Lars Huldén, Ei tähtiä tänä yönä, sir (2014)

Toisinaan tulet ovelle
oikeaan aikaan, ja se on suljettu.
Kukaan ei ota lukuun
että sinä olet tulossa, kun kaikki
mukaanluetut ovat tulleet.
Ja ovi lukitaan.
Sellainen on vanhuksen osa,  
jos hän on elänyt liian kauan.

Kun kaikki ne ovat poissa joiden kanssa
sinä saatoit puhella,
kun sinun täytyy huutaa korvaan
jäljelläoleville, kun kukaan niistä jotka puhuvat
ei osoita puhettaan sinulle,
kun sinun täytyy myöntää ettet
koskaan oppinut tanssimaan hidasta foxia
niin että se näyttäisi kauniilta - 

Omituinen vanha mies risteilyllä. Hän ei ole kiinnostunut esityksistä eikä tanssisalista. Sen sijaan hänet on nähty kyselemässä neuvonnasta, olisiko mahdollista päästä yläkannelle katselemaan tähtiä. Ei tähtiä tänä yönä, sir. Mies viettää aikansa hytissä muistellen ja miettien maailmanmenoa. Ravintolassa hän sentään käy syömässä ja kirjoittamassa. Takataskun lompakko tippuu, ja purseri nostaa sen. Pitää auttaa missä voi. Joku on nähnyt ukkelin vilkuttamassa valkoisella nenäliinallaan pimeyteen, mutta perillä hänen ei nähdä nousevan maihin. Ei siksi että se meille kuuluisi.

Huldén on kirjoittanut runomuotoisen vanhan ihmisen tilannekatsauksen, jossa on paljon henkilökohtaista. Matka on yleinen elämän metafora, tässä se tuntuu tuoreelta. Huldén kertoi eräässä haastattelussa saaneensa idean kirjaan junaa odottaessa. Loppurunoissa kuljetaankin junassa, ja kirjoittaja näpäyttää itseään, ettei pitäisi sekoittaa merimatkaa ja junasta avautuvia näkymiä.

Iltahämärä laskeutuu pehmeästi
yli Isonkyrön pellon ja Limingan niityn,
hellävaroen kuin peitellään
sairasta lasta.

On huhtikuu
ja hämärä lupaa
että pian tulee kesä.
Ensin pitää vain vähän nukkua. 

Runot ovat selkein kuvin rakennettuja. Tyyli vaihtelee leikkisästä vakavaan, leppeän itseironisesta nöyrään. Matkalla tulee arvioiduksi niin oma rappeutuminen ja pian koittava kuolema kuin luonnonvarojen ehtyminen ja kirjallisuuden tila.

Rakkaus on melkein ainoa asia, jossa vanhus ei luovuta, vaikka joutuukin tyytymään vain päänsilitykseen rakastetultaan silloin tällöin. Hänen korkein päämääränsä on palvoa rakastaan lahjoittamalla tälle vielä kerran taljansa vuodematoksi. 

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas,
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
siellä ei ole käärmeitä enää. 

Runoilija antaa hyväksi kokemiaan ohjeita vanhuuteen. Nämä ohjeet kuulostavat koomisilta - vielä - ehkä ei  yhdeksänkymppisenä. Rullaportaissa pitää keskittyä, niissä kulkeminen on vanhalle haasteellinen tekniikkalaji, ja keskusteluissa pitää valita kysymyksensä huolella, ettei paljasta erehtymistään.

Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta

...
Valitse varoen kysymyksesi. 

Vanhus muuttuu ulkonäöltään. Hän pienenee ja lytistyy.

Korkea ikä?
Vanhuus ei ole koskaan korkea!
Se on matala kaikin tavoin.
Sinä kutistut, sinäkin
joka olit täysikokoinen.
Takki roikkuu löysästi harteillasi.
Kohta olet kuin sormustin
tai parsinneula.

Selkäranka lyhenee.
eikä vain siksi
että rustolevyt kuluvat
ja ohenevat;
koko lantio
antaa periksi
selkärangan painon alla.
se päättyy yleensä siihen
että häntäluu raapaisee lattiaa
kun vanhus tanssii. 

Tanssiminen toistuu elämisen metaforana, ja se käy vanhukseltamme vaappuen.

Tämä kirja sai minut muistelemaan kahta vanhaksi elänyttä miestä, isänisääni Juho Arvidia ja isääni Fransia, joilta myös voisin ottaa oppia vanhenemisessa. Muistan, miten vein Papan, jo silloin pienenneen, puolisokean ja puolikuuron, kokeilemaan kuulolaitetta. Minä (perheen tomera tyttö, lukiolainen) olin painanut päälle, että Papan korvat on tutkittava. Niinpä sitten matkasimme linja-autolla maalta Poriin. Laite ei sopinut Papalle. Istuimme lääkäriltä tultua kauppahallin kahviossa, minä pahoilla mielin Papan puolesta ja Pappa tyynenä kuten aina. Myöhemmin hän vietti monta vuotta halvaantuneena vanhainkodissa. Hän makasi tyytyväisenä sängyllä kuin vanha intiaani ilman muuta viihdettä kuin omat ajatuksensa. Hänen sänkynsä päälle oli ripustettu kopio Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Poika ja varis. Hän ilahtui aina kun kävimme ja kyseli kiinnostuneena pelloista ja niituista, mitä millekin hänen raivaamalleen vainiolle on istutettu ja onko jo oraalla. Miten ihmeessä hän pysyi niin ajan tasalla? Ja miten hän oli niin hillitty?  

Isäni oli poikamainen ja ryhdikäs teräsvaari loppuun asti. Hän kävi yksin traktorilla hakemassa metsästä tuulen kaatamia puita vielä lähes yhdeksänkymppisenä. Hänkin oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen ja tuskin ehti pitää itseään vanhuksena. Hän yllättyikin lopussa matkan lyhyydestä, kuten Huldénin risteilymatkustaja.

 

Juuri kun olin oppinut käsittelemään

hytin radiota, näppäämään sen päälle ja pois,
matka oli lopussa. Me olimme satamassa.
Kaikki oli hiljaista.