Tietohaaste

Sain jokin aika sitten nimimerkiltä Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista haasteen kirjoittaa tietokirjoista. Ehdin saada saman haasteen jo toistamiseen myös Ullalta blogista Ullan Luetut kirjat.  Anteeksi hitauteni! Täältä tullaan lopultakin. 

       Haasteen alullepanijan ohjeet:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Olen samaa mieltä Lukumadon kanssa siitä, että kaikenlaista lasketaan nykyään tietokirjojen joukkoon värityskirjoista rukouskirjoihin ja että blogeihin ei paljon päädy tietokirjoja, vaikka niitä luetaankin. Laskin, että olen koko blogihistoriani aikana kirjoittanut alle kymmenestä tietokirjasta. Olen lukenut kuitenkin tasaisesti myös tietokirjoja. 

Eniten olen lukenut tietokirjallisuutta uskonnoista ja uskonnottomuudesta, rauhankasvatuksesta, psykologiasta (lapset, masennus ja syömähäiriöt) ja maailman tilasta.

Nappasin muutaman kirjan hyllystäni. Ne kertovat myös omaa historiaani.

Betty Friedanin kirjan The Feminine Mystique(1963) olen signeerannut Marjatta Korpelana vuonna 1972. Se oli aikansa tärkeä kirja. Tämä tausta on hyvä myös tällä hetkellä  naisten asioita ajavien tiedostaa.

Lapsi ja sota, toim. Marianne Kahnert, David Pitt ja Ilkka Taipale vuodelta 1984 kului käsissäni, kun toimin rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksen tehtävissä koulussa ja vähän koulun ulkopuolellakin. Kirjassa on runsaasti tilastoa ja tietoa eri maiden lasten tilanteesta. Lukumadon peräämää lähdeluetteloakin on yhdeksän tiheään painettua sivua. 

Arvot, hyveet ja tieto, toim. Pekka Elo ja Hannu Simola (1995) on elämänkatsomustiedon 10-vuotisjuhlakirja täynnä tietoa tämän upean oppiaineen taipaleelta. Kyseessä on aine, jonka sisältö on mahtava, mutta jonka toteutus kouluissa ontuu. Itse sain opettaa ET:tä yhtä aikaa uskontotuntien kanssa, ei muun koulupäivän päälle kuin jälki-istuntona, kuten monissa kouluissa on tehty. Olin hyvin innostunut tämän aineen opettaja ja opiskelija. Toinen kirjan toimittaneista, Opetushallituksen elämänkatsomustiedon ja filosofian ylitarkastaja Pekka Elo veti yksin ja innokkaana kursseja meille innokkaille ympäri Suomea.

Ben Furman, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997) sopii minulle positiivisuutensa vuoksi. Furman osoittaa kirjassaan, etteivät menneisyyden kokemukset vaikuta meihin millään suoraviivaisella tavalla, vaan näkyvät erilaisina elämän eri vaiheissa. 

Menneisyys ei ole pelkästään aikakirja, johon on kirjattu tositaphtumia aikajärjestyksessä. Se on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan, miten tuo tarina  kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan. 

Georg Henrik von Wright, Ihminen kulttuurin murroksessa (1995) on kirja, jonka haluan lukea uudelleen. Von Wright näkee kulttuurimme erityispiirteinä dynaamisuuden ja muuttumisen. Hän käsittelee kirjassa monenlaisia asioita, joista kertovat mm. otsikot Suuret kulttuurit, Tolstoi ja historia, Usko ja tieto. 

Sellainen joka oivaltaa maapallon olosuhteiden muuttumisen välttämättömyyden - ilman, että hän sen takia omaksuu jonkinlaisen utopian muutosten laadusta ja niiden siunauksellisuudesta - hänen ei tarvitse etsiä lohtua "voimattomuuden optimismista" eikä vaipua "toivottomuuden pessimisimiin. 

Paitsi että haluan lukea tämän uudelleen, haluan lukea myös Pentti Linkolan kirjamessuilta hankkimani Unelmat paremmasta maailmasta (uusi painos 1971 julkaistusta kirjasta, jonka olen silloin aikanaan lukenut) ja viime vuoden tietokirjapalkinnoista kilpailleen Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin. 

Kirjan lopussa on Linkolan itsenäisyyspäivän puhe, jonka hän piti  radiossa 6.12. 1967. Sen loppu on niin ihana, että kopioin sen tähän.

Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään, että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan.

Nyt se viiskymmentä vuotta on kohta mennyt ja me olemme kestäneet, joten kuten. Linkolakin.

Ihminen on nuori laji. Millaista on olla eläin saattaa antaa jopa vastauksia siihen, millaista on olla ihminen. 

Parhaillaan luen Anssi Leikolan emotionaalisia traumoja ja dissosiaatiota käsittelevää teosta Katkennut totuus. Sekin kertoo siitä, millaista on olla ihminen; ihminen, jolle on tehty pahaa Tämä kirja on näistä esittelemistäni kirjoista tieteellisin. 

Hups, näitä tuli enemmän kuin viisi, mutta jätän ne nettisivut. Terveyssivuilla käyn ehkä useimmin. 

Tähän on varmaan moni jo haastettu. Voi olla, että tämä tulee nyt toistamiseen, mutta eihän se haittaa,  eikä ole pakko vastata, jos ei tunnu siltä. Miten olisi...

Hyönteisdokumentin hdcanis
Jokken kirjanurkan Jokke
Mari blogista Kirjakko ruispellossa

--------------------------
Lisäys 27.5.

Uups, ohjeissa sanotaan, että kielen pitää olla jokin pohjoismaisista kielistä ja minä onneton olen esitellyt ihan ensimmäiseksi englannin kielisen teoksen. Luin nuo ohjeet huolella, vasta kommenteista hoksasin mokani. Ehkä aivoni ovat kulumaan päin. Onneksi tämä kirja on myös suomennettu, Naisellisuuden harhat, suomentajat Ritva Turunen ja Jertta Roos, 1967.