Kaikille lapsille, tietokirja, toimittanut Anna Rastas (2013)

Perusopetuksen on tuettava jokaisen oppilaan kielellistä ja kulttuurista identiteettiä sekä äidinkielen kehitystä. Tämä on eräs perusopetuksen tavoitteista nykyisessä opetussuunnitelmassa. Toteutuuko se? Tätä kysymystä tarkastelee yhdentoista kirjoittajan artikkelikokoelma Kaikille lapsille.

Kirjan idea syntyi keväällä 2010 Tampereen yliopistossa järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille! -seminaarissa. Teoksen toimittaja Anna Rastas työskentelee tässä yliopistossa sosiaaliantropologian professorina. 

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen kysyy omassa artikkelissaan, millaisin äänenpainoin lasten kuvakirjat ovat valmentaneet suomalaisia lapsia yhä moninaisempaan yhteiskuntaan 70-luvulta nykyhetkeen. Tässä artikkelissa mainituista kirjoista haluan nostaa esiin Raili Mikkasen ja Mauritz Hellströmin kirjan Thuongin päivä (1984). Se on varhaisin kotimainen kuvakirja, joka käsittelee maahanmuuttajalapsen sopeutumista. Tämä kirja herätti huomiota myös muissa Pohjoismaissa, koska vastaavaa ei ollut muualla vielä ilmestynyt.
Adoptoidut, muualta muuttaneet ja myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lapset on esitetty kuvakirjoissa hyvin pitkään erikoisuuksina, mutta nykyään on jo kirjoja, joissa he ovat mukana lasten yhteisössä ilman että heidän erityisyyttään korostetaan, mikä on juuri oikein. Eiköhän ne yhdistävät asiat ole lapsille tärkeämpiä kuin erottavat! 

Aukeama Liisa kallion kuvakirjasta Lentävä talo (2003)

Tähän sopii hyvin keskusteluni pienen kolmivuotiaan pojanpoikani kanssa Turussa.
-  Mun parat kaveri on Tuntan.
-  Millainen poika se Sultan on?
-  Tuntanilla on tininen pipo.
-  Mitä te Sultanin kanssa teette siellä päiväkodissa?
-  Me aina juattaan kilpaa. Tuntan otaa tanoo äRRän.
-  Jaa.
-  Mummi, mää kytyin, mikä ten Tuntanin tukunimi on. Tuntan tano, että ten tukunimi on Tuntan. Ten Tuntanin tukunimi on Tuntan. Titte me naurettiin. 

Sultan Sultania määrittää siis sininen pipo, ei se, että hän on tumma ihonväriltään, mitä moni aikuinen pitää tärkeänä asiana. Aikuinen etsii sopivaa ilmaisua tälle ominaisuudelle tietäen, että n-sana on kielletty ja hoksaamatta, että voisi ohittaa koko asian ja sanoa vain kongolainen tai tunisialainen. Ihonvärillä toisaalta ei ole väliä, ja toisaalta sillä on liikaakin väliä siksi, että sitä on käytetty rasismiin oikeuttavana asiana. 

Vähän vanhemmat lapset huomaavat tietysti enemmän eroja ja heissä herää kysymyksiä, joihin aikuisen pitäisi osata vastata.

Ote kirjan johdannosta:
Uudet väestöryhmät eivät ole samalla tavoin edustettuina kaikilla työelämän alueilla tai asuinalueilla kuin mitä ne ovat päiväkodeissa ja kouluissa, joten lapset joutuvat aikuisia useammin pohtimaan maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, etnisiin vähemmistöihin ja rasismiin liittyviä kysymyksiä. Heillä on halua keskustella näistä asioista ja usein heillä on myös kokemuksen myötä tullutta tietoa enemmän kuin vanhemmillaan.

Kasvatustieteilijä Jaana Pesonen on otsikoinut artikkelinsa Xing, Sikuriina sekä Tatu ja Patu. Kaikkia näitä kirjoja löytyy omastakin hyllystäni, joten oli kiinnostavaa lukea, mitä tutkija näissä suosituissa kuvakirjoissa näkee. Hän esittelee nämä kirjat esimerkkeinä monimuotoisuuden esittämisestä tavanomaisena arkisena tilana. Adoptoidun Xingin kotipihassa liikkuu etnisesti ja uskonnollisesti moninaisia perheitä. Tämä näkyy kuvissa, mutta sitä ei tekstissä huomioida, vaan asiaa pidetään normaalina. Kirjoissa korostetaan myös sitä, että tausta tai ihonväri ei ole ainoa erilaisuutta ilmentävä tekijä. Sikuriina-sarjan kirjoissa on erilaisia perhemalleja, ideologioita ja sosiaalisia luokkia. Tatun ja Patun luokalla on näkövammainen ja lukivaikeuksinen ja monta muuta, jokainen on omalla tavallaan erityinen eikä tumma ihonväri tai huivipäisyys korostu. Xingin luokan matikkanero on tummaihoinen Ali. Voisi ajatella, että tämä toimii vastapuheena yleistä käsitystä vastaan, jonka mukaan maahanmuuttajalapset laskevat luokan tasoa. 

Leena Virtanen ja Salla Savolainen, Pikku Xing

Anna Rastas tarkastelee, miten lastenkirjoissa kuvataan afrikkalaisten diasporaa ja afrikkalaistaustaisten lasten identiteetin rakentumista. Jokainen afrikkalaistaustainen joutuu ottamaan kantaa afrikkalaisten orjahistoriaan ja rasismiin jollakin tavalla aivan kuten juutalaiset tiedostavat taustastaan juutalaisvainot ja idean yhtenäisestä kansasta. Rastas muistuttaa, ettei kukaan halua olla pelkkä uhri, vaan myös sankari. Milloin joku kirjoittaa kirjan, jonka päähenkilönä on Peppi Pitkätossu -tyylinen Fatima?

Kielitieteilijä Sirkku Latomaa korostaa monikielisyyttä vallitsevana olotilana maailmassa. Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä, onhan kansallisvaltioita vain noin 200 ja kieliä lähes 7000. Tästä huolimatta monikielisyyteen suhtaudutaan usein poikkeuksena. On hyvä tiedostaa, että Suomikin on monikielistymässä. Kaupunkinuorten keskuudessa on syntymässä uusi monietninen kielimuoto. Muistan muutama vuosi sitten lukeneeni tästä artikkelin Helsingin Sanomissa. Siinä esiteltiin lauseen aloittava muoto mä vannon/ mä lupaan, joka tulee arabiasta ja on vähän kuin englannin I think. Ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri on kirjoittanut tästä teemasta teoksissaan Ajatussulttaani (2004) ja Montecore – uniikki tiikeri (2007). Sitaatti jälkimmäisestä kirjasta:
Meillä on tunisialaiset isät ja ruotsalaistanskalaiset äidit eikä me olla ihan suedis eikä ihan arabis vaan jotakin muuta, jotakin kolmatta ja tieto siitä että tämä yhteisö ei ole ihan yksinkertainen kasvattaa meidät luomaan oman lokeron, uuden yhteisön josta puuttuu rajat, josta puuttuu historia, se on kreolisoitu piiri jossa kaikki on sekoitettua ja miksattua ja hybridisoitua. Me ollaan muistutus siitä, että teidän aikanne on ohi. Me ollaan niitä, jotka vievät teiltä teidän ällöttävän kielenne ja murjovat sitä. Me ollaan niitä jotka eivät ikinä hyväksy kieltä joka on konstruoitu seulomaan meidät pois. 

Kasvatustieteilijä Juli-Anna Aerila korostaa kaunokirjallisuuden lukemista elämän ymmärtämisenä. Hän listaa monikulttuurisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja. Erityismaininnan ansaitsee Marja-Leena Tiainen, jonka useista ulkomaalaisaiheisista kirjoista Alex, Aisha ja Sam (2007) perustuu haastatteluihin ja on lähellä elämäkerrallista tai dokumentaarista romaania. Kaunokirjallisuuden käyttämisessä eettisenä kasvatuksen välineenä on myös vaaransa, joista Aerila varoittaa. Lukijan lukutaito ja maailmankuva määräävät, miten hän kokee lukemansa ja pahimmillaan ennakkoluuloista lukeminen voikin vahvistaa ennakkoluuloja. Taitava opettaja tuntee ryhmänsä ja liittää lukemiseen muuta toimintaa, piirtämistä, näyttelemistä ja vähintään keskustelua. 

Afrikkalaisen kirjallisuuden dosentti Raisa Simola tarkastelee Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia (1944). Illusia-keiju laskeutuu kotoaan Sateenkaarelta Pessi-peikon luo metsään ja jää onnettomien seikkojen seurauksena maan päälle. Ihmisten maailmassa soditaan. Pessi opettaa Illusiaa elämään rankassa neljän vuodenajan ilmastossa, ja Illusia opettaa Pessille optimistisempaa elämänasennetta. Yhdessä he selviävät yli rankan talven kumpikin oppien toisiltaan. Pessimistinä ei pärjää, mutta ei kannata myöskään olla liian sinisilmäinen. Kevään tullen pariskunnalle syntyy lapsi ilman peikon karvaa ja keijun siipiä, uusi ihminen. Kirja on ihana satu ja aikansa luonnon kultainen kirja, sodasta selviämistarina ja kasvukertomus.
Simola ottaa esiin myös aivan uuden tulkinnan. Illusia on maahanmuuttaja, joka onnistuu sopeutumaan ja Pessi on supisuomalainen, joka opettelee Illusian seurassa elämään monikulttuurisesti. Kokon kirjassa näkyvät aikansa asenteet, naisten ja miesten roolit ovat vanhanaikaiset ja mustaihoista sanotaan neekeriksi. Nämä ovat aikansa tapakulttuuria, jolle nykyään hymähdellään paheksuvasti tai huvittuneesti. Tällä kertaa nämä seikat saavat jäädä taka-alalle, kirjassa on niin paljon muuta. Pessin ja Illusian satu ei olisi kestänyt, ellei se olisi niin monitulkintainen.

Taiteen tohtori Helena Oikarinen-Jabai kertoo somalinuorten kanssa toteuttamastaan Mun stadi- projektista, jossa nuoret valokuvasivat ja videoivat arkeaan sekä haastattelivat toisiaan. Merkittävää on, että nuoret olivat tässä projektissa kanssatutkijoita, ei vain tutkimuksen kohteita. Materiaalista valmistui näyttely, radio-ohjelma ja kirja Mun stadi (2012). 

Kuvataiteilija Sasha Huber kertoo, miten hänen haitilainen isoisosisänsä PaGeo kuvitti koulukirjat uudelleen. Hän sai kustantajan vakuuttuneeksi siitä, että lasten kirjoissa on oltava kuvat ja tarinat heidän omasta ympäristöstään. PaGeo teki sitten samanlaisia kuvitusprojekteja myös Ranskassa ja Ghanassa UNESCON apurahan turvin.

Lontoossa asuva, kustannusalalla työskentelevä, intialaistaustainen Sharmila Beezmohun toteaa, että myös monikulttuurinen Lontoo on hyvin suppea kirjavalikoimassaan.  
Näyttääkin siltä, että siskoni lasten kirjahylly on hyvin samankaltainen kuin oma lapsuusajan kirjahyllyni oli. Se hylly kyllä riitti ruokkimaan rakkauttani kirjoihin, mutta on tyrmistyttävää, että sisareni lapset joutuvat todennäköisesti etsimään aivan yhtä pitkään kuin minäkin, ennen kuin he löytävät kirjallisuutta, johon samaistua.

Politiikantutkija Mai Palmberg kirjoittaa ruotsalaisten oppikirjojen Afrikka-kuvasta. Tähän kuvaan kuuluu, että usein yksi afrikkalainen yleistetään edustamaan koko kirjavaa maanosaa, jossa asuu lähes miljardi hyvinkin erinäköistä ihmistä useassa eri valtiossa. Afrikkalaiset ovat edelleen oppikirjoissa usein ilman nimiä, kotoisin paikasta nimeltä Afrikka.  

Viimeisen puheenvuoron saa kirjassa edesmennyt antropologi Ulla Vuorela, jonka työ jäi kesken. Hänen artikkelinsa Lapsilukija vallan maailmassa on toimitettu tähän teokseen. Vuorela korostaa sitä, että lapsi ei ymmärrä lukemaansa kolonialistiseksi tai rasistiseksi, mutta lukukokemuksen voi avata myöhemmin aikuisena ja tarkastella sitä oman aikansa kontekstissa.

Tämän ansiokkaan tietokirjan lopussa on kattava kirjaluettelo monikulttuurisia lasten ja nuorten kirjoja maittain ja aiheittain. Siihen kannattaa tutustua.

Kun kirja on suunnattu tutkijamaailman ulkopuolelle, tekijöiden olisi kannattanut karsia akateemisia piirteitä, kuten pitkiä viiterimpsuja. Joitakin kirjoituksia vaivaa toisteisuus ja kuivakkuus. Tekijät olisivat voineet myös olla tarkkana, että eivät käsittele keskenään samoja asioita. Hieman lisää työstämistä ja hyvästä kirjasta olisi tullut loistava.

Loppusitaatiksi valitsen upean kohdan Raisa Simolan artikkelista. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa!
Olisi tärkeää, että monikulttuurisen nyky-Suomen kouluissa tiedostettaisiin viihteellisen kulutuskulttuurin valta ja toimittaisiin tomerasti sitä vastaan, vanhanaikaisuuden leimaa pelkäämättä. Olisi tärkeää puhua hitaan - paneutuvan - lukemiskulttuurin puolesta yleensä ja erityisesti ajattelun ja klassikkojen puolesta. Silti klassikoihinkaan ei kannata suhtautua kritiikittömällä ihailulla vaan analyyttisellä luennalla: aikansa lapsia nekin.