Maria Perho, Mielen perhosia

 

Suomalais-paraguaylainen ystäväni ja entinen opettajakollegani Maria Perho kirjoitti vuosi sitten novellikirjan äidinkielellään espanjaksi. Kirjan nimi on Mariposas para tu sensatez. Tänä vuonna ilmestyi kirjan suomennos Mielen perhosia, kääntäjä Juha Myllymäki ja kustantaja Reuna-kustantamo. 

Kirja sisältää 15 tekstiä, joista osa on perinteisiä novelleja, osa tuokiokuvia ilman novellille tyypillistä juonikuviota. Takakannen esittelytekstissä Maria Perhon kirjoituksia kutsutaan akvarelleiksi ihmisistä eri elämänvaiheissa. 

Tämän kirjan takakansiteksti on niin hyvä, että lainaan siitä toisenkin kohdan, sellaisen, jossa kirjoittaja kertoo, mitä haluaa sanoa teksteillään. 
"Jos jotain olen oppinut - tai luulen oppineeni - niin sen, että ihmisten tunteet, haaveet ja perustarpeet ovat kaikkialla samat. Kulttuurit ovat kuin vaatteet, jotka puemme päälle, mutta niiden alta löytyy aina ihminen sekä jaloine että alhaisine piirteineen. Tämä on yksi niistä ajatuksista, joita yritän välittää lukijalle näiden tarinoiden kautta."

Novellien tapahtumapaikka on Suomi, Paraguayn pääkaupunki Asunción tai mikä tahansa paikka. 

Kirjan aloittaa novelleista vanhin Nostalgia, jonka Maria on kirjoittanut jo vuonna 1985. Tämä on ainoa, joka on säilynyt Perhojen säkäjärveläisen kodin tulipalosta 90-luvulla. Maria on kirjoittanut joitain tuhoutuneista novelleista muistinvaraisesti uudelleen, ja suurin osa kirjoituksista on 2010 ja 2020 -luvuilla kirjoitettua.

Nostalgia kertoo miehestä, Josésta, joka palaa vanhana työura ja hyvä elämä takanaan kotikaupunkiinsa uskoen, että tapaa kaikki vanhat ystävänsä uudelleen ja he voivat jatkaa siitä mitä oli ennen, iloita yhdessä, tanssia ja laulaa. Mutta paitsi että paikat ovat muuttuneet, niin ovat myös kaverit. Joku on kuollut, joku on niin kiireinen, että aika jutusteluhetkeä varten pitäisi varata sihteeriltä, joku on lannistunut huonossa avioliitossa. Vaikka ystävät asuvat edelleen kotipaikkakunnalla, he ovat etääntyneet toisistaan. Vanhaa jengiä ei ole. 

     Mercedes nousi ylös ja jätti neuletyönsä pöydälle. Hän poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua mukanaan likööripullo ja kaksi lasia.
      - Minulla on aina tällainen vieraiden varalta.
      Hänen kaataessaan likööriä laseihin José mietti nuoruutensa Mercedestä. Se Mercedes ei neulonut tai valitellut käsivarsiaan. Se Mercedes oli puhdasta eleganssia, ja kaikki pojat halusivat tanssia hänen kanssaan. Aika ja etäisyys olivat muuttaneet Josén entiset ystävät oudoiksi, lähes tunnistamattomiksi olennoiksi.

     José tiesi, että hänen vanhaa kotitaloaan ei enää ollut olemassa. Se oli myyty hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ja purettu. Uudet omistajat rakensivat sen paikalle niin suuren talon, että sen seinän ja jalkakäytävän väliin jäi vain metrin kaistale nurmikkoa. Pihalla oli aikoinaan mango-, guava- ja sitruunapuita, mutta kaikki oli kaadettu. Uudet omistajat eivät selvästikään piitanneet sellaisista. Ei mitään estetiikan tajua! Ja miten typerää oli olla jättämättä pihaan yhtään puuta, jonka varjossa vilvoitella! Jos kaikki rakentaisivat tuollaisia taloja, vehreä ja kukkea kaupunki muuttuisi hetkessä tukahduttavaksi aavikoksi.

Nostalgia on yksi "mieliakvarellejani" Mielen perhosissa. Muita minulta erikoismaininnan saavia ovat romanttinen Kukkia, lopussa yllättävä Erakko ja ennakkoluuloja paljastava Siellä, täällä ja missä milloinkin sekä kokoelmalle nimensä antanut sen viimeinen novelli Mielen perhosia.

Siellä, täällä ja missä milloinkin kertoo siitä, miten ulkomaalaisen näköiseltä ihmiseltä kysytään aina samoja kysymyksiä kuulustelutyyliin niin, että tentattavalle on tullut jopa mieleen, miten kätevää olisi ojentaa uusille kekustelukumppaneille paperi, jossa olisi tiedot viihtymisestä, mahdollisesta koti-ikävästä jne. Silloin päästäisiin heti juttelemaan jostain aivan muusta. Sama tapahtuu myös toisin päin Suomessa asuvan kyläillessä entisessä kotimaassaan. Huoneiden ilmastointi säädetään jääkaappikylmäksi, koska Suomesta tulevat ovat "tottuneet ainaiseen kylmyyteen". 
Novellissa on erittäin havainnoillinen kuvaus miehestä, joka ei voi uskoa, että muualta muuttanut voisi opettaa jotain muutakin kuin äidinkieltään.

     - Biologiaa ja maantiedettä.

        - Mahtaa olla vaikeaa opettaa niitä!
        - Miten niin?
        - No, koska... sinun maassasi kaikki on täysin erilaista. 
        - Tämä on ollut minun maani jo vuosia.

        - Tarkoitan kotimaatasi.
        Miten niin "kaikki on täysin erilaista"? Siirtyvätkö Kalliovuoret tai Niili, kun joku muuttaa maasta toiseen? Kasvisto ja eläimistö toki vaihtelevat, mutta hyönteiset eivät  muutu hämähäkkieläimiksi tai havupuut lehtipuiksi. Mendelin lait ovat samat kaikkialla. Tärkeintä on siis vain oppia selittämään samat asiat uuden kotimaan kielellä. Selostin Vesalle, että jokaisella maalla on toki oma historiansa, mutta luonnotieteet pätevät yhtä lailla siellä täällä ja tuolla. Vaikka hän näytti ymmärtävän, hän yritti - kuten monet muut ennen häntä - korostaa eroja ja jättää yhtäläisyydet huomiotta. Hänen mielestään ihmiset ja ilmasto olivat niin erilaiset, että tähän maahan sopeutuminen oli hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. 

Viimeinen pieni viehättävä novelli Mielen perhosia kertoo Maria Perhon omasta aistimaailman erikoisuudesta, synestesiasta. Tarkka käännös kirjan ja novellin nimelle olisikin aistien perhosia.
Pieni Monica joutuu ongelmiin kertoessaan toisille lapsille, minkä värisiä kirjaimet ja numerot ovat. Hän on aina tiennyt, että isoisän ääni on suklainen ja kissa kehrää siniharmaasti, mutta hän ei ole ymmärtänyt, että toiset kokevat eri tavalla. Koulupihassa tapahtuneen tappelun jälkeen  Monicalta kysytään kiusaajien nimiä,  mitä hän ei voi tehdä, koska kieliminen on lasten keskuudessa tuomittavaa. Vararehtori ei luovuta, syypäät on saatava selville.  

Tyttö kohotti kasvonsa ja katsoi vararehtoriin. Ehkä aikuiset ymmärtäisivät sen, mitä ikätoverit eivät tajunneet. Aikuisethan tietävät monia asioita, joita lapset eivät. Ehkä hän voisi antaa vihjeen tälle naiselle, joka katsoi häntä niin hellän ja huolestuneen näköisenä. 
         - En aio kertoa heidän nimiään, hän sanoi - mutta toisella on keltainen ääni ja toisella sininen nimi. 

Novellin loppu, hetki äidin kanssa, on mitä kaunein. Onko äidinkin ehkä pitänyt tappaa perhosiaan tullakseen järkeväksi olennoksi...

Synestesia on siis joillakin ihmisillä oleva ominaisuus, jossa yhden aistialueen aktivoituminen aktivoi spontaanisti myös toisen samaan aikaan. Se voi olla rikkaus ja lisä elämykseen, esim. musiikin voi kuulemisen ohella nähdä väreinä, maistaa ja tuntea. Koska toiset eivät koe samalla tavalla, poikkeavuus saattaa oudoksuttaa ja ärsyttää. "Oletko vähän kaheli?" sanovat koulutoverit Monicalle ja koittavat hiuksista repimällä repiä hänestä värejä pois. 

Kiitän paitsi ystävääni Maria Perhoa hienoista novelleista myös suomentajaa Juha Myllymäkeä, joka on tehnyt erittäin luontevan suomennoksen. Dialogeissa on murretta juuri sopivasti ja perusteksti on selkeää. En pysty vertaamaan alkukieleen, mutta tärkeintähän suomennoksessa on, että se on hyvää suomea. Tiedän myös, että Maria on ollut erittäin tarkka siitä, että termit ovat oikein ja tehnyt yhteistyötä suomentajansa ja kustannustoimittajansa kanssa. Hän olisi voinut mielestäni melkein itsekin kirjoittaa kirjansa suomennoksen, mutta halusi ehkä jo mieluummin kirjoittaa uutta.

Katselen kansia ja minusta alkaa tuntua, että suomalainen Jussi Jääskeläisen suunnittelema kansi kuvaa paremmin ideaa aistien perhosista. Siinä kaiken lisäksi - jos oikein tulkitsen - perhonen kutoo silkkilankaa. 

Kuva espanjankielisen kirjan kansiliepeestä

Maritta Lintunen, Sata auringonkiertoa

Maritta Lintusen romaani Sata auringonkiertoa on erittäin mukaansatempaava ja koukuttava teos, jota ei haluaisi laskea kädestään ennen kuin tietyt juonikuviot on selvitetty. Pitkästä aikaa tämä kaipaamani tunne kirjaa lukiessa. 

Kirjassa on vahvoina teemoina lähteminen ja irrallisuus, ajan tuoma muutos maaseudun elämässä, ruotsinsuomalaisuus ja kitka sukupolvien välillä.
Henkilöhahmot ovat niin todellisia ja psykologisesti kokonaisia, että näen heidät kuin elokuvassa. Tiedän ilman kirjailijan kuvausta, minkä näköiset ovat Aili, Leena, Seppo, Monika ja Kirsti, millainen ääni ja puhetapa heillä kullakin on ja mitä heidän mielessään liikkuu. Aavistan, miten heidän elämänsä jatkuu.
 
Kirjassa on upeita kohtia lukemisen voimasta ja siitä, mitä kaikkea lukeminen kirjoja rakastavalle antaa. 

Tunsin kihelmöivää mielihyvää siitä, että niin monet maailmat odottivat minua hyllyjen katveissa, kuivan varastopölyn tuoksussa. Ilta-auringon vaimea punerrus raidoitti kirjarivistöjä ja vahattuja linoleumlattioita. Äänettömyyden rikkoi ainoastaan seinäkellon viisarin napsahdus ja satunnaisen kävijän varovainen askel. Salissa vallitsi hämäränkirkas pyhyyden tunne. Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihini kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily. Ja kuinka taidokkaasti solmittu lause hytkäytti minut äkisti nauruun tai pakotti nieleskelemään itkua.

Myös kirjailijan työstä on veikeä kuvaus. Innokas lukija tutustuu esikoiskirjaansa kirjoittavaan Pulkkiseen, jonka huomaa käyttävän häntä kirjansa materiaalina. 

Kirjoittaminen lienee lähellä vakoojan työtä. On oltava kuin ei tekisi mitään, mutta elettävä silti äärimmäisessä valmiustilassa, kuin kaksoisagentiksi soluttautuneena. Pulkkinen ei aavista, että vaistoan kyllä heti, milloin hän käy tarkkaavaiseksi. Silloin oikein tunnen, kunka hän kohdistaa tutkan minua kohti ja keräilee talteen ilmeitäni, liikkeitäni ja puheitani. Saaliin vainu ohjaa Pulkkista, herkeämättä. Hänellä on aina nälkä. 

Kiitän kirjailijaa lukuelämyksestä! 

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

 

Tutustuin Michel del Castilloon koululaisena, kun keskikoulun kirjallisuuden opetuksessa hänen pienoisromaaninsa Kitara oli määrätty yhdeksi kirjallisuuden tunneilla käsiteltävistä kirjoista. Ostin sen paikallisesta kirjakaupasta muiden oppikirjojen ohessa. Silloinhan kirjat ja kaikki koulutarvikkeet hankittiin itse ja monella perheellä oli tili kirjakauppaan. Romaanin Tanguy, aikamme lapsi
(suom.1959, alkuteos Tanguy,1957) alkulehdelle olen kirjoittanut nimeni ja vuosiluvun -68, joka kertoo, että olin kirjan ostaessani lukion toisella tai kolmannella luokalla. En muista, että kirjaa olisi käsitelty koulussa. Olen kai halunnut ostaa sen, koska olin ollut niin ihastunut Kitaraan muutama vuosi aiemmin. 

Michel del Castillo syntyi Madridissa vuonna 1933 ja eli varhaislapsuuttaan sisällissodan järkyttämässä Espanjassa. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti varakasta granadalaista sukua. Äidin toiminta vastarintaliikkeessä pakotti hänet pakenemaan viisivuotiaan poikansa kanssa Francon joukkoja Ranskaan, jossa he molemmat kokivat erittäin vaikeita elämänvaiheita. Olojen rauhoituttua poika, nyt jo nuori mies palasi Espanjaan, mutta pettyi ja valitsi kotimaakseen Ranskan.
Michel del Castillo on kirjoittanut kaikki kolmekymmentä teostaan ranskaksi, viimeisimmän vuonna 2010. Viisi teosta on suomennettu. 

Heti ensimmäisellä sivulla lukiolainen M on merkkaillut sivuun huomautuksia huonosta suomentamisesta, "hänettelystä", joka kattaa koko kirjan. 
Iltaisin hän kuunteli äitinsä ääntä radiosta. Tämä sanoi, että "onni, joka riistää toiselta hänen onnensa, on väärää onnea",  ja Tanguy uskoi sen, sillä äiti ei milloinkaan valehdellut. Hän itki usein häntä kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä äiti puhui, mutta hän tiesi, että tämä oli oikeassa, olihan hän hänen äitinsä.
Ranskan kielessä on eri hän-sanat miehille ja naisille, Suomessa yhden hän-sanan kielenä käytämme muita keinoja tekijän ilmaisemiseksi. Esim. näin:Tanguy itki usein äitiään kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta tiesi äidin olevan oikeassa, koska tämä oli hänen äitinsä/koska äidithän ovat aina oikeassa. 
Ylimääräisiä hänen-sanoja genetiivien suomennoksissa on vaikka kuinka paljon: Ajoittain hän tunsi ahdistuksen puristavan hänen kurkkuaan ja tarttuvan hänen rintaansa. Ei voi olla totta, näin alkeellinen virhe! Näitä ylimääräisiä omistuspronimineja piti aina ruksia pois oppilaiden käännöksistä englannista suomeen. Kielikorva hoi! (Alleviivaukset sitaateissa ovat minun.)

No, paikoittain räikeän huonosta suomennoksesta huolimatta kirjan ansiot ovat niin suuret, että ne pystyy ohittamaan, kun pitemmälle lukee. Edes hieman melodramaattiset rakkaudentunnustukset eivät tunnu huonoilta aikaansa sijoitettuina. Yksinäinen lapsi on altis hakemaan turvaa ja kokemaan isoja tunteita kaikkiin, varsinkin isompiin poikiin, jotka osoittavat hänelle huolenpitoa.

Se kaikki kauheus mitä pieni poika Tanguy kokee äidistään eksyneenä ranskalaisella keskitysleirillä ja teini-ikäinen barcelonalaisessa kasvatuskeskuksessa, johon joutuu, koska suvun koti ja muu omaisuus on takavarikoitu, ei onnistu nujertamaan häntä. Pettymys ja raivo purkautuvat vasta, kun hän lopulta löytää Madridista isänsä ja huomaa, miten mitätön ja moraaliton ihminen tämä on, edelleen kiinni luokkajaoissa ja mittaamassa ihmisiä heidän vaatetuksensa ja perityn omaisuutensa mukaan, vaikka itse on päässyt uudelleen pinnalle vaikutusvaltaisen rakastajattaren avulla. 

Äidin tapaaminen on surullinen. Tanguysta on kasvanut kaiken kokemansa kypsyttämänä vahva ja suvaitsevainen ihminen, äiti on pysynyt entisellään.
 
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti.  Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa. 
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot. 

Tanguyn elämän vaiheissa del Castillo on käynyt läpi omia kärsimyksiään, Kitarassa myös, mutta peitetymmin. Kokemukset on kuvattu eleettömästi, vahva sisältö puhuu puolestaan. 
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja. 

Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.


PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.   

Paljastuksia persoonasta 😎

Minusta on aina ollut hauska vastailla kirjablogeissakin kiertäneisiin kyselyihin, joilla tutustutaan bloggareihin kirja- ja kulttuuritekstien ulkopuolella. Nyt huomasin Elegialla (Täällä en pyytele anteeksi) 20 kysymyksen sarjan, joka inspiroi minua miettimään, miten asiat ovat omalla kohdalla. Kysymysten laatija on Satu Kukkopilli-blogista.
 

1. Jos sinun olisi pakko osallistua johonkin tosi-tv-ohjelmaan, mihin ohjelmaan osallistuisit?

- Naked Attraction - aprillia, aprillia - no en kyllä mihinkään, mistä olen kuullut.  

2. Oudoin uni, jonka olet viime aikoina nähnyt?

- En muista viimeaikaisia uniani. Olen pitänyt ajoittain unipäiväkirjaa, silloin muistaa. Muistiin merkitsemissäni on aika paljon huoliunia, eksymistä ja muuttoa uuteen taloon, jossa mikään ei ole hyvin. Paljon on myös sellaisia unia, joissa olen ilmoittautunut johonkin tehtävään, joka on minulle ylivoimainen, esim. laulamaan jossain tilaisuudessa. Tilaisuus on jo alkamassa ja esiintyjä pakenee. Omat lapset ovat unissani pieninä ja aikuisina. Kuolleet ovat tulleet usein uniini niin, että tiedän heidän olevan kuolleita. Ja sitten on niitä ihania laguuniunia, joissa vaeltelen turkoosissa vedessä autuaana.  
2.1.2022 muistiin merkittyä:
" Heräsin sellaiseen ajatukseen, että äitien on neuvottava poikiaan aamuisin ja isien tyttäriään iltaisin."
Hih, aloin jo selittää miehelleni tätä suurta viisautta, kun kesken kaiken huomasin, että unen logiikassa ei ole mitään järkeä.

3. Kuka tuntee sinut parhaiten?

- Ei kukaan, itsekään en aina ymmärrä itseäni. Mutta lähimmäs on päässyt mieheni UM, jonka kanssa olen elänyt ensi kesänä jo vuotta vaille hopeahääpäivän verran vuosia eli 49 vuotta. 

4. Mikä on vahvin aistisi?

- Näkö
Opiskellessa muistin vihkoaukeamat, joille olin laatinut listat ja lyhennelmät tenttikirjojen sisällöstä. Tykkäsin kyllä myös kuunnella luentoja, mutta tein niistä aina muistiinpanoja. Kävelylenkeillä muistutan itseäni kuuntele ja haistele myös, älä vain katsele. 

5. Jaa joltakin matkalta jäänyt kiva muisto.

- Matka miehen, keskimmäisen pojan ja pojanpoikien kanssa Mallorcalle kesällä 2014. Minulta oli juuri leikattu rintasyöpä liian niukoin marginaalein ja odotin menoa toiseen leikkaukseen. Jännitimme pääsenkö matkustamaan. Pojat tietysti halusivat minut mukaan, koska tiesivät, että minä olen parempi rantakaveri kuin Vaari.
Kun hoitaja sanoi, että mene vaan, arpi on kiinni ja olet hyvässä kunnossa, niin minähän lähdin. Matkalla meni ääni raakkumiseksi ja tuntui vilunpöyräyksiä. En  halunnut pilata toisten iloa, napsin vain aamuisin särkylääkettä ja painoin menemään. Kotiin palattua nousi kuume ja leikkaus siirtyi vähäsen. En katunut!

Mallorcalla kesällä 2014

6. Pelkäätkö vanhenemista?

- No, kyllä pelkään.
Olen alkanut pelätä vanhenemista seitsemänkymppiä täytettyäni. Ennen vanhaan sanottiin tästä iästä, että käy kahdeksattakymmentä tai on kahdeksannellakymmenellä (olen pitkällä jo - hui...).
Pelkään sekä terveyden että ulkonäön romahtamista. Aiemmin olisin vastannut, että en tietenkään pelkää, koska pelkäämättömyys on asenne jonka haluaisin, mutta ei sitä tiedä etukäteen. Sen tietää vasta sitten, kun muutoksia alkaa oikeasti tulla, isoja muutoksia. 
Parhaillaan yskin ja pelkään saavani keuhkokuumeen. Olen tehnyt jo kahdesti testin, joka kertoo, että ei ole koronaa eikä kausiflunssaa.Heikkokeuhkoiselle kaikki flunssat ovat vaaraksi.
En osaa myöskään olla aina tyytyväinen peilikuvaani. Vaatii tottumista sopeutua vanhenevaan itseen ihan kuten murrosikäisellä, joka joutuu tottumaan lapsuuden hahmonsa muuttumiseen aikuisen muotoon.   

7. Onko sinulla jokin bucket list eli lista asioista, jotka haluat tehdä tai saavuttaa elämäsi aikana?

- Minulla ei tässä iässä ole mitään hinkua saavutuksiin tai urotekoihin. 
Haluaisin kovasti pysyä terveenä ja haluaisin nähdä kaikkien lasteni vanhenevan ja lastenlasten kasvavan aikuisiksi. Haluaisin matkustaa ja nähdä, miten ihmiset eri puolilla maailmaa asuvat ja kuulla, mitä he ajattelevat. 

8. Mikä on paras neuvo, jonka olet saanut elämäsi aikana?

- Tulee mieleen juuri edellisessä blogiini tulleessa kommentissa ollut ohje "vaihda suuntaa". Se koski kirjoittamisessa eteen tullutta umpikujaa ja myös muita ongelmallisia tilanteita elämässä. Kiitos Elegia!  

9. Mikä on eniten käyttämäsi emoji?

- 
En tiedä, mitä tämän on tarkoitus kuvata, mutta minulle se on hellyyttä ja parempi kuin sydänemojit, jotka paljon käytettyinä saattavat menettää merkitystään.  

10. Jos sinussa olisi varoituskyltti, mikä se olisi?

- Stop, älä vaadi minulta liikaa.
En kyllä tarvitse tätä muiden kuin oman itseni suhteen. "Mies joka kanssani asuu" (Kai Lehtisen kolumneista mukailtu ilmaus), antaa minun olla kuten haluan.
Ainoa kerta, jolloin hän on puuttunut tekemisiini, oli se höyräys, kun annoin kolmikymppisenä leikata pitkät hiukseni kampaajalla ja laitatin permanentin. En kyllä tykännyt siitä kampauksesta itsekään yhtään, kaduin syvästi. Pieni poikani perääntyi nurkkaan minut nähdessään. Onneksi tukka kasvoi, pallopää laskeutui, kikkurat vähenivät ja loivenivat. Leikkautin lyhyen kampauksen ja sen jälkeen hiukseni ovat olleet välillä lyhyemmät välillä pitemmät. Tällä haavaa en halua enää ottaa kovin lyhyttä kampausta, koska usein nainen on lyhyissä hiuksissa vanhana miehen näköinen.  

Kiharat lähes poissa, kuvaa rouvapermanentista
en julkaise.

11. Onko sinua koskaan kiusattu?

- On. Kerran.
Kyseenalaistin kouluni miesopettajakollegoiden etuoikeudet. Heillä kaikilla oli matematiikan opettajina omat pysyvät luokat, vaikka heillä ei ollut muuta kannettavaa luokkiin kuin itsensä. He eivät myöskään sisustaneet luokkia mitenkään kyseisen aineen näköisiksi, kuten minä olisin kovasti halunnut tehdä ja tein, kun lopulta sain oman luokkatilan. Me kieltenopenaiset kannoimme isoja kelanauhureita ympäri koulua eri kerroksiin, koska jouduimme vaihtamaan luokkatilaa välituntien aikana. Minä olen aina perännyt oikeudenmukaisuutta ja tietenkin aloin kysyä, miksi asia oli näin. En saanut vastausta, mutta sain yhdeltä herrapöydän jäseneltä sen jälkeen ivaa osakseni ja toiset pysyivät hiljaa. 
Asiat muuttuivat vähitellen, mutta ei aivan helpolla, ja minähän kyllästyin lopulta rooliini epäkohtien oikojana ja lähdin pois. Joskus lähteminen on paras keino. ("Vaihda suuntaa.")
Haluan vielä huomauttaa,että tässä ei ole mitään yleistettävää asetelmaa, tällä työpaikalla vain oli näin, seuraavalla ei todellakaan. 
Se minusta oli erityisen sopimatonta ja moukkamaista, että miehet antoivat naisten kantaa raskaita laitteita, miestenhän kuuluu olla ritarillisia naisia kohtaan.  

12. Jos poliisi pidättäisi sinut, mitä läheisesi ajattelisivat ensimmäiseksi sinun tehneen?

- He ajattelisivat, että poliisit ovat erehtyneet henkilöstä. He voisivat myös päätellä, että olen puolustanut aggressiivisesti jotakuta, joka on joutunut rasistisen kohtelun uhriksi. 

13. Mitä olet oppinut muutoksesta elämässä?

- Se tulee usein yllättäen, olkoon kyse läheisen kuolemasta, oman vanhenemisen huomaamisesta, pandemiasta tai sodasta.
Lapsuuden isot menetykset opettivat minut varautumaan ja varmistelemaan, enkä ryhdy mihinkään, mihin liittyy epävarmuutta. Olen joissain tilanteissa ehkä alisuoriutunut, koska en ole uskaltanut kurottaa ylemmäs, mutta tärkeintä minulle on aina ollut koti ja rauha, joten en ole jäänyt mistään paitsi. 

14. Kahvi vai tee?

No, kahvi tietysti: aamukahvi ja päiväkahvi, ulkomailla joskus pelkkä kahvi ja croissant lounaaksi ulkopöydässä. Kahvini on oltava melko tummapaahtoista ja vahvaa ja lounaan jälkeisen päiväkahvin kanssa on oltava aina jokin herkku. 
 

Benalmadenan rantakadun varrella
lokakuussa 2023

15. Lempiaineesi koulussa? Entä inhokkisi?

Lempiaineitani olivat äidinkieli, englanti ja psykologia.
En pitänyt matemaattisista aineista, kotitaloudesta ja liikunnasta. Minun pienessä lukiossani kaikkien piti ottaa pitkä fysiikka, myös lyhyen matematiikan opiskelijoiden. En ymmärtänyt fysiikasta mitään, vaan opiskelin kaiken ulkoa. Olisin kovasti halunnut opiskella ranskaa, mutta vain saksa oli tarjolla, no sitä sitten. Kotitaloudesta ja liikunnasta en pitänyt ryhmätekemisen vuoksi. Toiset kaappasivat ryhmässäni kaiken työn keittiössä ja minä yritin näyttää työteliäältä. Liikunnassa pelit olivat kauhistus, samoin telinevoimistelu, jossa toiset seisoivat katselemassa ja yksi teki jonkun hypyn tai tempun renkaissa. Mitä liikuntaa se sellainen on! Lukion viimeisellä rakastin liikuntaa, kun opettajamme alkoi suhtautua meihin kuin ihmisiin. Saatoimme patikoida hiljakseen koulun lähellä ja hän kertoi meille terveyden ja kauneuden hoidosta. 

16. Arvokkainta, mitä omistat?

- Perhe, nuo omat ihmiseni. Juu juu, eihän ketään voi omistaa, mutta "omat ihmiseni" tarkoittaakin samaa kuin rakkaani, sydänkäpyseni . 

17. Jos deittailisit, mikä olisi sinulle deal braker (eli asia, jonka takia et voisi ryhtyä toisen kanssa parisuhteeseen)?

- Leuhkuus ja itsekeskeisyys. Hänenhän pitää keskittyä minuun, palvoa minua ja vakuuttaa että ei voi elää ilman minun arvokasta ja ihanaa seuraani. Minä tietysti viestin hänelle samalla tavalla, jolloin molemmat olemme saamapuolella.  
Näin se oli siis nuorena. Minulla ei ole deittailutarvetta nykyelämässäni. Pidän miehistä ystävinä ja keskustelukumppaneina. 

18. Uskotko jumalaan?

- En usko.
Lapsena sopotin varmuuden vuoksi rukouksia, kun pyöräilin peloissani koulumatkoja pimeällä tiellä.
Joillekin ihmisille jumalaan uskominen antaa turvaa, ja sehän on ok. 

 

19. Mikä tekee sinut iloiseksi?

- Ilahdun, kun omilla lapsilla menee hyvin ja kun tällä haavaa hyvin sekasortoisessa maailmassa tapahtuu edes jotain hyvää.  
Joka päivä ilahdun aamukahvilla, kun saan hakea eteismatolta sanomalehdet ja viettää rauhallisen tuokion aamiaisen ja lehtien parissa. 

Vaihdan tähän myöhemmin sunnuntaiaamun lehdet,
nostalgiasyistä. Todennäköisesti ne loppuvat.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntainumeron ja
kannetaanko sitten enää Hesaria erikseen. 

20. Miten pääset eroon hikasta?

- En muista milloin semmoinen olisi ollut. Lapsena varmaan. Silloin nieleskelin.

Syksyllä 2015

Viimeiseksi kuva ilon hetkestä, kun tulin ensimmäisestä rintasyövän kontrollista ja olin saanut hyviä uutisia. Otin selfien auton peilin kautta kerrottuani miehelle, että mitään syöpään liittyvää ei ollut kokeissa ja kuvissa näkynyt. Tämä kuva oli pitkään profiilikuvani.

PS. Tuo valitsemani emoji ei ilmeisesti näy kaikilla laitteilla. Se on se missä kädet aukeavat kasvojen molemmin puolin. Olisko se nimeltään Halaus.

Mielikuvituksesta ja kirjoittamisesta

 

Lakiasaari, Myllykoski, syksy 2023

Keräilin Helsingin kirjamessuilta pinon mielenkiintoisia, vähälevikkisiä kulttuuri- ja mielipidelehtiä, kuten teen aina messuilla käydessäni.

Kulttuurivihkoissa nro 1/2023 on kiinnostavia artikkeleita mielikuvituksesta ja sen voimasta. 

Emmi Itäranta pohtii mielikuvituksen ja todellisuuden vuorovaikutusta Juho Narsakan haastattelemana artikkelissa Maailmojen ja tulevaisuuksien kuvittelija.

"Ajattelen mielikuvituksen ja meidän aineellisen todellisuutemme olevan saman asian jatkumoa. Aineellinen todellisuus on mielikuvituksen rakennusaine, koska emme kirjoita fiktiota tai tee luovaa työtä tyhjiössä, vaan ammennamme kaikesta ympärillämme. Aivan yhtälailla mielikuvitus on aineellisen todellisuuden rakennusaine. Kaikki mitä olemme tänne ikinä tehneet on ensin pitänyt voida kuvitella jossakin muodossa. Mielikuvitus ja meidän aineellinen todellisuutemme ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään."

Pentti Stranius on kirjoittanut samaan lehteen esseen Kirjallisuus, elokuva ja mielikuvitus.
Otsikossa ei ole mainittu musiikkia, jonka Stranius myös mainitsee yhtenä tärkeänä kuvittelun areenana. Kuva on olemassa aina ennen sanaa ja kuvan sanoittaminen vaatii ponnistelua, joka on sekä vaativaa että tuottaa mielihyvää. Kaiken yksinäisen taiteen tekemisen motiivina on kohtaaminen, mistä usein puhutaan samastumisena.

Ilman lukemista ei ole syntynyt yhtään kirjailijaa, ei edes yhtään enemmän tai vähemmän viisasta ajattelijaa. Lukeminen on, elokuvaohjaaja Aleksandr Sokurovia mukaillen, älyllisen ihmiselämän kaikkein inhimillisin ja keskeisin akti. Lukeminen on myös olemisen yksinäisin hetki, itsetutkistelun ydinkokemus, mistä kaikki ajattelu lähtee: pysähtyminen.

Nämä molemmat kirjoitukset kiehtovat minua ja houkuttavat pohtimaan lisää.
Kuvittelu ei todellakaan synny tyhjiössä. On mestarikuvittelijoita, jotka ovat kuvitelleet ihmisten matkustamisen ilmassa paljon ennen lentokoneita tai internetin kaltaisen yhteisön syntymisen lankapuhelimen aikaan, mutta hekin ovat ryhtyneet kuvittelemaan uutta olemassaolevien faktojen pohjalta.

Pikkulasten sanotaan voivan kuvitella mitä tahansa, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän kuvittelunsa on aikaansa ja jo opittuihin asioihin sidottua, vaikka onkin aikuisten kuvittelua rajattomampaa ja villimpää, koska opittuja faktoja on niin vähän. Pieni lapsi ei ihmettelisi vaikka äiti tai isä nousisi ilmaan. Hän on nähnyt elollisia olentoja ilmassa eikä hän ole vielä oppinut ihmisen rajoja. Itselleenkin hän saattaa kuvitella mahtiominaisuuksia, joista valitettavasti pitää myöhemmin luopua, kun rajat tarkentuvat. 
Aikuisesta on ihanaa kuunnella puheliasta lasta, joka sanoittaa mielikuvituksessa näkemäänsä. 

Ehkä luovien alojen ihmiset ovat säilyttäneet lapsuuden aikaista kuvittelun taitoaan keskimääräistä enemmän ja pitävät sitä yllä työssään. Kuvittelukin on taitolaji, jota pitää harjoittaa, samoin muistelu, joka liittyy kuvittelun taitoon.

Lakiasaari, Myllykoski, syksy 2023

Luen aina kiinnostuneena, mitä HS:n kirjallisuuspalkintofinalistit vastaavat kysymykseen Miksi kirjoitat. 

Hannu Paloniemi (romaani Lumiluolapoika) vastaa näin: 
Nuorena poikana hengitys pakahtui kun lauseet nousivat mielikuvituksesta voimakkaina kuin rukous. Tunne on yhä sama. Kirjoittaessani tunnen olevani elossa, maailmassa jossa kaikki on mahdollista.  

Elina Sallinen (runokokoelma Kehät): 
Se tuntuu välttämättömältä. Kirjoittaminen on jatkuvaa esiin piirtämistä, alituista kielen hakeutumista suhteessa havaintoon tai kokemukseen, suhteessa siihen, että jotakin on tai voisi olla. Kieli on myös itsessään kiehtovaa, sen rytmi ja sanojen painovoimat. Minua lohduttaa kielen taipumus kaiuttaa mukanaan ruumiillisia tuntoja, jälkiä toisista hetkistä ja ehdotuksia maailmasuhteesta. Tämä pätee sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. 

Koivusaaren puisto, Myllykoski, syksy 2023

PS
Olisko kirjojen suosio nousussa - kuitenkin? Minulla on kymmenen päivän kirppisbisnes menossa ja yllätyksekseni k i r j a t ovat menneet kaupaksi todella hyvin. 
No, mitä nyt muuta voisi tehdä kuin lukea tässä pimeydessä! Kuvani ovat lokakuulta, jolloin aurinko vielä paistoi välillä kirkkaastikin. 
Hyvää pyhäinpäiväviikonloppua ja lukutuokioita blogissa vieraileville!

Mooses Mentulan kirjoista (luvan kanssa)

Tietenkin olen halunnut kirjoittaa Mooses Mentulan kirjoista aina uuden kirjan ilmestyttyä, mutta kirjoittaja ja kustannustoimittaja ilmoittivat heti aluksi, että parempi, kun arvostelut tulevat muualta kuin omalta äidiltä, objektiivisemmin. Peräydyin kuuliaisesti ja jättäydyin jääviksi edes kyselemättä enää. 
Olen seurannut kiinnostuneena kirjojen valmistumista, huolestuneenakin silloin kun Seppo/Mooses on kirjoittanut silmänaluset mustina öisin.
Olen myös saanut olla esilukijana, yhtenä monista, mikä on minulle hyvin mieluisaa hommaa. 
Nyt sain päähäni kysyä Moosekselta, joko saisin esitellä hänen kirjojaan täällä blogissani. Sain luvan sillä lisäyksellä, että kirjoitan nimenomaan läheisyysnäkökulmasta, en arvostelijana.

OK!

Seppo, kuten kaksi muutakin poikaamme pitivät kirjoista lapsena - ja kyllä heille luettiinkin kaiken aikaa. Luettiin iltasadut ja aamusadut ja lomilla pitkin päivää. Sepon nuoremmista veljistä toisella on käännösfirma ja toinen on toimittaja, sanatyöläisiä kaikki siis.
Sepon päivätyö on nykyään rehtorina. Hän on tehnyt töitä myös lehti- ja radiotoimittajana, vetänyt kirjoittajakursseja, kirjoittanut kuunnelmasarjan ja juttuja ja kolumneja lehtiin, mm Apu Junioriin ja Opettaja-lehteen.   

Sepon ensimmäinen julkaistu kaunokirjallinen teksti oli novelli Taimen kirjailija Juhani Syrjän toimittamassa erätarinakokoelmassa Pöytään isketty puukko (2010). Seppo omaksui tällöin kirjailijanimen Mooses Mentula.
Mooses-nimi tulee lapsuudesta. Asuimme sinisten vaarojen maisemissa Kainuussa, jossa Veikko Huovinen oli suuri nimi. Hänen Havukka-ahon ajattelijallaan Konsta Pylkkäsellä on kaverina Mooses Pessi, ja meistä nimi Mooses sopi meidän pienelle pallopäiselle pojallemme. Nimi löytyy hellittelynimien joukosta vauvakirjastakin. 
Mooseksen Taimen ei ole perinteinen erätarina, mutta Syrjä näki sen ansiot novellina ja rohkaisi Moosesta kirjoittamaan lisää. 
 

 

Vuonna 2010 Moosekselta julkaistiin 16 novellin kokoelma Musta timantti, joka pääsi Helsingin Sanomien 10 parhaan esikoisen joukkoon. 
Tällä hetkellä Kajaanin Harrastajateatteri esittää näytelmää, jonka pohjana on kolme tämän kirjan novellia. Hiekkaa-novellia on käytetty opetusmateriaalina lukiolaisille, ehkä muitakin. 
Minä pidän tässä kokoelmassa erityisesti novelleista Hiekkaa, Musta timantti, Iso mies ja Bodishow sen sympatian vuoksi, jolla Mooses niissä tarkastelee kuvaamiaaan ihmisiä.  

 

Kolmen vuoden kuluttua novellikirjasta ilmestyi romaani Isän kanssa kahden, joka on käännetty myös saksaksi ja on saksalaiselta nimeltään Nordlicht - Südlicht. Kirjan tapahtumapaikka on Lappi. Lasta vedetään kahteen suuntaan; etelästä muuttanut äiti haluaisi palata Etelä-Suomeen mutta isä on poromies eikä voi kuvitella elävänsä muualla kuin synnyinpaikassaan. 

Kirjan keskeltä:
Lenneä olisi pelottanut, mutta tällä kertaa huoneessa oli Poropoika. Se raotti ovea, hiippaili alakertaan vievien portaiden yläpäähän ja näki, että isä istui sohvalla ja äiti käveli ympyrää keskellä olohuoneen lattiaa ja lauloi, että muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Lenne näki, kuinka Poropoika oikaisi selkäänsä ja pullisti rintakehäänsä. Se loikkasi yhdellä pitkällä loikalla keskelle olohuonetta. Se käänsi päänsä uhkaavaan kenoon, sieraimista nousi höyryä. Se katsoi ensin isää ja sitten äitiä. Katse pysäytti molemmat. (- - -)
   Poropoika kääntyi ja tolvasi ryminällä portaat ylös. Se nosti päänsä ylös, ravisti sarviaan ja roukui. Sitten se vain häipyi sinne jonnekin, mistä oli tullut.

Mooseksen toinen romaani Jääkausi ilmestyi taas kolmen vuoden kuluttua edellisestä kirjasta vuonna 2016. Tasainen tahti, aika tiheäkin, kun ottaa huomioon vaativan päivätyön ja perhe-elämän vaatimukset. Jääkauden teema on kouluelämän henkinen väkivalta, joka saa vakavia muotoja. 

Kirjan loppu, hyytävä ja samalla armollinen:
    Helmi hörppäsi kuohuviiniä väärään kurkkuun. 
    Mies otti olkalaukustaan paperikuvan ja asetti sen Helmin eteen pöydälle. Kuvassa karhu ja susi olivat haaskalla. 

Romaani Toiset meistä (2020) on monitasoinen psykoositarina, jossa on vakavan ohella paljon komiikkaa. Syrjäytynyt ja ahdistunut Tino katoaa omaan maailmaansa, vai kirjailijako sekoaa? Miten itsenäisiä me olemme? Olemmeko kaikki osa jonkun kertomaa tarinaa? Entä kummallako tavalla meidän kilpemme toimivat, suojaavat vai eristävät?
Suomalainen kirjan nimi kertoo, että meissä on monenlaisia ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Saksannoksen otsikkoon on valittu kilpiteema. Kirjan nimi on Der Schildkrötenpanzer. Siinäkin on kaunis kansi, kuten kaikissa Mooseksen kirjoissa. Neljän ensimmäisen kirjan päällyksen on suunnitellut Mika Tuominen ja viidennen, Toiviokosken, Martti Ruokonen. 

Toiset meistä -kirjan alku:

Pölynhiukkaset leijailivat sälekaihtimien raidoittamassa auringossa. Kalkkiutunut kahvinkeitin pörpötti, ja jääkaappi huokaili kyllästyneenä. Joskus oranssiksi maalattujen, nyt haalistuneiden kuivauskaapin ovien edessä seisoi pyöreä pöytä, jonka ääressä puri ruisleipää Simpsons-hahmoilla koristeltuihin boksereihin verhoutunut sojottavatukkainen mies. 

Tänä vuonna Moosekselta ilmestyi romaani Toiviokoski, jonka tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Sodan haavat vainoavat sen kokeneita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta toivo paremmasta kannattelee. 

Tätä romaania varten Mooses sai vuoden pituisen apurahan, jonka turvin saattoi tehdä kunnolla taustatyötä, tutustua arkistoihin ja tehdaspaikkakuntien elämään. Aiemmin hän on saanut pari lyhyttä apurahaa ja muutoin kirjoittanut vapaa-ajallaan. 
Kirjalle on suunnitteilla jatkoa.

Kirjan keskeltä:

    Vielä hetki sitten ilmapiiri oli leppeä ja raukea kuin sateen jälkeinen paiste, mutta nyt siinä oli jotain kulmikasta. Vilho ei tiennyt, miten olisi jatkanut, mutta kakisti lopulta:
    - Työtä saa lehdessäkin tehä. Ei tule raha ilmaiseksi missään.
    Kaikki vetivät samaan aikaan joko tupakkkihenkoset, kalistivat pulloa tai yskäisivät.
    - Paita pysyy kuitenkin kuivana, viilaaja sanoi. 

Mooses on ollut mukana myös ainakin kahdessa novelliantologiassa.
Matkanovelleja on Nuoren Voiman Liiton, WSOY:n ja VR:n yhteinen hanke. Sillä juhlistettiin novellin vuotta 2013. 
Toinen tuntematon julkaistiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017. Siinä haluttiin kertoa, mitä kotirintamalla tapahtui miesten sotiessa, mitä Lyyti Rokka (Antti Heikkisen novelli) ja vääpeli Korsumäen vaimo (Mooseksen novelli) ajattelivat miehistään ja miten kaatuneiden sotilaiden kotona toivuttiin. Molemmissa kokoelmissa on 22 kirjailijaa.
Näistä olen kirjoittanut jotakin täällä ja täällä. 

Lopuksi totean, että Mooses on onnenpoika, koska ei ole koskaan saanut yhtään hylkäyskirjettä. 

En arvostele, mutta näin täysin subjektiivisesti voin sanoa, että Äiti tykkää ja Poikahan osaa kirjoittaa. 

4.11.

Ai niin, kirjamessukuvat. Nämä ovat perjantailta 27.10. Taija Tuominen haastatteli Moosesta ja Karoliina Niskasta, jolta on julkaistu romaani Muamo. Muamossa kerrotaan suomalaisista naisista sodan aikana. 
Toisessa kuvassa Mooses on signeeraamassa kirjojaan.

  

Heidi Mäkinen, Kuura ja karkaileva isomummo

 

Kiitos mielihyvän tuottamisesta, Heidi Mäkinen! Se maailma, missä Kuura, mummi, isomummo, mummin pihan vanha mies Suomi, Sini-äiti ja paras ystävä Otso elävät on lämmin ja ihmisenkokoinen. 
Kuuran ja isomummon seikkailullaan tapaamat ihmisetkin ovat kaikki hyväntahtoisia junamatkustajista poliiseihin. 

Huumori kirjassa Kuura ja karkaileva isomummo (2023) syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonasta. Mikä vastustamaton kaksikko, seitsenvuotias, jolla monien sanojen merkitykset ovat vielä hakusessa ja sananlaskuilla kommunikoiva, unohteleva isomummo. Mäkinen on aivan oikein valinnut vanhukseksi ei mummia vaan hänen äitinsä isomummon. Nykyajan isoäidithän ovat täysin elämässä kiinni farkkuineen ja kasvonaamioineen. 

   "Lähdetään kävelylle", mummi sanoo ja antaa isomummolle telineen, jossa on neljä pyörää ja kahvat, joista voi pitää kiinni. Se on rollaattori.
   "Pitääkö käydä vessassa?" mummi kysyy isomummolta, joka pudistaa päätään.
   "Ei yksi pääsky kesää tee", isomummo sanoo.
   "Sananlasku."

   "Mitä se tarkoittaa?"
   "Yhden tapauksen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä."

   "Mikä on yleistys?"
   "Mennäänpä nyt."

Kuura etsii isomummon luona vieraillessaan kaukosäädintä,
koska isomummo ei sitä kaihinsa vuoksi löydä, eikä sitä löydä
edes mummi, vaikka hänellä on vain ikänäkö. Isolla pauhaava
televisio ei kaikkia hoivakodin asukkaita häiritse.

Kuvittaja Marja Siira on sisällä Mäkisen huumorissa. Hän on piirtänyt herkällä viivalla kaiken olennaisen. 

Karkulaiset nauttimassa Näsinneulassa kolmen ruokalajin
lounastaan poliisien odotellessa kahvikupin ääressä. 

Mäkinen tietää, mikä lapsia naurattaa. Voi kuvitella naurun määrän meillä, kun luen omalle juuri seitsemän vuotta täyttäneelle pojantyttärelleni, mitä isomummo vetelee ulos käsilaukustaan junalippua etsiessään. 
Suurennuslasi ja etsiväleikit kiinnostavat lapsia, maassa on aina jotain tutkittavaa, kenties aarteita; kaikki on mahdollista. 

Kirja sopii mielestäni leikki-ikäisille ja alakoululaisille sekä itse luettavaksi että aikuisen kainalossa kuunneltavaksi. 
Tätä kirjaa on samalla tavalla kiva lukea kuin Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja, Risto Räppääjiä ja muita joissa on myös aikuisten taso. Kirjailija ikäänkuin vinkkaa silmää aikuiselle, me tiedämme nämä isot ongelmat, mutta esittäkäämme ne lapselle lempeästi. 

Kun isomummo on sairaalassa Kuura huomaa käytävällä kolmenlaisia ihmisiä: puolijuoksua kulkevia sinipukuisia ja valkopukuisia ja "niitä, joilla on päällään roikkuvat pyjamat ja aamutakit, vaikka on keskipäivä". Hän näkee myös ihmisiä lasikopeissa ja miettii heidän rooliaan.
  "Keitä nuo ovat?" Kuura kysyy.
   "Sairaanhoitajia."
    Huoneessa istuu neljä naista. Jokainen tuijottaa tietokoneen näyttöä ja näpyttää näppäimistöään kiivaasti kahdella sormella. Noin siis sairaita hoidetaan, Kuura miettii.

Perheetön vanhaherra Suomi pitää Kuuraa parhaana "sopimussukulaisena", joka hänellä on ollut ja aikoo myös  näyttää sen. Hänellä on tapana vetää hieno hopeaketjuinen taskukellonsa Kuuran kanssa pihapenkillä jutellessaan. 
   "Tämä on oikea kello, eikä se komenna, että lähde liikkeelle tai kerro montako askelta olet kävellyt, niin kuin ne rumat urheilukellot. Olen päättänyt, että saat tämän perinnöksi. Kaiken muun aion antaa linnuille. 
   "Kiitos, tosi ystävällistä."

Elämän ääripäissä tallustavat Kuura ja vanhukset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin keskivaiheilla olevat puurtajat. Kuura tajuaa aivan hyvin senkin, että isomummi pitää suolapurkkiaan piilossa hattuhyllyllä, suolaahan on käsketty välttää. Molempia, lapsia ja vanhuksia myös vahditaan, koska he eivät osaa pelätä vaaroja kotoa lähtiessään. 

Heidi Mäkinen on eläkkeellä oleva reumatologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori. Hän on  kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
Ei saa mennä ulos saunaiholla (blogikirjoitukseni siitä).
Ei saa elvyttää (blogikirjoitukseni siitä)

Mäkisen aikuisten kirjojen tyyli on tunnistettavissa myös Kuura-kirjassa. Siihen kuuluu sympatia ihmisiä kohtaan ilmaistuna lyhyesti, jopa lakonisesti. Aikuisten kirjoissa on leppoisan oloista ironiaa (kyllä, se on mahdollista), lastenkirjassa sen sijaan lempeys korostuu, kuten pitääkin.

PS
Ehkä laitan viikonlopulla tänne loppuun kuvan lukutuokiosta oman pikku "Kuurani" kanssa. Korjaus: hän on jo iso ja pätevä, meillähän on kuvia, joissa hän lukee minulle. Saapas nähdä, mitä huomioita kirjasta kuulen lapsen suusta. Kirjoitan sitten niistäkin.  
 

Lukutuokio 28.10.2023

Lukukaverini mielestä kirjan paras hahmo on - isomummo - koska hän kysyy aina "kuka te olette?"ja puhuu muutenkin kivoja asioita. 
Kuuraa hän haluaa opastaa, että pyrkisi kampaajaksi, ei poliisiksi.