Q-teatterin Tavallisuuden aave ja mitä mietin sen jälkeen

Pidän kovasti Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö, jolla hän sai viime vuoden Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon. Kun kuulin, että hän on myös kirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille näytelmän Tavallisuuden aave, jossa on samoja ajatuksia kuin kirjassa, riensin heti varaamaan lippuja.
Nyt kun olen näytelmän nähnyt, elänyt ja eläytynyt mielessäni liikehtii paljon sen kohtauksiin liittyviä ajatuksia.  

Käsiohjelmassa Turunen kertoo, miten päätyi juuri tähän aiheeseen.
Hän huomasi vuosia ulkomailla vietettyään, ettei viihtynyt Suomessa. Asia suretti ja ajattelutti häntä, ja häntä kiehtoi käsitellä hämmennystään näytelmässä. Sitten hän sattui katsomaan Buñuelin elokuvan Vapauden aave (1974), joka koostuu vapauteen liittyvistä kohtauksista. Tämän muodon hän halusi teatteriesitykseen, mutta jäi miettimään, mikä aihe olisi yhtä painavaa kuin vapaus ja antaisi mahdollisuuden pohtia asioita, jotka saivat hänet tuntemaan ahdistusta Suomeen palattua.

Oivallus aiheesta tuli Berliinissä, jossa Turunen osallistui taiteilijoiden performanssi-työpajaan.
Yllättäen työpaja alkoi tanssitunnilla, jossa Turunen joutui häpeäkokemuksen valtaan. Hän tunnustaa olevansa kehollisesti lukkiutunut ihminen. Afrikkalaisen miehen heittelehtiessä rennosti hänen ympärillään hän tuli yhä tietoisemmaksi omasta kömpelyydestään, yritti matkia toisia, vaimeni ja pysähtyi lopulta keskelle lattiaa. Sieltä opettaja poimi hänet esimerkkinä kylmän pohjoisen järjen palvonnasta vastakohtanaan kuuma etelä ja intohimo. Silloin häpeän hiessä kylpevä kurssilainen muisti Buñuelin ja löysi aiheensa.
Ja silloin tajusin, että halusin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin "vähän erikoista" tapahtuu.

Olen aina pitänyt käsiohjelmista. Nykyään ne ovat monesti korkeatasoisia ja lisäinformaatiota antavia. Tässäkin käsiohjelmassa on hienoja artikkeleita, paitsi tämän näytelmän syntyhistoriasta, myös artikkelit Bunuelin elokuvasta, normeista ja normalisaatiosta sekä von Wrightin veljesten lintumaalauksista, joita käytettiin heijastinkuvina näytelmän taustalla.
Myös näytelmän eri kohtauksissa harkitusti käytetyt musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmaan.

Ferdinand von Wright,
 Harakoita kuolleen koppelon ympärillä, 1867. 

Ja nyt itse näytelmään. Jotain siitä.

Tavallisuuden aave koostuu unenomaisista viipyilevistä kohtauksista, joista katsoja voi tehdä omia päätelmiään. Tahti on hidas, koska näytelmän ihmiset ovat verkkaisia. Hitaus antaa myös tilaa katsojan ajatuksille.

Elina Knihtilä tavallisuutta toteuttavana, kaikkensa yrittävänä, mutta jotain muuta kaipaavana perheenäitinä on valtavan hyvä.
Eräässä kohtauksessa hän sytyttää apeana itsenäisyyspäivän kynttilöitä ja sanoo, että haluaisi jotain iloisempaa. Samalla hän huomaa värikkään flamencotanssiparin saapuvan huoneeseen. Kohta harmaanbeessi äitihahmo onkin vedetty mukaan riehakkaaseen menoon, iloon ja nauruun. Hetken aikaa on väriä, loistetta, on elämää, mutta se kuihtuu ja nauru muuttuu rumaksi nyyhkeeksi. Tämän kohtauksen rajuus ja melankolia saivat minut itkemään. Tunsin voimakasta surua kaikkien haaveensa menettäneiden puolesta. Miten joskus toiveet jäävät sivuun, miten ihminen kaipaa jotain enemmän, mutta ei osaa saada sitä. Flamencotanssija oli pyrkinyt sisään jo aiemminkin, mutta tullut karkotetuksi.

Normalisoiminen nousi esiin heti alun natsitervehdysseremoniassa. Perheen miehet osoittavat isänmaallista tunnetta käsi ojossa ja äiti moittii, mitä tuo nyt on. MITÄ TUO NYT ON? Vastaukseksi tulee "Se on ihan tavallista", ja asia kääntyykin niin päin, että kyseenalaistaja joutuu pyytämään anteeksi.

Arkisuuden koomisuus sai nauramaan. Neljä henkilöä kaljapulloineen seisoskelemassa toisistaan etäällä, totisina, välillä pullosta yhtä aikaa hörpäten, kunnes yksi selostaa kauan ääneti olleen ihmisen römäkällä äänellä:"Nyt juhlitaan."

Näytelmä koostuu lyhyistä absurdeista tilanteista - onhan alaotsikkokin Kuvia kotimaasta. Osa tuokioista on totisia, osa karnevalisoituja. On naamareita, joita laitetaan itselle ja pakotetaan toisille, on translapsi ja on susi, jonka vain eräs hauras, kuihtuva henkilö näkee. Vietetään joulua ja häitä, lopuksi hautajaisia. Hautajaisissa on valtavasti kukkia, kukkameri; häissä on häpeää ja kireitä suupieliä. 

Hailakoissa häätunnelmissa

                             

Eräs muistiinjäävä hahmo on Laura Birnin innokas ja odotusta täynnä oleva nuori vaimo, joka muuttuu yhä kalvakammaksi eikä tiedä seuratako isoa sutta vai tavallisenharmaata miestään.

Tuokiokuvien virta tässä näytelmässä on moninainen. Menkää katsomaan. Kevät on loppuun myyty, mutta Tavallisuuden aave on myös syksyn ohjelmistossa.

Mainitsen vielä yhden kohtauksen, joka sai minut käyttäytymään enemmistöstä poikkeavasti. Se oli tyynyillä toteutettu valtaisa joukkoraiskauskohtaus, joka alkoi unelmoivasta tanssista tyynynaisen kanssa - siinä vaiheessa vain yksi nainen, pikkutyttömäiseen kesämekkoon puettu - ja päättyi loputtomiin tyynyjen kanssa nytkyttelyihin ja ratsastamisiin, laukkaan ympäri näyttämöä tyyny jalkojen välissä, tyynyjen puukottamiseen ja höyhenten pöllyttelyyn. Minusta se oli niin hauskasti toteutettua reuhtomista, niin koomista meuhkaamista, että en voinut kuin hohottaa. Katsoin ympärilleni, muut olivat vakavia, miehenikin vain mietiskelevän näköinen. Musiikki oli onneksi tässä kohdassa niin kovaa, että en herättänyt pahennusta. (Hui, miten minä nyt noin!) Oi, miten tämä käyttäytymiseni sopiikaan teemaan! 
No, sitten tulikin taas äitihahmo kauhistelemaan "Mitä tämä nyt on?" -  "Ihan tavallista." Ja taas päädyttiin itkunsekaiseen anteeksipyyntöön, jonka kritisoija joutui esittämään tyynyjen repijälle.

Yksi kulkee matto mukana. Tarkoituksella.
Myöhemmin tarvitaan myös harjaa.

Lähtiessä vieressä istunut nainen sanoi, että eipä paljon naurattanut. Minä siihen, että olihan siinä hauskojakin  kohtauksia. Vieressä istunut selitti, että kun se kaikki oli niin kovin totta. 

Nauru ja itku olivat koko ajan lähellä tätä näytelmää katsoessa. Ja nyt on jälkijäristysten aika.

Minulla on tullut näytelmän jälkeen mieleen toinen suomalaista mielenmaisemaa käsittelevä kirjailija, Orvokki Autio. Hänen 80-luvulla ilmestyneessä romaanitrilogiassaan Pesärikko eräs tavallisuuden vartija Ilmi komentaa usein sisartaan " Hillitte ittes Laimi!", ja kyläyhteisön moraalin mittapuu löytyy lauseesta "Mitä ihmisekki sanoo".

Onhan meillä näitä kansallisia jäykistelyjä. Ei voi kieltää.

Viime aikoina ominaisuuspiirteitämme on kuvittanut  Karoliina Korhonen Suomalaisten painajaisia/Finnish Nightmares-sarjakuvissaan, joissa Matti poloinen joutuu noloihin tilanteisiin, kun häntä kehutaan, kun tuntematon alkaa tehdä tuttavuutta bussissa tai kun hänen pitäisi pitää puheenvuoro kokouksessa. 

Kotouttamisessakin käytettyä Matti-sarjakuvaa

Turunen pohtii näytelmän käsiohjelmassa, onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä.
Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut.

Onko Ferdinand von Wrightin maalauksessa Taistelevat metsot (1886) muka jotain erikoisen suomalaista vai onko sen karuus, jylhyys ja uhoaminen vain sovittu määrittely? Sitä löytää, mitä etsii. Sisu? Se taitaa ollakin jo unohdettu klisee. Nykyään ei etsitä uljasta suomalaisuutta vaan suomalaista ahdistuneisuutta. Kuinka paljon siinä on sovittua?

Tavallisuuden aaveen tapahtuma-aika on 80-luku. Värit ovat hailakat ja vaatteet liian isoja, kenkinä harmaat Pomarin loaferit. 
Jäykistely ja totisuus on vähentynyt noista päivistä, mutta kyllä vakavan ilmapiirin huomaa, kun palaa Suomeen etelämpää Euroopasta tai USA:sta. Presidenttiparimmekin oli niin ihastuksissaan amerikkalaisten mutkattomuudesta äskeisellä valtiovierailullaan.

Pieni pyyntö Saara Turuselle: teepä vielä toinen 'aave', joka kertoo nykyajan ilmiöistä. Mikä otsikko sillä voisi olla - Yksilöllisyyden aave? Kaikki haluavat olla nykyään yksilöllisiä ja erityisiä. Siinä näytelmässä ei kuljettaisi hailakoissa löyhissä vaatteissa vaan tiukoissa mustissa pitkissä kalsareissa, niin naiset kuin miehetkin. Legginsit, jegginsit ja megginsit. Lattemuki kädessä. Yksilöllisinä. Jos tavallisuudessa hävetään, niin yksilöllisyydessä loukkaannutaan. Ja edelleen perusilme on aika äreä.

Ferdinand von Wright, Metsoja soitimella, 1862.

P.S. Tästä on kirjoittanut muutama muukin bloggari, viimeksi luin Jassun kirjoituksen blogissa Hurja Hassu Lukija.
Jotkut jaksavat laittaa paljon näitä linkkejä, mikä on kiva, yhteisöllinen tapa. Minä en valitettavasti usein viitsi. Edellisen kirjoitukseni historiallisesta romaanista Frau löytyy mm. paljon eri bloggareiden tasokkaita kirjoituksia.