Daniela Krien, Vielä joskus kerromme kaiken, romaani intohimosta ja Itä-Saksan valtion murenemisesta

Olen lukenut vähällä aikaa kaksi onnistunutta romaania järjenvastaisesta, huumaavasta rakastumisesta. 

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (2014), alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011) onnistuu kaikessa muussa paitsi kansikuvan tyylissä. Eei, ei tämän kirjan rakkaus ole tuollaista B-luokan sievää, playboymaisen poseeraamisen ja huolellisesti punattujen huulten rakkautta. Sitä paitsi kirjassa on hurjan intohimokuvauksen ohessa niin paljon muutakin, mitä kansi ei nyt kerro ollenkaan. Alkuperäisessä saksalaisessa kirjan kannessa on tie, joka johtaa kuivaa pellon laitaa pitkin kauas horisonttiin, jossa häämöttää kaksi taloa. Kesä on hehkuvan kuuma. Tämä kuva vastaa lukukokemustani. 

Maria, 16 vuotta, viettää kesälomaansa joutilaana pienessä kylässä poikaystävänsä Johanneksen perheen maalaistalossa. Maria on toimeton ja pysähtynyt odottamaan, kuten se valtio, DDR, joka on juuri lakannut olemasta ja jonka alueella tämä talo sijaitsee. Itä-Saksa on yhdistetty läntiseen Saksaan, mutta ihmiset eivät vielä oikein tiedä, mitä se merkitsee. 

Naapurissa asuu synkkä, salaperäinen mies, nelikymppinen Henner, hevostensa ja koiriensa kanssa. Maria tuntee vetovoimaa tähän mieheen ja alkaa livahtaa salaa hänen luokseen. Rinnakkain uneliaan kylän ja talon verkkaisten tapahtumien kanssa kuvataan Marian ja Hennerin suhdetta. Krien onnistuu yhdessä vaikeimmista kuvattavista, seksin kuvaamisessa rohkeasti ja silti hienostuneesti. Marian rakkaus jakautuu: Johanneksen kanssa hän tuntee läheisyyttä ja turvallisuutta, Hennerin kanssa huimaavaa, lähes pelottavaa intohimoa, joka vahvistuu salaamisesta. Jos Maria valitsee Hennerin hän joutuu jättämään kaiken muun, riittääkö se? Johanneksella on tarjottavana laimeampi rakkaus, mutta sen mukana sukulaiset, kylän yhteisö ja kehityskelpoinen talo. Henner tajuaa elämänkokemuksensa vuoksi suhteen mahdottomuuden, Maria ei. Maria on ehdoton, kuten hänen ikäisensä yleensä ovat. 

       En ikinä sallisi Johannekselle sellaista, minkä suon itsestään selvästi Hennerille. En osaa tarkkaan sanoa, miksi niin on. Sellainen vain ei sovi Johannekselle; enkä minäkään ole Hennerin seurassa samanlainen kuin Johanneksen. Hän suhtautuu valokuvaamisen intohimoisemmin kuin minuun. Kyllä hän silti minua rakastaa.
       Hennerin kohdalla on toisin. Hänen halunsa on ehdotonta. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Näen hänestä aina heti, kuinka suuresti hän minua himoitsee. Silmistä, ilmeestä. Hänen hillittömyytensä on yhtä luonnollista kuin Johanneksen lempeys. Se ei enää pelota minua. Tiedän nyt, että se kuuluu häneen; kun Henner rakastaa, siitä on kohtuus kaukana.

Tämä asetelma on klassinen. Tuulen viemää -romaanin tuittu Scarlet ja Jane Austenin maalaisherrasväen riutuvat tyttäret ja Heidi Köngäksen Luvatun Maija eivät kukaan saa haluamaansa. Näille naisille on turha viisastella, että kun et nyt saa haluamaasi, niin opettelepa haluamaan saamaasi. Ei se niin mene!

Itäsaksalaisten tunteet lännen ihmemaan auettua on kuvattu uskottavasti.  Jo vuoden ajan on ollut mahdollista matkustaa länsipuolelle, mutta moni ei ole sitä tehnyt. Jälleenyhdistymisjuhlia odotetaan. Ilmassa on luopumista, pelkoa, innostustakin. Johanneksen isä motkottaa äidille länsiturhuuksista kiinnostumisesta. Itse hän huomaa, että hänellä onkin nyt mahdollisuus tehdä muutoksia tilallaan. Uusi yritteliäisyys alkaa nousta. Lukija kokee haikeutta; kohta tämä verkkainen elämä on mennyttä ja sen tilalle tulee uutta mutkikkaampaa ja hektisempää elämää. Lännen elämää.  

Tuijotan ihmisiä. Kaikki on täällä niin toisenlaista, niin itsetietoista , niin voitonvarmaa, niin sanomatonta. Kahvini on loppu, tilaan heti toisen ja lisäksi lasillisen viiniä. Pitelen käsissäni pientä muistivihkoa. Olen vakaasti päättänyt kirjoittaa muistiin kaiken, mitä näen nyt ensimmäistä kertaa ja mitä olen joskus kaivannut. Ja nyt huomaan, etten tiedä tästä kaikesta entuudestaan yhtään mitään, että minun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki alkaen kauppojen hajuista, katujen siisteydestä ja talojen vaaleista julkisivuista, tyttöjen vaatemuodista ja ihanasta kahvista, naisten kauneudesta, heidän ajelluista sääristään ja kainaloistaan,  heidän tasaisesta, pehmeästä ihostaan, miesten flirttailevista katseista, Isar-joen turkoosista väristä, keveydestä. Ja noista väreistä, yhä uudelleen! En kirjoita mitään, ja minua alkaa yhtäkkiä ahdistaa.

Tämä tilanne tuo mieleeni tapaamiset venäläisten kanssa 80-luvun lopussa ja sen jälkeen, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Silloisella koulullani oli ystävyyskoulu rajan takana ja meillä oli usein vieraana opettajia ja oppilaita. Tuo sitaatin kuvaama hätäännys näkyi heissä, kun he oivalsivat, että maailma, johon he vihdoin pääsivät meidän kutsumanamme tutustumaan, oli niin paljon runsaampi kuin mitä he olivat osanneet kuvitella. Meidän vierailuisäntien ja emäntien oli joskus vaikeaa vastata heidän suhteettomiin pyyntöihinsä. He eivät ymmärtäneet, että vaikka lännessä kaikkea on yllin kyllin, niin kaikkea ei suinkaan saa. 

Maria ja Henner ovat kumpikin lukevia ihmisiä. Maria lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, josta on tekstissä välillä otteita. Kirjan kaunis otsikkokin on lainattu tästä kirjasta. Luulen, että Dostojevski-sitaateilla on enemmän vertauskuvallista merkitystä kuin mitä kirjaa lukemattomana (häpeä tunnustaa) tiedostan.

Kääntäjä Ilona Nykyrille kiitos upeasta tyylistä!

Kirjailija on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Tämän kirjan, hänen esikoisensa, voi helposti nähdä kuvina. Kirjasta onkin tekeillä elokuva. Onkohan kirjailija mukana sen teossa? 

Ai niin, se toinen intohimokirja. Se on hyvin toisenlainen, kyynisempi. Kirjoitan siitä pian.