Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta (2014)

Tällä romaanilla on hyvä nimi. Se on suora suomennos alkuperäisestä ruotsalaisesta Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (2013). Jo nimessä on ensimmäinen ironinen heitto: menettely on totisesti omavaltaista molemmilla suhteen henkilöillä, mutta onko tämä suhde rakkaussuhde? Omavaltainen menettely tuottaa omituisen, omanlaisensa romanssin!

Ester Nilsson on ajattelun ja kielen parissa työskentelevä nainen, runoilija ja esseisti.  Hän on ottanut jo varhain elämänohjeekseen tylsyyden torjumisen. Hän elää avoliitossa miehen kanssa, joka tyydyttää sopivasti hänen tarpeensa ja antaa hänen olla rauhassa. Ilmeisesti tylsyys on kuitenkin hiipinyt Esterin hyvin järjestettyyn elämään, koska hän rakastuu yllättäen mieheen, jota ei ole edes tavannut. Hän saa tehtäväkseen pitää esitelmän videotaiteilija Hugo Raskista. Ester paneutuu esitelmään huolella ja ensin kiinnostuu, sitten hurmaantuu esitelmänsä edistyessä Raskin persoonasta. Voisi sanoa, että Ester rakastuu omaan rakastumisen tunteeseensa.

    Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Hugo puolestaan rakastuu esitelmätilaisuudessa Esterin ylistäviin sanoihin itsestään ja kutsuu tämän ateljeehensa. Tästä tapaamisesta alkaa jonkinlainen seurustelu, suhde, jossa Ester on rakkauden kerjäläinen ja Hugo - Esterin näkökulmasta - kiduttaja. Keskustelut ravintoloissa ovat pitkiä ja antoisia, mutta suhde ei etene pitkään aikaan sen pitemmälle. Ester huomaa puutteita Hugossa, mutta työntää ne päättäväisesti taka-alalle.

         Joka kerta kun Ester esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.
       Ester pani merkille, että Hugolta puuttui uteliaisuutta ja anteliaisuutta, mutta ei antanut sen vaikuttaa hartauteensa.

Tarinan edetessä lukija kokee, että Ester nolaa itsensä matelemalla ja Hugo nolaa itsensä puhumisensa ja käyttäytymisensä ristiriidalla. Hän paasaa yhteiskuntavastuusta ja välittämisestä, mutta käyttäytyy itse aivan päinvastoin, itsekkäästi ja omaa etuaan ajaen. Hugo on kaikkea kritisoiva, kliseinen narsisti. Esteriä hän pitää psykopaattisesti narun päässä, välillä loitontaa ja välillä vetää luokseen. Kun he lopulta päätyvät rakastelemaan, se ei muuta Hugon käyttäytymistä yhtään sen huomaavaisemmaksi. Häntä fyysinen rakkaus ei velvoita mihinkään, kun se Esterin ajatusmallissa on ratkaiseva askel eteenpäin suhteessa. Ester-parka tulkitsee itsepetoksessaan pienetkin myönnytykset suuriksi. Niin kauan kuin Hugo ei suoranaisesti aja häntä pois, hän odottaa Hugon ryhtyvän hänen kaipuunsa mieheksi.
Miten Hugo voi kohdella häntä jumaloivaa naista noin julmasti? Ehkä hän ei vain uskalla jättää itseensä ripustautunutta Esteriä kertarysäyksellä. 

  

Tunnistan nämä molemmat käyttäytymismallit. Naisilla on usein pakonomaista rakkauden nälkää ja intohimoa, jota tyydyttämään etsitään joku sopiva tyyppi ja sitten petytään, kun tästä ei ole haaveen täyttäjäksi. Mutta kyllä nainenkin voi joutua Hugon tavoin ravistelemaan välinpitämättömällä käyttäytymisellä itsestään irti tarrautujaa, jolle ei uskalla pamauttaa ”ei”.

Hugo Rask on niin selvästi 70-lukulainen ”porvarillisia riippuvuuksia” vastaan mökeltävä muka-edistyksellinen, ihmissuhteissaan laiska diivanpaskiainen (anteeksi alatyylinen ilmaus!), että en yhtään ihmettelisi, jos Lena Anderssonilla olisi ollut joku tietty esikuva tätä hahmoa luodessaan. Hän on sanonut, että tällaisia ihmisiä riittää Ruotsin kulttuurielämässä edelleen, ja näin osa kulttuurieliittiin kuuluvista puhuu.

Mitä ympäristö sitten ajattelee Esterin ja Hugon epäsuhtaisesta suhteesta? Ystävätärkuoro varoittaa Esteriä, mutta tämä on kuuro ohjeille. Hugon ympärillä pörräävä ihailija- ja avustajakaarti katsoo Esteriä säälien. He ovat samanlaisia sitoutumisia välttäviä, ”vapaita” ihmisiä kuin Hugo.

   - Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta, Hugo sanoi. – Se on totalitaarinen vaatimus, tukahduttava epävapaus, jonka sälytämme toistemme niskoille.

Ruotsissa kohahdettiin alkuun, kun kuultiin, että juuri Lena Andersson, tämä kipakka kuvien kaataja, on kirjoittanut rakkausromaanin. Andersson on ruotsalaisen kulttuuriväen joukossa harvinainen radikaali. Hän on kirjoittanut räväköitä kolumneja pyhinä pidetyistä asioista, äitiydestä, Ruotsin monarkiasta ja hyvinvointivaltiosta. Eräs hänen neljästä aiemmin julkaistusta romaanistaan, Duck City (2006) kertoo maasta, jonka ylipainoisia asukkaita syötetään roskalla ja pakkolaihdutetaan samanaikaisesti. Muistan lukeneeni Anderssonin suuren kohun nostattaneen ateistisen kesäsaarnan, jonka hän kirjoitti Ruotsin radiolle 2005. Hän syväluki tähän kirjoitukseensa Uutta Testamenttia ja näki Jeesuksen lahkojohtajana, jota opetuslapset pelkäsivät tämän besserwisser-käytöksen takia. Kuulostaa ihan Hugo Raskilta!

Kun Omavaltaista menettelyä oli julkaistu, huomattiin, että kyseessä ei ole rakkausromaani ollenkaan sen tavanomaisessa merkityksessä. Kirja on pikemminkin tutkielma vallasta toiseen ihmiseen. Sen nimi on otettu Ruotsin perustuslaista.
Se, joka . . . ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä . . .

Lopuksi on todettava, että Ruotsin kulttuurieliitti kyllä ymmärtää hyvän kirjan päälle. Andersson nappasi tällä kirjallaan tavoitellun August-palkinnon.