Yrjö von Grönhagen, Himmlerin salaseura , 1947, uusi painos 2014

Tässä on kirja, josta ei tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Kirjan on tarkoitus olla totta, mutta kirjoittamisen ja julkaisun ajankohta sekä kirjoittajan silloinen tilanne saavat uskomaan, että tarina on vähintäänkin väritetty sopivaksi. Toisaalta, todellisuus on joskus fiktiota ihmeellisempää. Ja kun kyseessä on natsien sisäpiiri, niin en ihmettele yhtään, mitä sieltä löytyy.  

Yrjö von Grönhagen (1911 - 2003) opiskeli ylioppilaaksi Viipurissa ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingissä. Hän lähti jatkamaan kansatieteen opintojaan Ranskaan Sorbonnen yliopistoon vuonna 1933 ja sai siellä päähänsä lähteä jalkapatikassa Euroopan halki keräämään sosiologista aineistoa. Ensimmäinen suunnitelma oli vielä paljon huikeampi, Intiaan ja Kiinaan, kenties maailman ympäri, mutta varoituksia kuultuaan kansatieteilijä Grönhagen päätti patikoida Ranskasta Belgian, Saksan, Puolan ja Baltian maiden läpi Karjalaan.

Matka pysähtyi Saksaan 1935. Siellä Grönhagen ajautui sattumien summana natsijohtaja Heinrich Himmlerin palvelukseen ja pääsi tämän perustaman SS Ahnenerbe-instituutin indoeurooppalais-suomalaisten kulttuurisuhteiden tutkimusosaston johtoon. Ahnenerbe-instituutti oli aatteellinen muinaishistorian seura, jonka tehtävänä oli osoittaa germaanisen rodun etevyys ja todistaa pohjoisen rodun hallinneen kerran koko maailmaa. Tätä varten tehtiin tutkimusmatkoja Tiibetiin saakka. 

Yrjö Grönhagen sai toisen tutkijan Fritz Bosen kanssa tehtäväksi tehdä retken Karjalaan tapaamaan itkuvirsien esittäjiä, runonlaulajia, ennustajia, kanteleensoittajia ja noitia, äänittämään heidän esityksiään, keräämään muinaisesineitä ja löytämään todisteita germaanisen alkukielen olemassaolosta. Kun tutkijat esittivät, että sellaista ei ole löydettävissä kuten ei myöskään germaanisen musiikin peruskuvaa, niin Himmler määräsi tutkimuksen lopputuloksen. Saatte tutkimusta varten apurahoja. Tutkikaapa asia. Olen varma, että tulette tähän lopputulokseen. – Te ette vain yritä vaan teette kuten sanoin.

 

Himmlerillä on takanaan okkultisteista, skitsofreenikkonäkijöistä ja tietäjistä koostuva ”Viisaan Pohjoisen Rengas”. Grönhagen näkee heidän lävitseen, mutta ei uskalla asettua vastaan. Hänet määrätään asumaan erään hörhön, eversti Weisthorin luo, ja hän saa kuunnella iltakaudet isäntänsä pitkiä, mielipuolisia esitelmiä. 

-          Minä olen viimeinen Jarl, Weise eli viisas Thor, suuren jumalan Thorin jälkeläinen, jota sanotaan Ara-Hariksi tai Wiligôtiksi. Minä olen perustanut Viisaan Pohjoisen Renkaan – der Nordische Ring des Wissenden – johon kuuluu kaksitoista suurta oppilastani. Yhden heistä saitte nähdä eilen täällä: valtakunnanjohtaja Himmlerin. Toinen on Hitlerin henkiystävä Rudolf Hess.

-          Päämääräni on herättää esi-isiemme viisaus elämään ja luoda Suuri Valkoinen Pohjolan Valtakunta, jossa kaikki pohjolan kansat olisivat veljiä. Kerron teille tästä, koska Kalevalanne todistaa että Suomenkin kansalla on ollut ylevä kulttuuri, ja että se on tuntenut suuren salaisuuden, joka on maailmasta nyt kadonnut.

Miksi Grönhagen teki työtä, jonka näki hölmöksi? Vai onko hölmöyden näkeminen jälkiviisautta? Kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen aikaan hän oli vankilassa epäiltynä yhteistyöstä natsien kanssa, joten oli ehkä viisasta kirjoittaa epäilleensä. 

Muutoinkin seikkailutarinasta paistaa oman viattomuuden korostus. Grönhagen puhuu kirjassa itsestään ylioppilaana, mikä tuo mieleen helposti mukaan vietävän klopin, mutta Wikipedian tietojen mukaan hän oli Ahnenerben aikoihin 25 - 26 –vuotias maisterin tutkinnon suorittanut, älymystöön kuuluvien vanhempien kasvattama nuorukainen. Yrjö von Grönhagenin isä oli suomalainen upseeri ja lehtimies Karl von Grönhagen, jonka sukujuuret juontuivat ruotsalaisesta, saksalaisesta ja hollantilaisesta ylimystöstä. Äiti Zina von Holtzmann oli koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja polveutui suomalaisesta ja venäläisestä aatelistosta. 

Grönhagenin Saksaan tullessa siellä oli jo voimassa Nürnbergin lait, joissa juutalaisilta kiellettiin kansalaisoikeudet. He eivät saaneet äänestää, eivät työskennellä valtion viroissa eivätkä mennä naimisiin saksalaisen kanssa. Grönhagen työskenteli laitoksessa, joka mittasi kalloja ja todisteli ”tutkimuksillaan” juutalaisten huonompilaatuisuutta. Itse hävittäminen ei ollut vielä menossa, Grönhagenin onneksi, mutta kyllä hän sen alkuvaiheissa oli vahvasti mukana ja viihtyi natsien aatemaailmassa. 

Grönhagen erotettiin epäpätevänä, kun kiinnostus pohjoismaisuuteen sammui ja natsit suuntasivat ylevän alkuperänsä etsinnän itään ja myöhemmin myös avaruuteen... 

Alkupuheessa Grönhagen sälyttää naivisti syyn natsien rikoksista valeprofeetoille, joita he kuuntelivat.

Lasken suurimman vastuun niistä onnettomuuksista, jotka kohtasivat Eurooppaa, etupäässä sen pienen ”Viisaan Pohjoisen Renkaan” tilille, joka mielipuolisen haaveilunsa toteuttamiseksi käytti hyväkseen suuren kansan ”johtajien” yksinkertaisuutta ja sivistymättömyyttä.

Olikohan se nyt näin yksinkertaista?

Pidän Huovisen Veitikasta, koska tiedän sen fiktioksi. Pidän nykyajan ”henkilökohtaisista romaaneista”, Jari Tervon muistelmista, joista on juuri ilmestynyt toinen osa, ja Anja Snellmanin Pääomasta. Niistä tietää, että ne kuvaavat tosielämää taiteen vapauksin. Mutta miksi sitten nyt odotan pitäviä faktoja? Ensinnäkin kirjailija antaa ymmärtää esipuheessaan, että tapahtumat ovat tosia ja keskustelut aitoja. Mutta eiväthän ne voi olla, koska äänitystekniikka oli vielä 30-luvulla hyvin alkeellista eikä kirjoittaja varmaan koko aikaa kulkenut kynä kädessä pikakirjoittaen. Toiseksi, aihe on niin vakava, että odottaisin rehellisyyttä.

Kirjan lopussa Grönhagen illastaa Italian rintamantakaisen alueen saksalaisen komentajan Karl Wolffin ja itse Mussolinin kanssa lokakuussa 1944. Herrat puhuvat siinä niin viisaita ja kauas näkeviä ajatuksia, että sitä on mahdoton uskoa. Miksi viaton kansatieteilijä on ujuttautunut tähänkin pöytään?

Kolmekymmentäluvun kuvaaminen ja retki Karjalaan ovat kirjan positiivista antia. 

On myös kiinnostavaa todeta kielen muuttuminen. Nykyään käytetään hyvin harvoin preteritifutuuria ”oli tapahtuva” ja käänteistä sanamuotoa.
Kuka olisi tällöin uskonut, että sota oli syttyvä jo neljän vuoden kuluttua, ja että tämä rauhallinen seutu oli muuttuva veriseksi taistelutantereeksi. (Grönhagenin ajatuksia Belgian Liègessä)
Saksan nuorisoparka! Synkkä on sen tulevaisuus, köyhä sen henkinen taso, jos se sallii kasvatettavan itseään tähän vaaralliseen suuntaan. (Saksalaisen papin huomio Hitler-nuorisosta)

Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt dokumentin Himmlerin kanteleensoittaja (2014), mikä on sysännyt ottamaan kirjasta uuden painoksen. Mutta voi, miksi ei kukaan ole haastatellut Grönhagenia hänen vielä eläessään? Haluaisin kovasti kysyä häneltä, vieläkö hän kirjoittaisi tämän kirjan samalla tavalla vai ovatko eletyt vuodet saaneet hänet näkemään mitään toisin.