihin. He hypistelivät ihaillen minun mekkojani. Eräskin rantamekko oli heistä suuri ihme. Sitten ne vaatteet kyllä varastettiin ja minulle jäi päälle vain Marimekon minishortsit ja T-paita. Piti hankkia niitä ruutupaitoja.
      Näyttää siltä, että paremman elintason maissa suhtaudutaan välinpitämättömästi vaatteisiin. Ne ovat huonosti tehtyä kertakäyttötavaraa. Köyhissä maissa on vielä ompelijoitakin, kuten meillä oli ennen.

      Siis jurottaminen pois ja väriä vaatteisiin! Mustat farkut kaappiin ja kesämekko päälle!
      Aina kun bussipysäkillä on syntynyt keskustelua, aika on kulunut nopeammin ja on ollut rennompi olla. Ehkä kesä herättää meitä kohmettuneita kommunikoimaan.
      Ei anneta Rita periksi!

      Poista
    2. Lisäys tähän nyt 1.6. kaupunkiresiuun jälkeen.

      Unohdin äskeisessä miehet, kun puhuin vain kukkamekoista. Istuksin tänään Kouvolan torikahvilassa ja katselin miehiä. :)
      Miehillä on ehdottomasti kivoin asu helteellä pitkät puuvillahousut tai polveen asti ulottuvat shortsit ja iloisen värinen kangaspaita. On hienon näköistä, kun köriläällä on perhos- tai kukkapaita. Ei tiukkoja hiostavia mustia T-paitoja, eikä missään nimessä 70-luvun minishortseja 70-vuotiailla ohutjalkaisilla papoilla. Eikä paljasta ylävartaloa. Pliis miehet!
      Annan Kouvolan torilla näkemilleni miehille kesäpukeutumisesta kiitettävän. Arvostelussani voi olla hieman keväthuuman aiheuttamaa lisää.

      Poista
  3. Oli niin hyvin kuvailtu lenkki, että ihan kuin olisin ollut mukana. Minulla menee lenkit vähän samaan tyyliin eli ajatus lentelee eri asioissa. Toisaalta joskus lähden ihan varta vasten ns. "puhdistuskävelylelle" luontoon: silloin minulla on tietty asia/ongelma, jota käsittelen. Mietin sitä lenkin ajan ja sitten annan olla eli en tuo sitä kotiini. Juostessani kuvittelen olevani villihevonen tai peura ja ajatukset ovat kai senmukaisia :D

    Minulle kelpaavat kaikenlaiset maastot ja luonnot. Tässä liki on iso puisto, jonne voi hukkua kaikilta ja joka kerta sieltä löytää jotain uutta - yhä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Pidän myös valtavasti vuorilla vaeltamisesta, myös nummet kelpaavat, rannikot. Kaikki! Sinun maisemasi kelpaisivat minullekin, ihania kuvia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, olen kyllä huomannut blogistasi, että olet kunnon vaeltaja mieleltäsi.
      Ne Lontoon puistot ovat upeita keitaita suurkaupungissa. Voin kuvitella sinut sinne villihevosena laukkaamaan.

      Minullakin on ollut noita puhdistuskävelyjä juuri viime aikoina, koska paitsi iloa, jota tässä kirjoituksessa helskyttelen, niin perhepiirissä on myös surua ja huolta.

      Ensi syksynä vietämme miehen kanssa kuukauden Malagan lähellä. Olen jo suunnitellut patikkapolkuja kirjasta Costa del Sol Walks. Näyttää olevan monenlaista maisemaa, vuorta, laaksoa, pikkukyliä ja iso kansallispuisto.

      Kävin tänäänkin sekä kävelemässä että pyöräilemässä. Meillä on nyt 27 astetta lämmintä, nautin. Jospa vedet lämpenevät kerrankin, niin että minä tarkenen uida Suomessa.

      Minä kuvittelen itseni kauriiksi. Vuorikauris, that´s me!

      Poista
  4. Nautin lukiessani keväthuumauksestasi. Tuttu laulukin ja sai ajatukseni sen myötä myös omaan keväthuumaukseeni.
    Siell kukkii jo liki kaikki luonnonkukkaset. Minä ihailin äsken illan suussa niittykulleroita, jota ovat levinneet vanhalla pellolla ja koettavat pätjätä metsäkurjenpolven ja niittyleinikin kanssa.
    Erämainen luonto viehättää minua. Suotkin. Kevään tuoksut ovat hurmaavia. Niitä ihan täytyy tuoksutella metsissä ja niityillä, lampien rantamilla liikkuessaan.
    Kerroit toiveistasi kirjoittaa vanhenemisesta, sairauksista, rakkaudesta. Kirjoita. Minä odotan, että pääsen lukemaan kirjoituksiasi. Mielelläni minäkin kirjoitan ja harmittelen, etten osaa laajentaa aihepiiriä, mistä kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kullerot on niin kauniita. Ne on meillä tällä seudulla harvinaisempia kuin Pohjois-Suomessa.
      Kun muutimme Kuhmossa uuteen kotiin kulleroita kasvoi pihan reunassa. Pojat tulivat kysymään, kumpi heistä on oikeassa, kun toinen väitti, että kyseessä on kullervo ja toinen että urpukka.

      Suot, voi että!
      Kainuussa teimme patikkaretkiä soiden läpi pitkospuita pitkin. Joskus poimimme valtavasti kultaisia lakkoja - tai hilloja, kuten kai teilläpäin sanotaan. Satakunnassa tätä marjaa kutsuttiin nimellä suomuurain.
      Syksyllä soilla on hienoja värisävyjä.

      Kirjoitan, kun tästä tokenen. Olen ollut toipilaana oikean käden nivelleikkauksesta. Näpyttely tekee kyllä ihan hyvää, mutta se on ollut vähän hidasta.

      Sulla on aimarii (epäröin aina, pitääkö kirjoittaa näin vai isolla a:lla Aimarii?), niin sulla on mainio blogi sellaisena kuin se on! Koko se elämä ja puitteet on kertomisen arvoista.

      Poista
    2. Kiitos Marjatta.
      Itse kirjoitan aina pienellä bloginimeni.

      Poista
    3. OK, hyvä tietää, niin en enää pysähdy turhaan pähkäilemään.

      Poista
  5. Kyllä, keväthuumauksesi on täydellinen! hyvä mieli tuli tätä tekstiä lukiessa: vuodenajat vaikuttavat meihin ihmisiin onneksi vielä aivan tavattoman voimakkaasti, huolimatta kaikenlaisista koneellistumisista ja kaupungistumisista.

    Niin, kysymykseesi vastaan että molempi parempi. Asun kaupungissa ja silloin on päivittäisessä elämässä tyytyminen siihen luontoympäristöön, mikä on helpoimmin saavutettavissa, eli puistoihin. Mutta sydän sykkii saloille, suurille asumattomille metsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä on mahtava kevät - tai nyt ollaankin jo kesäkuun puolella.

      Olen eläkkeellä nauttinut keväistä, kun koulutyössä ne menivät niin tiukasti töiden parissa. Oli isoja kokeita ja kaikenlaisen luovan työn ideointia ja järjestämistä loppuviikoille, jolloin puurtamishalut alkoivat oppilailla olla vähissä.

      Suurten salojen eläin, hirvi, tuli tänään bussipysäkin lähelle, kun odotin bussia Kouvolan keskustaan. Komea eläin ihan väärässä paikassa vauhkona. Se oli raukka varmaan uinut Kymijoen yli. Me kaikki jähmetyimme paikoillemme ja kun hirvi kääntyi ja häipyi, kaikki alkoivat päivitellä tapahtunutta yhteen ääneen. Kerrankin vilkasta sosiaalista kanssakäymistä. Toivottavasti se löytää kotiin eikä ole syöksynyt kenenkään olohuoneeseen. Hirven näkeminen teki liikuttuneeksi.

      Poista
  6. Sinulle on pieni haaste blogissani: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2016/06/haaste-unpopular-bookish-opinions.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Ehdin saada tämän jo myös Donna mobilen kirjat -blogin Leenalta, joten nyt on kaksinkertainen velvollisuus vastailla. ;) Tapahtuu aikanaan.

      Poista
  7. Marjatta, lauloin tuon alussa olevan kappaleen sitä mukaa kun luin sitä (mielessäni, en ääneen). On se hauska!

    Itse olen samanlainen kuin sinä, jos kohtaan vieraita ihmisiä esim. juuri lenkillä, hymyilen ja tervehdin ja ihmettelen jos vastaantulija menee naama tiukassa totisuudessa ohi, ikään kuin huomaamatta, joskus jopa epäluuloisen näköisenä tai vihaisena. Pelkäävätkö ihmiset toisiaan? Joskus on varmaan syytä pelätäkin. Mutta jotenkin luotan ehkä liikaakin ihmisiin. Minulle kaikki ihmiset ovat periaatteessa samanarvoisia .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on! Se on niin kivan lapsekas. Anttila on maaninen, auringon innoittamana kuin pikkupoika. Siinä jatkosäkeissähän hän viskoo karvaisia kinttujaan ja laittaa harmaaseen pörröpäähänsä kukkaseppeleen, ja lapet riemuitsevat, että onko isästä tullut morsian.

      On siinä totisuudessa kyllä ilmastolla suuri vaikutus, muihinkin kuin Anttilaan ja meikäläiseen. Tänään kuljin kaupungilla kukkamekkoa metsästämässä - löysin!- ja huomasin, että muutaman päivä hellesää on saanut ihmiset hymyilemään ja oikein hidastamaan askeleitaan.

      Poista
  8. Vastaukseni on hieman outo, vastaan kaupungin ja vanhan asutuksen eli elävän kulttuuriperinnön maat.Se on minulle todellisempi, en halua korviketta. Näin pohjoisen vuosina luonnon ja metsän. Se ei ole nyt lähelläni, joten en halua heppoista metsää. Olin lapsena paljon Nuuksiossa, kun palasin etelään, voin pahoin, siellä oli liikaa ihmisiä. Pohjoisessa sai kulkea päivän näkemättä edes toista autoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, minäkin petyin täällä, kun Repoveden kansallispuisto on juuri tuota "heppoista metsää".
      Kuhmossa lapset voitiin viedä koulusta keväisin ja syksyisin luontoretkille ihanille sammaleisille poluille ja koko iso koulu saattoi levittäytyä luokittain omille eväspaikoilleen. Siellä patikoitiin rauhallisesti luonnosta nauttien. Täällä taas piti paremman puuttteessa kävellä pitkin tylsää puhelinlinjaa, ja melkein juoksuksihan se meni. Kyllä meillä silti löytyy rauhallisiakin polkuja ja paikkoja, jotka eivät tunnu niin paljon korvikkeilta.

      Elävän kulttuuriperinnön maat on hyvä vastaus. Minäkin pidän niistä.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...