sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Toni Morrison, The Bluest Eye ja Nina Simonen tulkitsema Strange Fruit



Makailin tänään parvekkeella miettimässä, mitä kirjoittaisin Toni Morrisonin esikoiskirjasta. Kaikenlaisia linkkejä tuli mieleeni, mm. elokuva Precious ja paljon kuuntelemani Nina Simonen musiikki. Kuuntelen sitä parhaillaankin inspiraationa tässä taustalla. 

Olen lukenut tämän kirjan jo opiskelijana ensimmäisen kerran. Se on minulle Morrisonin kirjoista rakkain. 

Morrison kirjoitti romaanin The Bluest Eye (1970) noin nelikymppisenä. Hänellä oli jo elettyä elämää takanaan, ura kirjallisuuden opettajana ja perhe. Kirjassa ei ole mitään aloittelijan kömpelyyksiä. Se on täydellinen.

Koko Morrisonin tuotannossa on sama aihe, USA:n mustien asema. Hän nostaa esiin asenteita ja rakenteita, jotka pitävät yllä epätasa-arvoa yhteiskunnassa. Hän ei paasaa, vaan kertoo arkisen tarinan ja jättää sen lukijan tulkittavaksi. 

Pienet tytöt Claudia ja Pecola asuvat Lorainin kaupungissa Ohiossa. Eletään 40-lukua. Pecola on sijoitettu asumaan Claudian kotiin, koska kotona on rankkaa. Isä, jolle Pecola on raskaana, on riehunut ja polttanut oman kotinsa ja perhe on joutunut tuuliajolle. Tilanne ei ole mustien yhteisössä tuikiharvinainen. Väkivalta kuuluu elämään. Miehet hakkaavat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Kaikkein pohjimmaisena ovat pienet mustat tytöt. He joutuvat helposti pedofilian kohteiksi. Äidit hoitavat työkseen valkoisten nukkemaisia lapsia omien kulkiessa kadulla. Vierasta lasta lohdutetaan ja omaa piestään.

Claudia vihaa Baby Doll -nukkeja, joita saa lahjaksi. Noilla nukeilla on kullankeltaiset kutrit, siniset silmät ja pieni nykerönenä kuten Shirley Templellä. Pecola taas haluaa itselleen ne siniset silmät. 
Mietin pitkään, miksi alkuperäisessä kirjan nimessä on yksikkö, the bluest eye. Kaksi sinistä silmää hän kai halusi. The bluest I? Olisiko se tämä - eye ja I ääntyvät samoin! Blue on myös alakuloinen. 'Sinisin silmä' tai 'hyvin alakuloinen minä'. No joo, ehkä tämä on kaukaa haettua.
Claudia repii nukkensa ja vihaa niitä, niin olisi ehkä parempi Pecolankin tehdä. Pecola järkeilee lapsen ymmärryksellään, että jos hän vain muuttuisi taianomaisesti valkoisen tytön tavalla suloiseksi sinisilmäksi, hän saisi vanhempansa rakastamaan toisiaan ja kaikki pitämään myös hänestä Pecolasta. 
Kyllähän hän ne silmät saa, mutta hinta on kova. 

Claudia ja hänen siskonsa Frieda katsovat Pecolan raskautta lapsen silmin, isommin ihmettelemättä. Heille joka päivä tuo niin paljon ihmeteltävää, että leikkikaverin tilanne ei heitä kauhistuta, vaan tekee surulliseksi. He eivät pidä aikuisten kylmästä asenteesta.

And I believe our sorrow was the more intense because nobody else seemed to share it. They were disgusted, amused, shocked, outraged, or even excited by the story. But we listened for the one who would say, "Poor little girl," or, "Poor baby," but there was only head-wagging where those words should have been. We looked for eyes creased with concern, but saw only veils.

We did not think of the fact that Pecola was not married; lots of girls had babies who were not married. And we did not dwell on the fact that the baby's father was Pecola's father too; the process of having a baby by any male was incomprehensible to us - at least she knew her father. We thought only of this overwhelming hatred for the unborn baby. 

Miksi naapurusto vihaa syntymätäntä vauvaa? Miksi Pecolaa paheksutaan? Tytöt päättävät, että se on heistä kiinni, syntyykö vauva elävänä. Heidän on rukoiltava ja uhrattava jotakin itselle tärkeää. Ennen kaikkea heidän on saatava kehäkukkansa kasvamaan.

Sinisimmät silmät (suomeksi vasta 1994 !) on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Minun painoksessani on lukujen alussa viehättävä vuodenaikakuva, syksyn lehti, talven lumihiutale, kevään kehäkukka (vielä toivoa) ja kesän aurinko. Eivät ne kukat kasva, ei Pecolan vauvakaan.

Morrison ei säästele mustien yhteisöä. Miehet vetelehtivät. Raakuus on yleistä ja nokkimisjärjestys on käytössä. Ero värillisten ja nekrujen välillä on selvä. Värilliset ovat siistejä ja hiljaisia, nekrut likaisia ja meluisia. Jotkut vahtivat tätä rajaa erityisen tarkkaan. Pecola kuuluu tietenkin nekruihin. 

Aikuinen Claudia ymmärtää, että Pecolaa rakastivat hänen ja Friedan lisäksi vain huora Miss Marie, toiselta nimeltään The Maginot Line, ja Pecolan raiskannut isä Cholly, joka edes kosketti tätä toisin kuin valkoinen karkkikaupan myyjä, joka pudotteli kolikot korkealta Pecolan käteen.
Lamaantuneen, hulluuteen paenneen aikuisen Pecolan tonkiessa roskien seassa - mitä etsien, sitä ei kukaan tiedä - Claudia tuntee surua lapsuutensa yhteisön vuoksi ja ymmärtää, ettei kehäkukilla ollut mitään mahdollisuutta itää ja kukkia siinä maaperässä sinä aikana.  

Tämän romaanin rakenteessa on vielä eräs hienous. Kirjan alussa on suloinen tarina aurinkoisesta perheestä lapsen kielellä, kuin alakoululaisen kouluaine. Tässä tarinassa asuu oikea Shirley Temple -perhe. Tarinasta on irrotettu lauseita kappaleiden otsikoiksi, ironisiksi vertailukohdiksi sisällölle.
 

Here is the house. It is green and white. It has a red door. It is very pretty. Here is the family. Mother, Father, Dick, and Jane live in the green-and-white house. They are very happy. See Jane. She has a red dress. She wants to play. Who will play with Jane? See the cat. It goes meow-meow. Come and play. Come play with Jane. The kitten will not play. See Mother. Mother is very nice. Mother, will you play with Jane? Mother laughs. Laugh, Mother, laugh. ....


En pysty päättämään, kumpi parvekkeella nappaamistani kuvista on kauniimpi, joten saatte nauttia molemmista. Tässä vielä linkki, josta voitte kuunnella Nina Simonen kappaleen Strange Fruit. Tämä tuli mieleeni ironisesti kirjan kohdasta, jossa Claudia/Morrison päättelee: This soil is bad for certain kinds of flowers. Certain seeds it will not nurture, certain fruit it will not bear, and when the land kills of its own volition, we acquiesce and say the victim had no right to live.
Srange Fruit puolestaan kertoo oudoista hedelmistä, joita riippuu poppeleista, Ku Klux Klanin jäsenten puihin hirttämiä etelävaltioiden mustia miehiä. Tätä satoa maa tuotti kyllä. Viha itää kaikkina aikoina huonossakin maassa, parhaiten juuri siinä.

11 kommenttia:

  1. Nyt löytyikin Marjatta sinun ja minun välisiä yhtäläisyyksiä. Olen myös suuri Nina Simone -fani, enkä ikinä unohda, kun hän oli keikalla April Jazz -tapahtumassa Espoossa 80-luvun lopussa. Hän tuli lavalle kyllästyneen divan elkein, mutta kun hän sitten pääsi vauhtiin se oli jotain kerrassaan unohtumatonta. Erityisesti Mississippi Goddam oli aivan hurja.

    Minulle tämä kirja oli ensimmäinen Morrison ja ehkä siksikin osittain rakkain hänen tuotannossaan. Tuo Eye-I on hyvin mahdollinen tulkinta, se houkuttaa.

    Luin tämän jo monia vuosia sitten, joten silloin en tietenkään voinut vielä Preciousista tietää, kun sitä ei ollut edes kirjoitettu, mutta nyt kun mainitset, niin kyllä sopii tähän yhteyteen. Ostin tämän kirjan omaksi jokunen aika sitten, kansi on eri kuin tässä sinun versiossasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole nähnyt Nina Simonea livenä, mutta meillä on häneltä CD-kokoelma, jota kuuntelen paljon ja olen myös nähnyt jonkin dokkarin. Mahtava artisti! Juuri tuon Missisippi Goddam hän oli esittänyt vimmaisesti Selma-marssin konsertissa. Hän oli tehnyt laulun kuultuaan pommista, joka oli surmannut neljä lasta mustien babtistikirkossa Alabamassa. Se on täynnä turhautumista ja raivoa.

      Hoksasin väärän ajatteluni tuossa "the bluest I" -asiassa: eihän blue englannissa ole naiivi vaan alakuloinen, feeling blue, mutta voisi sekin sanaleikki sopia. Ärsyttää, kun en ymmärrä tätä yksikön käyttöä. Morrison on sanonut, että on saanut idean lapsuuden koulutoveristaan, joka halusi siniset silmät. Claudian kokemus on siis Morrisonin oma kokemus.

      Minä ajattelin heti Precious-leffaa katsoessa, että siinä on eräs Pecola, siis kotitilanne. Onneksi Preciousille kävi ehkä Pecolaa paremmin.

      Minun kirja on kirjastosta. Olisin lukenut tällä kertaa suomeksi, mutta löytyi vain englanniksi.
      Pitäisi kyllä ostaa mielikirjialjoiden kirjat omaksi, niin kauna kuin niitä vielä jostain saa. Minulla on hyllyssä monta turhaa kirjaa, mutta niitä mihin palaan ei, ja niitä lainaan sitten yhä uudestaan kirjastosta.

      Poista
    2. Ollaankohan nähty sama dokkari? Se, minkä minä näin osoitti, että Simone oli kaikkea muuta kuin helppo ihmisenä, tosin tämä johtui osin mielenterveysjutuista.

      Tosiaan kannattaa ostaa, vielä kun saa. Englanniksi on helpompaa saada myöhemminkin, mutta suomenkieliset kun loppuun, niin eipä taida uutta painosta ihan helposti tulla. Morrisonia on osin käännetty niin, että on käännetty myös henkilöiden nimet. Se tuntuu aika hassulta. Meillä oli kerran lukupiirissä yksi Morrison ja ensin olin ihan, että kenestä nuo muut nyt puhuvat ja sitten vasta tajusin, että nimikin oli käännetty suomeksi. Olikohan nyt joku Darling tms. käännetty Kulta. Vähän hassua.

      Poista
    3. Sama varmaan. Simonesta tuli vanhempana katkera, suosio laski ja yksityiselämässäkin oli vaikeuksia. mutta kyllä hänellä kesti sitä 'prime timea' ihan tarpeeksi. Hän olisi menestynyt ihan pianistinakin, mutta lisäksi se valtaisa ääniskaala ja tulkinta.

      Vaikka kääntäjä olisi kuinka hyvä (kuten useimmat Morrisonit kääntänyt Seppo Loponen on), niin olen kokenut, että Morrisonin kirjoista katoaa käännettynä se etelävaltalaistunnelma.

      Poista
    4. Siis etelävaltiolaistunnelma. Käsihaitta paitsi aiheuttaa kirjoitusvirheitä niin myös ihan ajatusvirheitä. :)

      Poista
  2. Morrison jatkuu minullakin, kunhan ehdin. Niin paljon kaikkea muuta.

    Nina Simonen jaan minäkin teidän kanssa, Marjatta ja Omppu.

    Pyrin omistamaan tärkeät kirjat. Etenkin blogikirjani, siis edellyttäen, että kirja pystyy perustelemaan hyllytilan. Tällä hetkellä olen kartuttanut myös DVD-kokoelmaani. Siis ihan tärkeimpiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, sinähän ehdit! Olet hurjan nopea lukemaan ja päivittämään blogiasi.

      Juuri tuo minun pitää tehdä, hankkia ne, mitä arvostan ja siirtää sivuun vähemmän tärkeitä.

      Minäkin ostan DVD-elokuvia ja musiikia CD-muodossa, mutta olen huolissani siitä, vanhenevatko nämäkin kohta, kuten kävi VHS-kaseteille.
      Meillä on myös vielä vanhanaikainen levysoitin vinyylilevyille. Onneksi pelastin ne, kun mies oli jo siirtymässä uuteen aikaan ja viemässä levypinoa roskiin.

      Hienoa, että pidät Simonesta. Mikä voima ja monipuolisuus hänessä onkaan. Minusta tuo hidas Strange Fruit -esitys valituksineen on kuin novelli tai runo. Kun kuulin sen ensimmäistä kertaa ja tajusin mistä on kyse, olin pakahtua.

      Poista
  3. Marjatta, olet saanut nimen Toni Morrison iskeytymään mieleeni niin että näen hänestä jo unta, vaikka en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa. : ) Olemme nyt kaukana kirjastoista, mutta heti kun palaamme, on suorastaan ihme, jos en saa jotain Morrisonia käsiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen vahvasti Morrisonia, Liisu!
      Minun tekee aina mieli lukea hänen kirjansa kaksi kertaa peräkkäin. Hän tuo henkilöt suoraan tarinaan, esittelemättä, ja kun lukija oivaltaa, kenestä on kyse, tulee halu katsoa hänestä aiemmin kerrottua uuden tiedon valossa. Tämä metodi tekee henkilöistä eläviä ja tuo intensiteettiä kerrontaan. Jotkut pitävät Morrisonin kerroksellista tyyliä sekavana, minä en.

      Poista
  4. En usko nimimietelmiesi olevan kaukaa haettuja. Tuntuu ihan loogiselle.
    Vaikuttaa rannalta kirjalta, mutta ilmeisen hyvin kirjoitetulta.
    En ole koskaan lukenut Morrisonia, että olisi aika. Kun vain olisi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun on paljosta kiinnostunut, niin aika ei tahdo riittää kaikkeen. Morrisonin kirjat ovat onneksi ohuita, tämäkin alle 200-sivuinen. Mutta kuten tuossa Liisulle jo totesin, niin heti luettua tekee mieli lukea ainakin joitain lukuja uuudestaan.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...