Kuka on barbaari?

Waiting for the Barbarians, 1980, suomeksi Barbaarit tulevat, 1983, on J. M. Coetzeen kolmas romaani, jolla hän voitti kaikki maansa huomattavimmat kirjallisuuspalkinnot. Hän on saanut vuosien mittaan paljon muitakin palkintoja, joista arvostetuimpia ovat brittiläinen Booker Price, ainoana kirjailijana  maailmassa kahdesti, vuosina 1983 ja 1999 sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. 

Barbaarit tulevat tapahtuu jossakin rajaseudulla, määrittelemättömässä maassa määrittelemättömänä aikana. Kirjan alussa syrjäisellä seudulla hämmästellään aurinkolaseja, joten siitä voi tehdä päätelmiä, mitä vuosisataa eletään. Piirituomari, kirjan minä-kertoja, hoitaa virkaansa eleettömästi sovussa paikallisten kanssa. Jonkin aikaa on pääkaupungista käsin varoiteltu kaupungin ulkopuolella elävien barbaarien hyökkäämisestä. Piirituomari on ohittanut asian turhana, kunnes paikalle saapuu eversti Joll sotilaineen järjestämään barbaarien kaappauksia ja kuulusteluja. Kuulustelut osoittautuvat kidutuksiksi, ja piirituomari, jolle kaikkien ihmisten ihmisarvo on tärkeä, ryhtyy vastustamaan kenraalia. Kenraali varoittelee aluksi vastustajaansa, mutta siirtyy kovempiin toimenpiteisiin, kun piirituomari ei tottele, vaan arvostelee hänen menetelmiään ja koko prosessia ja jopa rakastuu kidutuksissa vammautettuun tyttöön ja ylittää valtuutensa lähtemällä retkikunnan kanssa palauttamaan tyttöä omiensa joukkoon. Tuomaria syytetään vakoilusta vihollisen hyväksi ja jopa hänen kaivamansa vanhat arkeologiset taulut selvittämättömine kirjainmerkkeineen nähdään epäilyttävänä kirjeenvaihtona. Lain vartija joutuu vangiksi ja toistuviin kuulusteluihin, lopulta hänen tahtonsa pyritään nujertamaan kidutuksella. 

    “Those pitiable prisoners you brought in - are they the enemy I must fear? Is that what you say? You are the enemy , Colonel” I can restrain myself no longer. I pound the desk with my fist. “You are the enemy, you have made the war, and you have given them all the martyrs they need – starting not now but a year ago when you committed your first filthy barbarities here! History will bear me out!”
    “Nonsense. There will be no history, the affair is too trivial!” He seems impassive, but I am sure I have shaken him.
    “You are an obscene torturer! You deserve to hang!”
    “Thus speaks the judge, the One Just Man,” he murmurs.

Tuomari on kirjan omatunto. Hän pyrkii oman henkensä menettämisen uhalla keskeyttämään kidutuksen, jossa paikalliset on määrätty halventamaan barbaarimiehiä ja he näyttävät jopa nauttivan siitä. Hän on kuin Andersenin sadun lapsi, joka ainoana näkee, ettei keisarilla ole vaatteita - ja sanoo sen ääneen. Mutta hän ei ole pelkästään yksiulotteinen hyvä persoona, vaan hänelläkin on epäilyksen hetkensä. Coetzee on pannut  omaa persoonaansa tuomarin hahmoon. Tuomarin tavoin hänkin on erittäin oikeudenmukainen ihminen. Hän kieltäytyi mm. ottamasta vastaan Harvardin yliopiston kunniatohtorin arvon vuonna 2004, koska ei voinut hyväksyä tapaa, jolla USA kohteli Abu Ghrabin vankeja.  Kaksi vuotta tätä ennen hän oli muuttanut Australiaan, koska kertoi tuntevansa  niin paljon syyllisyyttä ja pettymystä Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä todellisuutta katsellessaan.  

 
Viimeinen kohtaus eversti Jollin kanssa on valaiseva.  Julmuudet suoritettuaan tämä on häipymässä ryöstelevien sotilaidensa kanssa, jolloin tuomari panee hänet kuuntelemaan kärryjen lasin läpi pitkään miettimänsä ja muotoilemansa kiteytyksen:”The crime that is latent in us we must inflict on ourselves. Not on others.” Everstin suunliikkeistä ei saa selvää, toistaako hän tuomarin sanoja vai hymyileekö ivallisesti.

Kirjan lopussa tasainen arki on vähitellen palaamassa seudulle. Ihmiset korjaavat kokemaansa pahaa ja jatkavat siitä, minkä Joll tuhosi. Lukija ymmärtää, että tällaisia Pahan pyörremyrskyjä tulee aina uudelleen. Jotkut selviävät sivustakatsojina loppuun asti ja joidenkin on pakko puuttua vääryyteen moraalinsa vuoksi.