Coetzeen upea esikoinen

J.M. Coetzee, Dusklands, 1974
Hämärän maat,  VASTA 2007

Toistaiseksi vahvin kokemus Coetzeen uusintalukukierroksellani on ollut tämä esikoinen. Olin lukenut sen kauan sitten englanniksi. En muistanut, miten tulinen ja miten ironinen nuoren Coetzeen ote oli tätä kirjaa kirjoittaessaan.
 

Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania tai pitkää novellia, joiden miljöö ja aika ovat täysin erilaiset, mutta yhteisenä teemana on hullu väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti.

Ensimmäisessä osassa nimeltä Vietnam-projekti kertojana on amerikkalainen Eugene Dawn,  joka työskentee Vietnamin sodan aikana psykologisen sodankäynnin yksikössä kotirintamalla.  Hänen tehtävänään on keksiä keinoja vihollisen murtamiseksi ja raportoida niistä esimiehelleen Coetzeelle.  Dawn ottaa esimiehen mielestä tehtävän kiusallisen tosissaan. Hän haluaa, että Dawn laimentaa ja vesittää sanomaansa eikä varsinkaan käytä akateemisia alaviitteitä.

Haluaisin siis että ensi töiksenne, ennen kuin puhumme mistään muusta, ryhdytte korjaamaan esityksenne sävyä. Haluan teidän muotoilevan ehdotuksenne niin, että sotilashenkilöt voivat hyväksyä ne menettämättä itsekunnioitustaan.

Dawn ei usko esimiestään, vaan lisää vauhtia ja jatkaa työtään maanisessa tilassa, jota itse kuvaa älyllisen onnen ja euforian tilana. Hän varoittaa pitämästä vietnamilaisia yksilöinä ja kuvaa yhä tehokkaampia  hävitystapoja todeten, että amerikkalaisten epäröinti ympäristömyrkkyjen kylvämisessä herättää vain halveksuntaa säästeliäissä vietnamilaisissa. Tutkielman sävy muuttuu vähitellen yhä persoonallisemmaksi ja sairaammaksi.

Voin huonosti kirjoittaessani näitä sanoja. Terveyteni on kehnoissa kantimissa. Minulla on petollinen vaimo, onneton kotielämä, ymmärtämättömät esimiehet. Kärsin päänsäryistä. Poden unettomuutta. Kulutan itseäni loppuun. Jos osaisin olla jouten, saattaisin pitää lomaa. Mutta minä näen asioita ja minulla on historiaa kohtaan velvollisuus, joka ei voi odottaa. Sanottavani on sirpaleina. Pyydän anteeksi. Mutta me pystymme siihen. Velvollisuuteni on osoittaa velvollisuutemme. Minä istun kirjastoissa ja näen asioita. Kuulun lukutoukkien kunniakkaaseen sukuun, joka on istunut kirjastoissa ja nähnyt hyvin selkeitä näkyjä. En mainitse nimiä. Teidän on kuunneltava. Minä puhun tulevaisuuden äänellä. Minä puhun levottomina aikoina ja kerron teille, kuinka tulla jälleen lapseksi. Minä puhun kaikkien minuuksiemme rikkonaisille puolille ja kehotan niitä eheytymään, sillä minä rakastan yhtä paljon sitä mikä meissä on pahinta kuin mikä meissä on parasta.
Repikää tämä pois Coetzee, se on jälkikirjoitus, se on tarkoitettu teille, kuunnelkaa minua.

Tästä ei sitten olekaan pitkä matka laitokseen, jossa urhea tutkijamme päättää tarinansa.
Tässä yksityisvessalla varustetussa sellissäni Amerikan sydämessä minä pohdin pohtimistani. Minulla on hyvät toiveet päästä perille siitä, kenen vika minä olen.

Coetzee kirjoitti Hämärän maat palattuaan vuonna 1971 Etelä-Afrikkaan USA:sta, jossa häneltä oli evätty pysyvämpi oleskelulupa, syynä osallistuminen muun yliopistoväen mukana Vietnamin sodan vastaiseen mielenilmaukseen. Hän opetti tuolloin kirjallisuutta Buffalon yliopistossa New Yorkissa ja olisi halunnut jatkaa. Olin samana vuonna itse Madisonissa Wisconsinissa, jossa osallistuin mm. katujuhlaan, jossa muistettiin poliisien Kentin yliopiston rauhallisessa mielenosoituksessa ampumia opiskelijoita. Vietnam-asia oli pitkään esillä yliopistoissa.

Romaanin toisessa osassa Jacobus Coetzeen kertomus Coetzee käy esi-isiensä maailman kimppuun.

Jacobus Coetzeen hollanninkielisen kertomuksen tapahtumat sijoittuvat  1760-luvulla. Hän on kirjoitustaidottomana kertonut tutkimusretkiensä tapahtumista suullisesti  kirjurille, joka on tallettanut tarinoinnin jälkipolville. Yliopistomies S.J. Coetzee toimittaa 1950-luvulla Jacobuksen matkat afrikaansinkieliseksi kirjaksi ja hänen poikansa, muuan  J.M. Coetzee,  kääntää kertomuksen afrikaansista englanniksi. Vasta J.M. laittaa vahvat lainausmerkit määritelmän tutkimusmatka ympärille. Jacobus on oikeastaan mitä hirvein kolonialisti ja rasisti. Hän metsästää norsuja norsunluun vuoksi ja busmanneja huvin vuoksi.

Jos mielii puhdistaa jonkin tienoon, heitä on jahdattava  samaan tapaan kuin sakaaleja. Miehiä tarvitaan paljon. Kun viimeksi siivosimme tätä seutua, meitä oli kaksikymmentä maamiestä ja heidän hottentottinsa.

Jacobus pitää alkuperäisväestöä omaisuutenaan. Hän metsästää busmanneja ja ottaa hottentotteja kotiorjikseen, koska nämä ovat helpommin kesytettävissä kuin busmannit.

Tutkimusmatkoillaan Jacobus paitsi hakee norsunluuta ja strutsinsulkia käy myös retkikuntineen petkuttamassa hottentotteja vaihtamaan karjansa turhiin lasihelmiin, alkoholiin ja tupakkaan.  Eräällä ryöstöretkellään, joka on nimetty tutkimusmatkaksi Isoon Namamaahan hän ei saa hottentoteilta ansaitsemaansa valkoisen miehen kohtelua - lapset jopa pelleilevät hänen kustannuksellaan ja hänen hottentottiorjansa  päättävät jäädä omiensa joukkoon. Niinpä tämä arvostettu tutkija sitten lähteekin  vuoden päästä kostoretkelle, joka on yhtä kidutusta, raiskausta ja hävitystä. En ole nähnyt yhdessäkään elokuvassa Jacobuksen verilöylyn kaltaista helvettiä.

Nuorin Coetzee on tarkoituksella sijoittanut isänsä esipuheen Jacobuksen matkakertomushirvityksen perään eikä alkuun. Lukijan tyrmistys on melkoinen: esipuheessa tapaamme merkittävän löytöretkeilijän ja arvostetun perheenisän, joka otti muiden tärkeiden pyrintöjensä ohessa myös tehokkaasti osaa valkoisen rodun levittäytymiseen, mikä ei kuitenkaan raportoijan mielestä sujunut samalla ihailtavalla vauhdilla kuin Yhdysvaltojen uudisasukkaiden lisääntyminen suhteessa intiaaneihin.

Liitteenä tarinassa on vielä valaehtoinen selvitys, jonka Jalosukuinen Rijk Tulbagh, Alankomaiden Alusmaiden Kuvernööri, on vuonna 1760 tilannut porvari Jacobus Janszoon Coetsélta  koskien hänen tekemäänsä matkaa Isoon Namamaahan. Selvityksessään Jacobus  kertoo mitä ystävällismielisestä kohtaamisestaan alkuperäisväestön kanssa ja  löydöistään, joihin kuuluu mm. uusi malmilaji ja erikoinen kamelinsukuinen eläin. Hän mainitsee ohimennen menetyksestä, muutamasta karanneesta palvelijasta. Muutoin matka oli onnistunut erinomaisesti! Näin raportoi suuri, sivistynyt tutkimusmatkailija Jacobus Coetzee allekirjoittaen raporttinsa puumerkillään.

Coetzee on antanut oman nimensä niin varovaiselle, laimealle sotilashenkilölle kuin hirviön jälkeläiselle. Ensimmäisestä tulee mieleen vaikenijan syyllisyys ja toisesta Raamatun sukupolvikirous.

Coetzeen koko tuotannon pääteemat syyllisyys ja vastuu toteutuvat hienosti tässä romaanissa, joka on mielestäni eräs kaikkien aikojen parhaita esikoisromaaneja.