Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin? 
 

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Fernando Pessoa ja Persoonat

Kaukana itsestäni itsessäni kulkeudun
erilleen siitä joka olen:
Varjo ja liike josta muodostun.
(Fernando Pessoa)

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888 -1935) on 1900-luvun tunnetuimpia ja erikoisimpia eurooppalaisia runoilijoita.
Hän hankki elantonsa kääntämällä kauppaliikkeitten ulkomaankirjeitä ja kirjoitti paljon erilaisia tekstejä runoista ja kirjallisuusarvosteluista horoskooppeihin. Hän julkaisi runoja sekä omalla nimellään että kolmen heteronyymin kautta, joita hän kutsui Persooniksi. Nämä kolme hahmoa, Alberto Caeiro da Silva, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis kirjoittivat kukin omalla tyylillään ja kritisoivat toisiaan julkisuudessa, Álvaro de Campos tuli jopa sotkemaan Pessoan platonista rakkaussuhdetta kirjeillään. 
Pessoan minuudessa oli näkyvissä dissosiatiivisuutta jo lapsena ja kaiken kaikkiaan hänellä oli kymmeniä persoonia ilmentämässä minuutensa eri osia, jotkut niistä lähellä Pessoan persoonaa, jotkut ei.

En minä aina ole sama siinä mitä sanon ja kirjoitan.
Muutun, mutta en muutu paljon.
Kukkien väri ei ole sama auringossa
kuin pilven kulkiessa yli
tai kun yö saapuu
ja kukat ovat varjon värisiä.
Mutta joka katsoo tarkkaan näkee että ne ovat samat kukat.
Sen takia, kun en näytä pitävän yhtä itseni kanssa,
katsokaa minua tarkkaan:
jos olin kääntymässä oikeaan,
nyt käännyn vasempaan,
mutta aina olen sama itseni ja seison samoilla jaloillani -
Aina sama, kiitos taivaalle ja maalle
ja valppaille silmilleni ja korvilleni
ja sieluni kirkkaalle yksinkertaisuudelle...
(Alberto Caeiro da Silva)

Pessoa julkaisi eläessään kirjan muodossa vain yhden niteen sonetteja ja vuotta ennen kuolemaansa runoelman Mensagem (Viestejä), mutta lähipiirin tiedossa oli, että hänellä oli laaja julkaisematon tuotanto järjestettynä isossa matka-arkussa. Siellä olivat eri pinoissa omat runot, Persoonien runot ja laaja kokoelma pienproosaa nimellä Livro do desassosego (Levottomuuden kirja), jonka tekijäksi Pessoa oli merkinnyt Bernardo Soaresin. Soares on tutkijoiden mukaan tavallinen pseudonyymi, ei minuuden osa kuten nuo kolme Persoonaa tai aivoihmistä, jolla nimellä suomentaja Pentti Saaritsa myös heitä kutsuu runokirjassa En minä aina ole sama. Tämä kirja on yksi monista, joita matka-arkun paketeista on koottu. 

Alan tuntea itseni. Minua ei ole.
Olen välimatka siitä mikä haluan olla siihen

                                                   mitä muut minusta tekivät,
tai puolet siitä välimatkasta, sillä onhan myös elämä...
Se minä loppujen lopuksi olen...
Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä
                                                        tohveleitasi käytävässä.
Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.
Se on halpa maailmankaikkeus.

(Álvaro de Campos)

Kiinnostuin niin paljon Pessoasta, että lainasin useamman kirjan kirjastosta. Katsokaa noita nimiä! 
En minä aina ole sama, Minusta minussa on ainakin kaksi, Minussa on monta - vielä on hakematta Minä se olen.
Huomasin pitkässä listassa Pessoa-kirjallisuutta myös José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Runoilija Pessoa on kuollut, mutta hänen alter egonsa Ricardo Reis elää ja seuraa Pessoan jalanjälkiä yksinäisenä Lissabonissa. Kirja kertoo Euroopasta ja Lissabonista vuonna 1936 ja sitä on pidetty yhtenä Saramagon parhaista teoksista.

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: älä mitään
          itsessäsi liioittele äläkä sulje pois.
Ole täydesti joka asiassa. Pane kaikki mitä olet
          pienimpäänkin mitä teet.
niin kuin koko kuukin mahtuu joka lampeen
          koska se loistaa korkealta.
(Ricardo Reis)

Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
         että se joka olen ja se joka olin
         ovat eri unia. 
(Ricardo Reis)

Kulttuuritapahtumia Kaakon kulmalla ja vähän muuallakin

 

Pelakuut hehkuvat Luumäellä Satun Makiat -kahvilan terassin kukkalaatikoissa. Tänä kesänä kaikki kukat ovat harvinaisen uhkeita. Poikkeamme mökkireissuilla tässä kahvilassa pikkusuolaisella, niin ei tarvitse heti perille päästyä ryhtyä ruuan laittoon, eli lämmittämään ruokaa mikrolla, joskus harvoin grillaamaan. 
Heinäkuu oli oikea kesäkuukausi, vilukissakin tarkeni uida. 

~ Jos edellinen kirjoitukseni innosti näkemään Reidar Särestöniemen taidetta, niin tässä infoa siitä, missä satavuotisnäyttelyitä (sata vuotta taiteilijan syntymästä) vielä on. 
Didrichsenin taidemuseon ja rovaniemeläisen Kulttuuritalo-Korundin juhlavuosinäyttelyt ovat jo ohi, mutta Kouvolan Vuohijärvellä menossa ja Oulussa vasta tulossa.
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelyn piti päättyä 10. elokuuta, mutta parhaillaan selvitetään jatkoajan mahdollisuutta, jolloin näyttely kestäisi vähintään elokuun loppuun. Päivittäinen kävijämäärä on Vuohijärvellä jopa nelinkertaistunut ja tästä kesästä onkin tulossa kaikkien aikojen ennätyskesä. Vuohijärven erikoisuus on taiteilijan varhaisvaiheen työt. 
Oulun taidemuseossa alkaa Särestöniemi-näyttely 27.9. ja kestää vuoden loppuun. Tässä näyttelyssä painopiste on taitelijan maisemamaalauksissa ja luontokuvissa. Joissain aikalaiskritiikeissä Särestöniemeä arvosteltiin liiasta värien leiskumisesta, mutta hän on kertonut tutkineensa luontoa lapsesta asti ja saaneensa kaikki värit sieltä. Lapin ruskan nähnyt lienee samaa mieltä, sieltä se väriloisto tulee.

"Mie en ole hyökkäävä. Sitä aggresiivisuutta on ihan tarpheksi asti. Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen."
(Lapin Kansan haastattelusta 1975, jossa kulttuuritoimittaja Armi Harju siteeraa pitkästi Särestöniemeä, otteen on poiminut Noora Vaarala Särestöniemi-elämäkertaansa.)

Paras kohde Särestöniemen taiteen kokemiseen olisi tietenkin Särestöniemen koti- ja taidemuseo Kittilän Kaukosessa. Sinne menosta haaveilen.

Reidar Särestöniemi, Taivaanjaara ja yöaurinko,
Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon näyttelystä 2025

~ Juhlavuosista puheen ollen, meillä tuli mieheni kanssa täyteen puolivuosisataa avioliittoa, kultahäävuosi. Emme ehtineet juhlia hääpäivänä kuin kahvilakäynnillä Kouvolassa, mutta onhan tätä vuotta vielä lähes puolet jäljellä.  
Sen sijaan kävimme kahden nuoren juhlissa, rippijuhlassa ja Prometheus-juhlassa. Molemmissa juhlissa pojille annettiin elämänohjeita. Minä tietenkin uuden ihastukseni August Pyölniitun aforismeja: "Miten vähän ihminen voikaan seistä itsensä nojassa" (huom! painotus: vain itsensä nojassa) ja "Ei kannata kumartaa pienille oville". 

~ Meillä oli tässä aivan nurkalla Suomen leppoisimmiksi kirjamessuiksi nimetty tapahtuma Kymi Libri, mutta en ehtinyt sinnekään. Heinäkuussa on aina niin paljon kaikkea päällekkäin ja limittäin, ja jos on sellainen että tarvitsee aina kivan tapahtuman jälkeen omaa aikaa, niin kaikkeen ei kerkiä. 
Kymi Libri oli nelipäiväinen: sarjakuvaa, politiikkaa, kaunokirjallisuutta ja dekkareita. Harmi, että jäi väliin, koska tämän tapahtuman jatko ei ole aivan varma. 

~ Huomenna käymme Sippolassa Taidekeskus Antareksessa ja elokuvissa.
Antareksessa on juuri avautunut uusi näyttely, jossa on töitä yhdeltätoista helsinkiläisen Valligrafia-taideyhteisön jäseneltä ja arkkitehti-valokuvataiteilija Timo Ryttäriltä. 
Elokuvateattereissa ei ole mennyt pitkään aikaan mitään elokuvaa, jonka olisin halunnut nähdä. No, nyt menee Materialists, joka ei ehkä ole mikään mestariteos sekään, mutta kaipaan itse elokuvateatterissa oloa.

~ Tässä kuussa avautuu mieheni  Unto Mentulan ja toisen pitkän linjan valokuvaharrastajan Kalle Salosen valokuvanäyttely Ajassa. Se on Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan näyttelytilassa täällä meillä Myllykoskella 11.8. - 5.9. Näyttely koostuu mustavalkoisista, filmille kuvatuista ja pimiössä vedostetuista kuvista, joiden aika ja aihe vaihtelevat.
Kirstinkallion kylätalolla tässä lähellä on pimiö, jossa mieheni on  viettänyt tuntikausia kuvia tekemässä. Vanhimmat kuvat ovat 70-luvun lopulta ja uusin tältä vuodelta, kaikki vanhalla tekniikalla valmistettuja.

~ Keskiviikkona ajelemme taas mökkipaikkakunnalle Luumäelle, mutta ehkä ei mökille ollenkaan (säävaraus) vaan suoraan ja vain Kotkaniemi-foorumiin, joka järjestetään nyt neljännen kerran presidentti Svinhufvudin museona toimivan kotitalon pihassa. Kävimme tässä turvallisuuspoliittisessa seminaarissa viime kesänä ja pidän sitä hyvin tasokkaana. Tämän kesän teema on Suomen suunta muuttuvassa maailmassa ja puhujina on useita asiantuntijoita. 
Tilaisuus striimataan ja on nähtävissä Yle Areenassa. Lisää tietoa tästä. 

Kukkia Taavetin torin laidalta, vieressä ihana
Massimiliano Baratellin kahvila Al chiosco da Massimo
ja leikkipuisto sekä aikuisten puistokuntosali
ja - tärkein kaikista - kirjasto 💖

Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.

Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 
(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 

 

Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  

Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!
(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.

Kuulumisia: omia polkuja, luettuja ja mietittyjä kirjoja, iloa siskon asioista, vihdoin kesä

Suloranta, polku päämökille, 17.7.25

Sitten viime kirjoittaman on tapahtunut paljon. Nelilehtistä apilaa en ole vieläkään löytänyt, mutta elämä on hyvällä mallilla ilman sitäkin. 
 
Vietin juuri pari päivää mökillämme, joka viime kesänä sai äänestyksen tuloksena nimen Suloranta. Huomaan, että olen alkanut viihtyä siellä hyvin.
Mökkipiha on täynnä polkuja, niitä jotka olivat kasvaneet umpeen, kun ostimme kauan hylättynä olleen paikan viisitoista vuotta sitten ja niitä, jotka ovat syntyneet meidän tallaaminamme. Vanhoja polkuja on polku rantasaunan ja mökin välillä, polku kaivolle ja huussille sekä varastolle; uusia polkuja on syntynyt pikkumökille, kompostille, grillipaikkaan, alppiruusujen luo ja kantarellipaikkaan - tarpeen mukaan. Myös oikopolkuja. 

Suloranta, polku pikkumökille, 17.7.25

Ajattelen, että minäkin olen löytänyt mökillä omat polkuni. Aluksi en oikein ymmärtänyt mitä siellä saaressa olisi pitänyt tehdä. Nyt hoidan paria rhodoa ja kukkia, luen ja katselen mitä järvellä tapahtuu. Uin, jos on lämmin. 
Tällä käynnillämme oli suloinen sää, saattoi polskutella vedessä ja käpsehtiä ilman vaatteita rannalla, Pikku Rivieralla. 
Eihän me koskaan olla vain mökillä (kuten intomielisimmät mökki-ihmiset). Jo toisena päivänä lähdemme Taavettiin kirjastoon ja Massimon kahvilaan tai Lappeenrantaan turisteiksi. 

Lehtiotsikot paasaavat, miten hurjistuva helle läkähdyttää ja pehmittää aivot - siis nyt kun vihdoin saimme lämmintä poikkeuksellisen kylmän alkukesän jälkeen. Näitä otsikoita katsellessa ymmärtää, miksi meillä toisinaan kuulee puhuttavan niin alentuvasti eteläisten maiden ihmisistä. 

Suloranta, saunapolku, 17.7.25

Olen lukenut muutaman hyvän kirjan.
Yksi niistä on nimeltään Hermolepuutusta: August Pyölniitun ajatuksia, jonka on toimittanut turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon johtaja Johanna Lehto-Vahtera. (Kiitos lukuvinkistä blogiystävä Esmeralda!)
August Pyölniittu (1887 - 1979) oli paimiolainen pienviljelijä ja ajattelija, joka kirjoitti esseitä ja aforismeja yli kuusikymmentä vuotta toivoen, että joskus tulisi "Lönnrot", joka tajuaisi niiden merkityksen.

Kuvasin Pyölniitun teoksen jossakin kolmesta junasta
reissulla Kouvola- Tikkurila - Pori

Pyölniittu keräsi elämänsä aikana laajan kirjaston ja opiskeli kirjoista useaa alaa. Hän koki, että tarvitsi kirjoittamista hermolepuutuksena päästäkseen mielessään pyörivistä ajatuksista. Hän oli myös keksijä ja hahmotteli keksintöjään paperille.
"Kirjat puhuvat minulle, ja minä puhu kirjoituspaperille."

Nautin kirjoituksesta, jossa Pyölniittu haastaa Nietzschen ajatuksen siitä, miten ihmisen pitäisi kumartaa matalalle ovelle. Pyölniittu on sitä mieltä, että antaa vaan pään kolista kamanaan. Jos alkaa kumarrella, niin lyö helposti nenänsä kynnykseen ja saa osakseen halveksuntaa, kun taas selkä suorana kulkevalle ovea nostetaan. "Ei siis kannata kumartaa pienille oville."

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

Niittäjää pidetään viisaampana kuin kylväjää.

Toinen junamatkalukemiseni; Brit Bennettin esikoinen
Äidit.

Brit Bennettin romaani kertoo mustien amerikkalaisten yhteisöstä, jossa kirkon vanhojen naisten avustajaryhmä "Äidit" seuraa paikkakunnan kolmen nuoren ihmisen kipeitä ratkaisuja. Repiikö rakkaus rikki ystävyyden? Miten menetykset muuttavat ihmisiä? Ihmisten valta toisiinsa ja mitä perhe merkitsee. Tärkeitä aiheita viisaasti käsiteltyinä. Bennett oli kirjan ilmestyttyä vuonna 2016 vasta 26-vuotias. 

Äitien kuoro tuo elävästi mieleeni Toni Morrisonin naiset, ja nuorten naisten Nadian ja Aubreyn ystävyydessä on samoja tunteita, mitä Elena Ferranten tytöt Lila ja Elena tunsivat toisiaan kohtaan.
Kyse ei ole kirjallisesta varkaudesta vaan siitä että kuvataan samoja ilmiöitä. Kukaan ei omista aiheita. 

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.
(- -)
Tyttöinä me ehdimme elellä vaikka missä. Uurastimme vuokraviljelijöinä Louisianan puuvillapelloilla niin, että kostea ilma liimasi paidan selkään. Hytisimme jääkylmissä keittiöissä laittamassa lounasevästä Fordin tehtaille paineleville isille. Laahustimme verkkaan Harlemin jäisiä jalkakäytäviä ja sulloimme takin taskunreikiin kangasriekaleita. Sitten me vartuimme ja tapasimme miehiä, jotka halusivat tuoda meidät Kaliforniaan. Armeijan leivissä olleita miehiä, jotka saivat komennuksen Camp Pendletonin tukikohtaan, jotka lupasivat avioliiton ja lapsia ja pelkkää päivänpaistetta. Mutta ennen vaaleanpunahattaraisia rannikon aamujamme, ennen Upper Roomia ja toistemme löytämistä, ennen vaimoiksi ja äideiksi tuloamme, me olimme tyttöjä ja rakastimme mitättömiä miehenretaleita.
(Upper Room on kirkko)

Huikean hyvä romaani Quynh Tranilta, jonka esikoinen
Varjo ja viileys oli arvostelumenestys ja sai monta
palkintoa, mm.  Runeberg-palkinnon.

Ruotsinvietnamilainen yksinhuoltajaäiti Maggie ja teini-ikäinen tytär Lana asuvat yhdessä, mutta elävät psyykkisesti erillään molemmat salaisuuksiaan varjellen ja toisistaan huolta kantaen. 
Maggiella on pelko taloudellisesta katastrofista. Lana tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kyllästyneeksi ja ärtyneeksi. Hän on menestyvä, kaunis ja suosittu tyttö, mutta tuntee vain menevänsä virran mukana nauttimatta niistä asioista, mistä toiset nuoret nauttivat. Silloin tällöin hän "kilahtaa", eikä mahda väkivaltaisuudelleen mitään.
Quynh Tranin toisessa romaanissa Kun toiset nauttivat tunnelma on pahaenteinen ja loppua kohti tihenevä.  
Tran on rakentanut psykologisesti uskottavan ja miettimään panevan romaanin. Hän onkin toiselta ammatiltaan psykologi.

Tällä kertaa se tapahtuu keittiössä. Hän näkee äitinsä tiskipöydän ääressä roskakassit käsissään, jää vahingossa tuijottamaan ja se alkaa taas, syke nousee ja hikeä puskee, ja hän hiipii omaan huoneeseensa mitään sanomatta ja sulkee oven varovasti.
Pikkulintu (joku helvetin talitintti?) nokkii lasia ja livertelee. Ei ole mitään syytä suuttua. Lana tietää sen. Hän hengittää nenän kautta sisään, hitaasti, ja suun kautta ulos.

Löikö Lana todella lintua puhelimellaan? Maggie ajattelee hetken, että hänen pitäisi ylös päästyään kertoa tyttärelleen, että hän näki mitä tapahtui. Se nimittäin näytti erikoiselta.   

Kuvasin Quynh Tranin kirjan tämän vuoden Mielinauhan kanssa, mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseeni, siskoni hoivakokoukseen. 

Hyviä tuloksia - lopultakin. Ja selitys joulun alla tapahtuneelle siirrolle sekä pahoittelut infon puuttumisesta.

Erityislaitokset, mielenterveysihmisten ja kehitysvammaisten yhteisölliset kodit, eivät pidä asukkaitaan enää, kun he tulevat fyysisesti liian sairaiksi ja vanhoiksi. 
Jos lyyhistyy välillä kuten siskoni - lihasheikkouden, polven nivelrikon, sydämen vajaatoiminnan, valtavan lääkemääränkö vuoksi? - niin potkitaan pois.
Joten nyt koitetaan vain saada hänelle parhaat mahdolliset olot siihen asumismuotoon, jossa hän parhaillaan on.
Nostin isoimmaksi huoleksi yksinäisyyden. Ja haa - potilaan etuja ajava hva:n henkilö sanoi, että hänpä panee alulle hakemuksen "kotiin tulevaan perheapuun", mikä tarkoittaa sitä, että yksi ja sama henkilö tulisi siskoni luo kerran viikossa tai miten sovitaan 2 - 4 tunniksi kerrallaan, ei siivoamaan tms. vaan kaveriksi, ulkoilemaan (Tarjalle hommataan myös pyörätuoli ja taksisetelit), kahvilaan, kampaajlle ja kaikkeen mitä Tarja on jäänyt kaipaamaan. 
Paljon muutakin hyvää saimme sovituksi kokouksessa, mutta tämä on tärkein.

Kun Tarjaa pyydettiin määrittelemäään terveytensä asteikolla heikosta erinomaiseen, hän vastasi:"Kyllä se hyvä on. Kun vaan jalat toimisivat paremmin."

Kyllä se hyvä on. Ooh!

Suloranta, kaivopolku, 17.7.25

Olla sinut - vaiko minut - itsensä kanssa, vaikka kaikki on nurinkurin

Olen kokenut ensimmäisen asteen toiseuden jo kotonani. Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi, mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni. Olen nykyään suomenpalestiinalainen. 
(ote kirjasta Sinut (2007), luvun otsikko "Kuka luulet olevasi")

Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 20-vuotiaana vuonna 1981 rakastuttuaan Haifassa nuoreen suomalaiseen mieheen. Hän oli opiskellut kolme vuotta yliopistossa Israelissa ja jatkoi pian opintojaan Suomessa. Hänestä tuli vähäksi aikaa rouva Maija Hänninen, koska Umayya oli suomalaisille vaikea nimi ja siihen aikaan Suomessa nainen ei voinut pitää omaa sukunimeään. 
Kolmenkymmenen Suomen vuoden jälkeen Abu-Hanna muutti pienen adoptiotyttärensä kanssa Amsterdamiin. Nykyään hän on siis hollanninpalestiinalainen. 

(Sinut-kirjan kansiliepeestä)

Ennen viestintäalan töitä Abu-Hanna ehti olla opiskelujen ohessa töissä mm. päiväkotiapulaisena ja puutarhatöissä. 
Muistan Abu-Hannan televisiosta älykkäänä ja eloisana keskustelijana, jolla olisi aina ollut enemmän sanottavaa kuin mitä hän pystyi silloisella sanavarastollaan ilmaisemaan.

Liimaudun selkä valkoista kivimuuria vasten kuin kuivattu perhonen. Pystysuorana kiinni viileässä kivessä, kädet levällään, suu auki ja katse kohti taivaannapaa. Muuri leviää ja täyttää maailman. Nyt tiedän kuinka Jaakko vei pavun jättiläiseltä. Olen vuoden ja kahdeksan kuukautta, yksin pölyisellä kujalla. Oikeassa kädessä puristan sinistä muovipottaa ja vasemmassa läpinäkyvää muovipussia, jossa on oreganovoileipä käärepaperissaan. 
(Kirjan Nurinkurin (2003) alku. Äiti haluaa kasvattaa tyttärestä itsenäisen, niinpä hän lähettää tytön yksin päiväkotiin ikkunasta seuraten. Tyttö pelkää isoa kukkoa.) 

Kaksi Umayya Abu-Hannan omaelämäkertaa kertovat paitsi tytön kasvamisesta aikuiseksi naiseksi myös siitä, millaista on olla vihollisena omassa maassaan ja miten maahanmuuttaja rakentaa identiteettiään. 
Nurinkurin kuvaa tytön elämää monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa Haifassa murrosikään asti ja Sinut kertoo nuoren naisen elämästä Suomessa, hauskoista kielellisistä kömmähdyksistä ja väärinkäsityksistä, ihmisistä jotka hyväksyvät ja heistä jotka eivät. 
Oman elämänsä kautta Abu-Hanna pohtii kotoutumista ja sen ongelmia yleensäkin. 

Toisen luokan kansalaisina palestiinalaisten on haettava kulkulupia omassa maassaan ja nieltävä loukkauksia. Heidän asuinalueitaan vallataan ja laaditaan erityislakeja supistamaan elämää, kuten juutalaisilla holokaustin aikana Euroopassa.
Opettaja-kirjailija-kääntäjä -isä keskittyy työhönsä ja taiteeseen, äiti osa-aikaisen työn ohella kodinhoitoon. Kaksi lasta saavat kaiken mahdollisen sivistyksen mitä on saatavilla, keskustelut kotona vierailevien kulttuuripersoonien kanssa, yksityiskoulun, pianotunnit ja kielten tunnit. Israelin kansallispäivänä isä vie perheen retkelle vuorille ja neuvoo, että ihmiset ovat nyt sellaisella tuulella, että ei kannata puhua kovaan ääneen arabiaa.

Tytär pelkää kertoa että pelkää eikä hän tiedä miten pelätään. Tyttäreen sattuu eritoten vanhempien pelko. Ja energia menee siihen, kun kaikki yrittävät piilottaa tietonsa siitä, että kaikki pelkäävät.
(Nurinkurin)

Piip piip kello on tasan. Uutiset. Lapset metelöivät ja aikuiset pyrkivät nappaamaan kiinni uutisten avainsanoista. Venäjänjuutalainen ehdottaa meikäläisille 'transferia'. Studiossa keskustellaan siitä, miten päästä eroon meistä ja muista meikäläisistä. Maahamme vuosi tai kaksi sitten saapuneet suunnittelevat miten meidät alkuasukkaat voisi kuljettaa pois maasta. 
(Nurinkurin) 

Nämä Abu-Hannan kirjat ovat kiinnostavaa luettavaa juuri nyt, kun Israel yrittää hävittää palestiinan kansan lopullisesti  ja USA:n presidentti suunnittelee viimeistelevänsä kansanmurhan siirtämällä eloonjääneet pois Gazan kaistalta, johon hän rakentaisi luksusuimarannan. 
Kun ajattelee, että joku toinen kansa siirrettäisiin Suomeen ja meitä "kantasuomalaisia" alettaisiin ajaa pois alta maanpakoon... koska alue on myyteissä määrätty toisille.   

Eräs kiehtova puoli Abu-Hannan kirjoissa on kuvaukset arabikulttuurista ja siitä, miten erilainen merkitys joillakin termeillä on verrattuna Suomen vastaaviin.

Arabeille rauha tarkoittaa, että ei ole vihaa eikä sotaa ja saa olla sosiaalisena isossa ihmisjoukossa, puhua, nauraa, tanssia ja melutakin. Suomalaiselle rauha tarkoittaa sodan poissaolon ohella hiljaisuutta ja ihmisten pois sulkemista, yksin oloa luonnossa omien ajatusten kanssa tai pienenä perheenä kotona. 
Abu-Hannan mummolla oli tapana katsella isoa sukuaan hauskan pidossa ja sanoa: "Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta."
Luonto on suomalaisille rakas ja ajattelemme mielellämme, että se on meidän vetonaulamme, neljä ihanaa vuodenaikaa, mutta arabien mielestä meillä on vain vähän aikaa vuodesta luontoa eli linnunlaulua, tuoksua, aaltoja, värejä ja kasvua ja koko muun ajan odotamme sitä pimeässä jääkylmässä pakastimessa.
(Ehkä nämä merkitykset ovat muuttumassa. Meillä ei ole enää neljää vuodenaikaa ja monessa maassa, jossa ennen oli suloisen lämmintä on nyt pätsi.)

Arabikulttuurissa runsastelu ei ole tyylitöntä. Värejä, musiikkia, tanssia ja hyvää ruokaa ei ole koskaan liikaa. Arabimiehet koreilevat tuoksuilla ja käyttävät silkkiä ja pitsiä vaatteissaan. Monesti europpalaiset pitävätkin pieniä vaaleanpunaiseen puettuja kiharapäisiä arabipoikia tyttöinä.

Runsaus näkyy puheessakin. Varsinkin maaseudulla ollaan monisanaisia ja puhetta höystetään kohteliaisuusmuodoilla. Pyyntöön lisätään "ilman sinun määräämistäsi" ja "toivottavasti et ota tätä käskynä, vain vaatimattomana pyyntönä". 

Kun Umayya lähtee mumminsa kanssa aamukävelylle kylän raitille, matkanteko on hidasta, koska jokaikistä naapuria tervehditään aidan yli pitkillä korupuheilla puolin ja toisin, päällekkäin ja yhtä aikaa.
"Valon ja gardenian aamu olkoon päiväsi avaus. Hellittäköön Jumala ongelmasi ja avautukoot ja ratketkoot pulmasi valon tullessa. Tässä lapsenlapsesi kanssa olet. Pitäköön Jumala tyttöjen hyvää mainetta yllä teidän kodissanne, Im-Hanna. Tervetuloa, tule sisään."
(Nurinkurin)

Kaupunkikoti on aina täynnä kulttuuriväkeä. Keskustelu tapahtuu eri arabian murteilla, paitsi jos joukossa on yksikin juutalainen puhutaan hepreaa. 

Saadakseen suunvuoron on opittava sama taito kuin liikenteessä. On löydettävä sopiva kohta. Keskustelussa se tulee, kun ajatus on korkealla ja sitä voi joko pudottaa tai rakentaa siihen uuden siiven toiseen suuntaan. 
(Nurinkurin)

Suuri osa Abu-Hannan laajaa sukua elää diasporassa. Hänen on vaikea katsoa uutisia ja avata Israelissa asuvilta tullutta sähköpostia. Hän elää muistoissaan ja unissaan entisessä kotimaassa ja reaalielämässä toista todellisuutta Suomessa, jossa asiat sujuvat ja on normaalia ratkoa arkipäiväisiä, käytännön ongelmia demokraattisesti äänestäen. 
Hän tietää olevansa vieraalla kielellä toimiessaan joskus koominen ja kömpelö ja tuntee siksi turhautumista. Juurtuminen ei ole helppoa, kun ympäristö työntää pois, mutta on pakko oppia rakastamaan sitä missä on ja löytää koti omasta  minuudesta. On oltava sinut ympäristön kanssa ja minut itsensä kanssa.
      

Synnyinmaani tapahtumat vievät yöunet - pysäyttävät kadulla, jolloin on pakko jähmettää kyyneleet ja laannutella järjetöntä ahdistusta. Kun ihmisiä tapetaan siitä syystä keitä he ovat, olemme elämän kauheimpien tapahtumien äärellä. 
(Sinut)

Abu-Hanna mainitsee, miten ihminen on aina vierasta kieltä käyttäessään vähemmän ilmaisuvoimainen kuin äidinkielellään. Silti ihailen hänen suomen kieltään. Hän on kirjoittanut kaikki kirjansa suoraan suomeksi.  
Kirjoissa on monia kauniita lyyrisiä tekstin kohtia, esim. lapsuuden kotikaupungin Haifan kuvaus, jossa ihmiset heräävät siestan jälkeen eloon, valkoiset jasmiinit ja gardeniat tuoksuvat illan tummuudessa, laivojen valot valuvat pitkin meren pintaa ja yö näyttää uuden maailman. 
Ainoa turvani, kotikaupunkini Haifa on kuin kohtu. Sitä reunustaa kolmesta suunnasta Karmel-vuori, edessä on meri ja suorin tietämäni horisontti.
(Nurinkurin)

 

Löysin jostain näistä kirjoista sellaisen mielenkiintoisen tiedon, että Umayya Abu-Hannan isän, Hanna Abu-Hannan, muistelmien keskimmäinen osa on suomennettu! Kirjan nimi on Pilven varjo. 
Johanneksen evankeliumin esipuheessa Umayya kertoo, millaista oli elää lapsuutta nasaretilaisen isän tyttärenä. 
Alienin silmin (Sinut-kirjaa laajempi versio elämästä maahanmuuttajana Suomessa) Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut Amsterdamiin muutettuaan, samoin Multikultin, jonka lopussa hänen Johannesburgissa syntynyt tyttärensä sanoo kaipaavansa omaan maahan, Suomeen.

Mieleeni on jäänyt pyörimään näistä kirjoista Im-Hannan viisas ajatus:
Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta.