Pakolaisten vastaanottaminen kotikaupungissani 3, mistä ihminen saa hyvän mielen

Luonnosta saa hyvän mielen. Luonnossa mieli rauhoittuu. Vesi ja metsä rauhoittavat huolestunutta. 
Joskus luonnossa kokee jopa yleviä tunteita, einoleinomaisia kaiken ymmärtämisen ja rauhan tiloja, joissa on hyvä olla. 

Monesta muustakin tulee hyvä mieli: perheestä, ystävistä, taiteesta, omista tekemisistä, matkoista, isoista kaupungeista ...

Mihin aikaan vuodesta suomalaisella on paras mieli? ... ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen ...jouluna! Ja mikä sen hyvän mielen tuo? ANTAMINEN. Lahjan antaminen tuo yleensä paljon suuremman tyydytyksen kuin sen saaminen, varsinkin pyyteettömän lahjan antaminen.

Meillä on hätämajoituskeskuksissa ja turvapaikoissa tällä hetkellä ihmisiä, jotka ovat lahjan tarpeessa. 
On hyvä, jos vintiltä tai häkkivarastosta löytyy hyväkuntoista tavaraa pakolaisten tyhjiin asuntoihin. Tulee samalla siivotuksi ja saa tilaa. 
Mutta tiedättekö mitä, vielä hienompaa on viedä jotain uutta, jotain pientä ekstraa! 
Oman ajan antaminen on palkitsevaa. Siinä on win-win -tilanne, mahdollisuus tutustua uusiin kulttuureihin.

Meillä Kouvolassa alkoi vihaajien mellakoinnista oikea hyvän kierre. 

Asukasinfossa tapahtuneen rähinöinnin ja keskuksen polttoyrityksen jälkeen pari poikaa oli tullut pelaamaan jalkapalloa pakolaismiesten kanssa. Sitten tuli isompi joukko nuoria miehiä tutustumaan paikkaan. 

Eräs äiti tuli pienten tyttöjensä kanssa järjestämään leikkinurkan lapsille. Tytöt leikkivät samanikäisten irakilaistyttöjen kanssa barbeilla pari tuntia.

Vataanottokeskuksen vt. johtajalle on tullut soittoja ja kyselyjä, mitä voisi tehdä turvapaikanhakijoiden hyväksi. Tavaraa on tuotu paljon. 

Paljon on tullut myös viestejä, että hävettää olla paikkakuntalainen sen jälkeen, mitä ajattelemattomat tekivät. 

Tänä päivänä ilmestyneessä Pirkka-lehdessä on juttu Autan koska.... Yhtenä haastateltavana on avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Hän toteaa, että maailmankaikkeuden mittakaavassa olemme kaikki serkkuja ja pikkuserkkuja keskenämme ja kysyy, miksi emme siis auttaisi omaa porukkaamme. 

Pakolaisten vastaanottaminen kotikaupungissani 2, vihaa asukasinfossa

USA, Homer Page

Anjalankosken hylätyn kaupungintalon valtuustosalissa järjestettiin toissailtana tiedotus- ja keskustelutilaisuus hätämajoitusyksikön toiminnasta eli asukasinfo, niin että naapurusto Kouvolan Keltakankaalla saisi tietoa siitä, miten hätämajoitusyksikkö toimii ja mitkä ovat sen säännöt.

Paikalla infoa antamassa oli useampi henkilö, Kaakkois-Suomen monikulttuurisuustoiminnan kehittäjä Anna Buzaeva, hätämajoituskeskuksen johtaja Satu Kurri, kaksi ohjaajaa ja sairaanhoitaja.

Aluksi katsottiin heijastettuja kuvia, kuten edellisessäkin SPR:n tapahtumassa viikko sitten. Näimme mm. kuvan Homsin kaupungista, tai siis paikasta, jossa sen pitäisi olla, mutta joka oli pommitettu, niin että sen tilalla oli pelkkiä kivenmurikoita. Ajattelin, että tuskin nyt kukaan enää toistelee sitä kliseetä, että pitäisi auttaa paikan päälle. Kyllä vaan toisteltiin, sitä ja kaikkia muitakin.

Kun saavuin ystäväni kanssa paikalle, valtuutettujen paikat oli jo varattu. Siispä menimme yleisölehterin reunalle, jossa oli vielä istumapaikkoja. Meidän takanamme seisoi vihaisen näköisiä miehiä muurina. Alhaalla etupaikoilla oli myös aggressiiviisia naisia, jotka eivät millään meinnaneet jaksaa kuunnella yhtään mitään.

SPR:n edustajat ottivat esiin lukuja Suomen turvapaikanhakijatilanteesta, muuttuvista ennusteista ja kertoivat  Kouvolan tilanteesta. He olivat suunnitelleet esitellä ensin asian ja sitten jakaa pyydettyjä puheenvuoroja, kuten yleensä on tapana, mutta osa yleisöstä ei malttanut odottaa. 

Miksei helvetti meille ole tästä ennen kerrottu? Nyt pudotetaan sitte atomipommi päähän. 
Kuinka kauan niitä tänne tulee. Vittu niitä tulee ovista ja ikkunoista, ei ne koskaan lopu. Ja kuinka pitkäks aikaa ne tänne jää. .. ja nuo luvut on kyllä ihan vaan propagandaa, ei ne mitään kolmella eurolla päiväs elä. 

Ensimmäisen epäasiallisen puheenvuoron jälkeen Satu Kurri varoittaa, että meillä on järjestysmiehet täällä ja kaksi poliisia. On syytä käyttää asiallista kieltä, paikalla on lapsiakin, ja puheenvuoroa pyydetään käden nostolla. Järjestysmieht jopa lähestyivät huutajia. Tämä ei toiminut, vaan yleinen hulina sekä istualtaan huudellut lauseet jatkuivat.

Onko niillä lupa lähtee sieltä ulos? Nehän voi tulla pihoihin, mul on kaks pientä tyttöö. Saako soittaa poliisin jos ne tulee? 

Osa noin sadan hengen porukasta oli tullut saamaan tukea ennakkoluuloilleen, ja kun sitä ei tullut, niin viha kuului salissa muminana, kiroiluna, päällehuuteluna ja buuauksina. Vihaajien mielestä maahan tulevat saavat heti tonnin käteensä, ja kun heitä ei uskottu, he ratkaisivat asian leimaamalla SPR:n väen valehtelijoiksi. 
Tilaisuudessa olisi ehkä  tarvittu ulkopuolinen puheenjohtaja.

Ja niil on tullessa rahaa, joillain on paljonki. On hyvät vaatteet ja kännykät. Mitä niille mitään tarttee antaa!

On kyllä surullista kuunneltavaa tämä möykkä. Tässä nämä ihmiset ovat antamassa meille tietoa, mutta täällä näemmä tiedetään itse kaikki paremmin. Mikä atomipommi nyt on muka pudonnut? Eihän tässä ole mitään tapahtunut kenellekään. Ja ollaanhan me nyt tiedetty näistä turvapaikoista, onhan niitä ympäri Suomea, ja meilläkin on ollut pakolaisia monista maista jo ennen tätä kriisiä. Sodan keskeltä lähtee ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, varakkaammat pääsevät helpommin pois pinteestä. Eikö ole hyvä, jos saadaan vaikka valmiita kirurgeja ja muita ammatti-ihmisiä. Aiemmin pauhattiin, että ei tänne saa ottaa muita kuin hyvin koulutettuja ja rikkaita ja nyt kuulostaa siltä, että vain kerjuukuppi kädessä kontaten saa tulla.

On niistä ollu haittaa. Joku on pyytäny tupakkaaki. Ei ne tiedä, miten täälä ollaan.

Koittakaa nyt terottaa niille, etteivät kajoa toisten omaisuuteen. Tässä yks päivä näin, kun kaks nuorta poikaa nojas autoon, oli vähän parempi, semmonen urheiluauto, ja siinä otettiin selfietä. Ei sillain saa toisten omaisuutta vahingoittaa.

Ei niillä ole meidän kristillisiä arvoja. Siellä on ihan erilainen tapa suhtautua naisiin. Minuakin näin pukeutuneena pidettäisiin siellä huorana. 

Hei, mut meilläkin ennen vanhaan pyydettiin toiselta tupakkia. Voisiko se olla vaikka mahdollisuus tutustumiseen?

Eikös monet näistä nykyisistä pakolaisista ole lähteneet juuri niitä islamisteja pakoon ja ole itse islamin maallistuneempaa laitaa?

Kuinkas moni teistä, jotka suhtaudutte tolleen myönteisesti asuu täs ihan lähellä? Käsi ylös! Ja kuinkas moni teistä ottas sitten niitä omaan kotiinne?

Mut tiedättekö kukaan, kuinka paljo se Sipilä saa, kun antaa asuntonsa niitten käyttöön. Ei se sitä ilmatteeks anna. Varmaan kymppitonnin se saa.

Sipilä sano televisiossa, että se antaa sen korvauksetta käyttöön. Kyllä se heti ilmi tulis, jos olis toisin. 

Onko niin vaikeaa uskoa, että on olemassa hyviä ihmisiä? Onhan tuolla Lapissa yksi matkailuyrittäjäkin antanut koko mökkikylänsä pakolaisten käyttöön määräämättömäksi ajaksi. Niin kauan kuin tarvitaan.

SPR:n edustaja selittää, että turvapaikkakeskusten ympärillä ei ole missään todettu lisääntynyttä rikollisuutta. Hakijat odottavat vihreää valoa ja ovat siksikin varovaisista varovaisimpia. Eräs mies yleisöstä kertoo asuneensa Helsingissä kuukausia ennen kuin sai kuulla, että naapurissa on vastaanottokeskus eikä ollut häiriötä. 
Vähän päästä nainen etupenkissä toteaa, että kuten me kaikki tiedämme, nämä keskukset lisäävät väkivaltaa. 

Miten voi selittää asioita ihmisille, jotka eivät kuuntele, eivät ymmärrä kalvolta numeroita eivätkä usko ketään!

Minun mies ei kyllä lähtisi puikkimaan pakoon. 

Niinpä niin! Ja seuraavaksi tietenkin taas kerran, miksi tulee enemmän miehiä ja miksei auteta omia vanhuksia ja plaa plaa. Kysyjä itse ei luultavasti auta ketään vapaaehtoisena, toteaa vain, että valtio jakaa rahoja väärin.

Eikö ihmiset lue, katso uutisia ja ota vastaan tietoa? 

Jollakin on otsaa huhuilla käytävältä poliisia vastaamaan hänelle - nyt heti! Tietenkään poliisit eivät tule, he ovat paikalla valvomassa järjestystä, ei vastaamassa kysymyksiin. 

Olisiko sitten hyvä, jos ei tehtäisi mitään, ehtii Anna Buzueva kysyä. Sittenkö olisi turvallista? Meillä on kansainväliset sopimukset, joiden mukaan me otamme maahan turvapaikanhakijoita.
Ja vanhusten parissa saa myös tehdä vapaaehtoistyötä. Olethan tehnyt?

Osaan kysymyksistä pystyttiin vastaamaan; osa oli sellaisia, ettei niihin voinut olla vastausta tässä vaiheessa ja näillä henkilöillä; osa peittyi väliin huudeltujen epäasiallisuuksien alle. Kommentteihin tuli sekä aplodeja että buuauksia. Minusta oli turha luoda puolia niillä taputuksilla. 

Olisin halunnut keskustella siitä, mitä jokainen meistä voi tehdä nyt tässä tilanteessa, että kaikki sujuisi hyvin. Siihen ei tullut mahdollisuutta. 
Osa oli vielä siinä pohdinnan vaiheessa, että luuli voivansa kääntää historiaa taaksepäin, niin ettei meillä olisi koko pakolaisongelmaa. Ja osa oli jonkin omituisen ksenofobian ja hysterian vallassa. He pelkäsivät jopa koiriensa puolesta. 
Joku yritti puhua näille suhteellisuudentajunsa menettäneille lempeästi, että vasta yhdessäolo opettaa, että me olemme kaikki niin samanlaisia.

Tilaisuuden järjestäjät yrittivät lopettaa, mutta aina löytyi joku, joka halusi huudella viimeisen "viisauden". 

Lähellä istuva mies sanoi minulle lähtiessä, että miksei tänne tuotu yhtä "niistä". Siis turvapaikanhakijoista - huh huh - siis näytille tähän lynkkaustunnelmaan? Ei, kun hän vaan ajatteli. Tämä mies ei ilkeillyt, hän ei vain tullut ajatelleeksi, että pakolaiset ovat tulleet pitkän matkan monen turvapaikan kautta. Pitäisikö heidän jokaisessa välietapissa tulla lavalle näyttelyesineeksi?

Kun olin sulkemassa auton ovea, joku mieshenkilö sihisi ohi mennessään jotain, mistä en saanut selvää. Nousin ja kysyin:"Anteeksi, nyt en saanut selvää." Hän sanoi, että niiden kirurgien pitää pysyä siellä paikan päällä. Ja minä, että näitkö sen kuvan Homsin raunioista. Sielläkö? mutta hän ei vastannut mitään, vaan häipyi kiireellä. 

Kotona kaivoin esiin valokuvan kesältä 1969, kun olin kansainvälisellä työleirillä Englannissa. Olin norjalaisen Haraldin kanssa käymässä Lontoossa, nojailimme pysäköityyn Rolls Royceen ja pyysin ohikulkijaa näppäämään pokkarillani kuvan. Siinä me virnuilemme ja ohikulkijat hymyilevät hupsuille nuorille. 

Tämän päivän Kouvolan Sanomissa toimittajat toimivat kansanvalistajina. Sehän on yksi heidän tehtävistään.  
Lehti on etsinyt vastauksia asiallisiin ja asiattomiin kysymyksiin ja haastattelee kahta hätämajoitukseen asti selvinnyttä. Molemmilla oli vaatteet jääneet Välimereen, ja päällään olevan vaatetuksen he olivat saaneet lahjoituksena ihmisiltä pakomatkansa varrella. 

Germany, Otto Hagel

Molemmat kuvat ovat valokuvateoksesta The Family of Man, jonka 1. painos on julkaistu jo vuonna 1955.


24.4.2026, kymmenen vuotta myöhemmin.
Huomaan, että täällä on käyty, kun linkitin tämän kirjoitukseni uusimpaan juttuuni. Muistot nousivat pintaan katsottuani elokuvan I Was a Stranger.

Tässä linkit blogitrilogiaan pakolaisten vastaanottamisesta:
Kirjoitus 1 SPR:n kokouksesta.
Kirjoitus 3, jossa jo positiivistakin. 

Pakolaisten vastaanottaminen kotikaupungissani 1, SPR:n tiedotustilaisuus

Viikko sitten SPR järjesti tiedotustilaisuuden turvapaikka-asioista Kouvolan kaupungintalolla. Aulassa parveili väkeä jo ennen tilaisuuden alkamista laittamassa nimiään listoihin ja ilmoittautumassa erilaisiin vapaaehtoistehtäviin. Sekä hätämajoitusyksikkö että vastaanottokeskus olivat vielä silloin suunnitteluvaiheessa.

Tilaisuus oli rauhallinen ja sopuisa. Kuuntelimme aluksi Elviksen In The Ghetto ja katsoimme kuvia katastrofialueilta. Sitten saimme tietopaketin ja voimme pohtia, riittäisikö energiaa ja löytyisikö aikaa vapaaehtoistyöhön. 

Hätämajoitus alkoi jo muutaman päivän päästä tyhjillään olevassa ammattikoulussa, joka sijaitsee meiltä kolmen kilometrin päässä. Nyt se on ollut toiminnassa vajaan viikon. Turvapaikanhakijat vaihtuvat tiheään, kun heitä siirrellään vapaille paikoille vastaanottokeskuksiin ympäri maata. Heitä on hätämajoituksessa kerrallaan satakunta.
Pitempiaikainen sijoitus näin alkeellisiin oloihin vieri vieressä oleville ohuille patjoille on tietenkin mahdotonta.

Kirjaan tähän muutamia faktoja tiedoksi ja pohjustukseksi seuraavalle kirjoitukselleni asukasinfosta, joka puolestaan pidettiin eilen hätämajoituksen vieressä sijaitsevassa niinikään tyhjillään olevassa entisessä Anjalankosken kaupungintalossa. Olen järkyttynyt tilaisuuden tunnelmasta, jossa yhdistyivät muukalaisviha, tietämättömyys ja räyhäävä käyttäytyminen.

Vastaanottokeskuksia ylläpitävät valtio, kunta ja yksityiset. Osa keskuksista toimii yhdessä rakennuksessa ja osa niin, että turvapaikanhakijat hajasijoitetaan kerrostaloasuntoihin, 6 ihmistä kaksioon.

SPR toimii Maahanmuuttoviraston alaisena.

Vastaanottokeskus järjestää turvapaikanhakijoille majoituksen sekä sosiaali- ja terveyspalvelut.
Turvapaikanhakija saa 316,07 e/kk, jos hänelle ei tarjota aterioita ja 92,64 e/kk, jos hän saa ruuan keskuksesta.
Hän saa tulkkaus- ja käännöspalveluita.
Hänellä on velvollisuus osallistua työ- ja opintotoimintaan.
Hakijat saavat tehdä töitä 3 - 6 kk kuluttua.

Valtio maksaa henkilökunnan palkkauksen.
Meidän 150 hengen vastaanottokeskuksessamme työskentelevät johtaja, terveydenhoitaja, sosiaalityöntekijä, kanslisti ja 6 ohjaajaa. Kouvolaan tulee hajasijoitus. Tosin äsken kuulin radiosta, että Kuusankoskella on varattu turvapaikanhakijoille kokonainen kerrostalo ja ensimmäiset Kouvolaan jäävät on jo sijoitettu sinne.

Hätämajoitus ja vastaanottokeskus tarvitsevat vapaaehtoisten apua heti perustamisvaiheessa ja vastaanottokeskus myös pitempiaikaisessa toiminnassaan. 

Alkuvaiheessa tarvitaan ihmisiä aivan käytännön töihin, sänkyjen kokoamiseen, lahjoitustavaroiden lajittelemiseen ja kuljettamiseen, avuksi keittiössä, välipalan laittamiseen ja jakamiseen hätämajoitukseen saapuville.

Niille, jotka ryhtyvät SPR:n pitempiaikaiseen vapaaehtoistoimintaan, järjestetään koulutusta ja ohjausta. Vapaaehtoiset voivat ryhtyä ystävätoimintaan ja vapaa-ajan toiminnan ohjaajiksi. Voidaan järjestää mm. kielikerhoja, läksykerhoja lapsille, peli-iltoja ja kokkikerhoja. 

SPR:n vapaaehtoistoimintaan ryhtyviltä edellytetään luotettavuutta ja vaitiolovelvollisuutta. He ovat työssään järjestövakuutuksen piirissä. 

Myös muut tahot järjestävät vapaaehtoistoimintaa, mm. seurakunta ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto, joka täällä meillä etsii lapsiperheitä ystäviksi ja kotouttajiksi pakolaisperheille. 

Sekä SPR:llä että seurakunnilla on keräyspisteitä, joihin toivotaan lahjoitettavan tavaraa tyhjien asuntojen varustamiseksi asumiskuntoon. Tarvitaan mm. verhoja, sänkyvaatteita, astioita ja talvikenkiä. 

Pistäydyin tänään seurakunnan keräyspaikalla Inkeroisissa. Sinne oli tullut todella paljon tavaraa, kuten muihinkin keräyspaikkoihin.
Tavaroiden vastaanottajana toiminut nainen kiitti minua eilisistä puheistani Infoillassa. Minähän en voi olla hiljaa silloin kun barbaarit mellastavat. Ja kyllä siellä moni muukin jyrähti. 

Tunnelma Infossa oli kuin pahassa erityisluokassa. Vimmaiset naiset ja miehet huusivat vittua ja saatanaa ja näyttivät kännykästä kuvia lapsistaan, jotka ovat nyt kauheassa vaarassa, kun lähellä on pelottavia ulkomaalaisia. Joku vaikeroi, että haluaa lapselleen saman Suomen, joka hänellä itsellään on ollut. 
Minä olen niin pettynyt, koska minä en halua tällaista Suomea, minkä eilen kohtasin. 
Kotouttamisen tulisi olla meidän kaikkien asia, mutta...

Jatkoa seuraa. 

Seura-lehdestä, Anni Nykäsen Mummo
Klikkaa suuremmaksi

Lyhyitä: Li Ang, Jurvelin, Didion ja Oates

Olen lukenut paljon ja kirjoittanut lukemastani vähän. Nyt pieni korjausliike. Yritän lyhyitä.

Taiwanilaisen Li Angin romaani The Butcher's Wife on alkukieliseltä nimeltään Sha-Fu eli 'Tappaa aviomiehen'. Niin Lin Shi tekee vuosia kestäneen seksuaalisen ja muun pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun jälkeen.
Lin Shin mies Chen Jiangshui on sikojen teurastaja. Hän on huomannut työssä saavansa energiaryöpyn tappamisesta ja on siirtänyt saman mallin siviilielämään: hänen naisensa on kiljuttava henkensä hädässä.

Tämä kirja näyttää saman mitä Ferdinand von Schirachin teos Rikoksia: rikosta tuomittaessa olisi katsottava motiivia. Lin Shun kotikaupungissa näin ei tehdä. Aika on 1930-luku ja paikka rujo kolkka Kiinassa. Taikausko vallitsee ja tavat ovat brutaaleja.

Kauheimmalta lukijasta tuntuu ympäristön naisten täydellinen epäsolidaarisuus. 'Vangit' ovat kiinnostuneita vain oman nahkansa pelastamisesta ja liittoutuvat mieluummin pahoinpitelijän kuin sorretun kanssa.


Pirkko Jurvelinin kirja Lapseni kuin nukke saa odottamaan kuvausta yhdestä henkilöstä, mutta se on kolmanteen sukupolven yltävä tosiasioihin perustuva perheen kuvaus. 
Suuri osa tekstistä käsittelee kyllä yhtä lapsista Elinaa, joka on lapsena lupaus, mutta sammuu ja jää anoreksian vangiksi. 

Perheenjäsenet puhuvat vuoron perään minä-muodossa, kaikki muut paitsi Elina, jota tarkastellaan muiden silmin.

Minua ilahdutti eritoten lopussa oleva Viljo-veljen puheenvuoro. Perheen naisten lempeiden ja peittelevien puheenvuorojen jälkeen hänen selkeä, tervejärkinen tyylinsä riemastutti.

Viisaasta kirjasta jäi tyyni olo.  Niin paljon voi tapahtua, ja silti me selviämme. Tomerinkaan ei voi muuttaa toisen elämää, jos tämä ei tahdo muuttua.



Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on surun perkaamista. Teos on elämäkerrallinen. Amerikkalainen kirjailijapariskunta Joan Didion ja John Gregory Donne kirjoittivat yhdessä kotona 40 vuotta, kunnes John saa lounaalle valmistautuessaan keittiössä massiivisen sydänkohtauksen kesken lauseen. Traagista on, että pariskunta on juuri palannut sairaalasta katsomasta tytärtään Quintanaa, joka makaa koomassa tehohoito-osastolla.

Kirjasta on jäänyt mieleeni erityisesti eräs kohta itsesäälistä ja 'surussa piehtaroimisesta'. Kirjailija hämmästelee, miksi ei saisi tuntea itsesääliä, kun koko elämä muuttuu. Kenelle kertoo aamun sanomalehteä lukiessa mielipiteitään? Kenen kanssa käyttää pariskunnan yhteisiä sanontoja? Toisen kuollessa jälkeen jäänyt huomaa, ettei hän ole enää kenenkään silmissä nuori. 

Avioliitto ei ole vain aikaa: se on paradoksaalista kyllä myös ajan kieltämistä. Neljäkymmentä vuotta näin itseni Johnin silmin. En vanhentunut. Tänä vuonna näin itseni muiden silmin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän. Tajusin, että olin kuvitellut itseni huomattavasti nuoremmaksi kuin olin.

The year of Magical Thinking, kirjan erittäin onnistunut nimi, tulee siitä, miten surevan ajattelu saa maagisia piirteitä. Hän ei halua antaa pois kuolleen vaatteita, koska se olisi niin lopullista. Millä hän sitten kävelee, jos annan kengät pois?

Kannen valokuvassa Joan näyttää katsovan sivulleen. Kuva jatkuu kannen sisäpuolella. Siellä ovat rakkaat mies ja tytär. 

Quintana menehtyi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 
Kirjassa Blue Nights, Iltojen sinessä, Joan Didion pohdiskelee elämää ja rakkautta tyttäreensä. 

Luen parhaillaan Joyce Carol Oatesin tuoretta romaania The Sacrifice. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta rasistisen yhteisön kuvaukselta pelkoineen ja salaisuuksineen. Lopuksi pieni maistiainen kirjan alusta, joka johtaa suoraan taphtuneeseen rikokseen. 

Seen my girl? My baby? 
She came like a procession of voices though she was but a singular voice. She came along Camden Avenue in the Red Rock neighbourhood of inner city Pascaine, twelve tight-compressed blocks between the New Jersey Turnpike and the Passaic River. In the sinister shadow of the high-looming Pitcairn memorial Bridge she came. Like an Old Testament mother she came seeking her lost child.

Jan Andersson ja Katja Kettu, Peräkammarin poika, lähtemisen vaikeus

Katja Kettu on nyt paljon esillä uuden romaaninsa Yöperhonen ja muutaman vuoden takaisen Kätilön filmatisoinnin ansiosta. Yöperhosta en ole vielä lukenut. Kätilö-elokuva vaikutti minuun vahvasti. 

Toinen syksyn uutuus Ketulta on hänen yhdessä Jan Anderssonin kanssa tekemänsä sarjakuvakirja Peräkammarin poika.

Katja Kettu on tehnyt sarjakuvaa aiemminkin. Hän on myös ollut mukana useissa animaatiotuotannoissa. Ketun koulutus onkin kuvapuolella. Hän on valmistunut Turun taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi ja opiskellut Lontoossa elokuva- ja televisioalaa. 

Peräkammarin poika näyttää yksin vanhaan kotitaloon jumiutuneen miehen tarinaa. Jalmari on syntynyt kaksospojista jälkimmäisenä. Ensin maailmaan putkahtanut Veikka on "kympin kläpi", mutta Jalmari toista maata. "Sitten tämä toinen, mikälie staalonvaihokas, takaperintulija, turhanmärehtijä heti alusta saakka."

Jalmari muistelee Annia. "Semmoinen ponityttö, pompputissi,
nännit kuin nuoret ketunkuonot."

Jalmari on haaveillut taideopinnoista ja päätyy veistämään pahkakelloja. Aina uuden koneiston valmistuessa hän haaveilee saavansa ajan pysähtymään, mutta se näyttäisi kulkevan hänen talossaan taaksepäin. Tyttö, johon hän ihastui, lähti reippaamman veljen, Veikan, matkaan. Jalmari jäi huolehtimaan äidistä.

Jalmari ja äiti molemmat tietävät asian oikean laidan. Jalmarin piti jäädä  nuorena kesken oppisopimuksen verstaalta pois ja ryhtyä hoitamaan sairasta äitiään. Äidin ääni kuuluu edelleen kaikkialla talossa, myös se ääni, joka sanoo:"Kiitos hoivasta vaihtolainen, kyllä mie sen tajusin, että sulla mieli palo maailmalle vaan minun takia jäit. Enkä mie pahalla, en etes pyytänyt. Ei tarvinnu." Ei tarvinnu - kilteille ihmisille käy noin!

Muutaman sekunnin vanhempi isoveli on ylivoimainen. Hän käy perheineen talossa tarkistamassa ja moitiskelemassa. 

Jalmari elää vahvaa mielikuvituselämää. 

Tämä kirja on aivan yliveto. 

Kuvitus on hienoa, tummanpuhuvaa, mystistä. Taloa mädättävä hirviö muistuttaa Alien-elokuvan limaista otusta. Jalmari sankarimme käy rymistellen sotaa sitä vastaan.

Ketun kieli on niin värikästä ja runollista, että pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä.

Lähdön hetkellä Jalmari epäröi, aukeaako ovi. Ja milloin on oikea aika lähteä? Kaiken jankutuksen ja jäkätijäkän ohessa hänelle on jäänyt mieleen arkifilosofisia, sympaattisia opetuksia äidiltä. 

"Aurinkoa ei pidä säikähtää, eikä yleensä luonnonvoimia, paitsi hurrikaaneja." 

Carol Shields ja Blanche Howard, Kuiva kausi

Carol Shields ja Blanche Howard julkaisivat yhteisen romaaninsa jo 1991, mutta se on suomennettu vasta tänä vuonna. Joissain kohdissa parissakymenssä vuodessa tapahtuneet muutokset hätkähdyttävät. Pariskunta ei voi kirjoittaa toisilleen sähköpostilla, koska ei halua, että perheen lapset näkevät heidän kirjeenvaihtonsa. Eikö, 90-luvun alussa?

Keski-ikäiset, keskiluokkaiset, akateemiset kanadalaiset Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) joutuvat vuodeksi erilleen vaimon saatua hyvän työtarjouksen kalliin lentomatkan päästä. He päättävät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Aluksi kirjeissä käsitellään tavallisia kodin asioita ja ikävää, mutta vähitellen kirjeet saavat myös tummempia sävyjä. Ero ei tee hyvää parisuhteelle, toisen kertomat asiat synnyttävät väärinymmärrystä ja väärintulkintaa. Kun sitten tulee mahdollisuus tavata, se odotetuin eli seksi ei sujukaan. Jock on niin tyrmistynyt miehensä tekemistä muutoksista "omassa keittiössään", että käyttää yhteiset päivät kiukutteluun, ja toisella kertaa Chas joutuu odottelemaan kiireistä vaimoaan vieraassa kaupungissa, niin että tavatessa jäljellä on vain pettymystä. 

Minua kiinnosti tähän kirjaan tarttuessani avioliiton kuvaus, kirjeenvaihtoon perustuva romaani ja kahden kirjailijan yhteistyö.

Kirjeissä tapahtuu juuri se, mitä odotinkin.

Arvaa mitä? Se että olen kirjoittanut sinulle kirjeitä pitkin vuotta on vaikuttanut minuun kummallisella tavalla, ikään kuin paljastanut, mitä ajattelen. Sitä minä tulen kaipaamaan.

Olen huomannut omassa elämässäni, että paitsi rakkaudessa myös ystävyyden ylläpitämisessä kirjeenvaihto lisää itsetuntemusta eri tavalla kuin puhelinsoitot. Ystävyydessä kirjeet syventävät suhdetta, mutta rakkaussuhteessa ne voivat myös hämmentää.

Carol Shields on kirjoittanut miehen kirjeet ja hänen tuntemattomampi kirjailijaystävänsä Blanche Howard vaimon kirjeet. Minusta ne ovat hämmästyttävän samanlaisia tyyliltään. Nimetkin kun kuulostavat molemmat miehen nimeltä, piti oikein tarkistaa aina, että kumpi nyt kirjoittaa. Olivatko puolisot tulleet näin samanlaisiksi vuosien mittaan, runoilijasieluinen arkkitehtimies ja lakinainen!

Molemmat kirjoittavat myös kirjeen, jonka hävittävät samantien ja lähettävät matkaan vesitetyn version. Nämä hävitetyt kirjeet ovat hyvin tärkeitä kirjoittajalle itselleen, ja ratkaisu olla lähettämättä on oikea. Ei rakastetun tarvitse tietää hoopouksissa tehtyjä seksielämän mokia. Kirjoitettuna - ja sanottunakin - merkityksettömästä hairahduksesta voi tulla vuorenkorkuinen.
Vahingossa tapahtunut ryhmäseksi ei oikein kuulosta uskottavalta kuvatussa ihmisryhmässä. Se kuulosti laskelmoidulta ja turhalta. Teeman kannalta turhaa on myös erään henkilön sukupuolisen suuntautumisen paljastaminen. Onneksi hylätyissä kirjeissä kuvataan nämä tilanteet lyhyesti.  

Jockin työ köyhyyden naisistumista selittävän komission lainopillisena neuvonantajana tuo kirjaan kiinnostavaa pohdintaa köyhyyden kokemisesta. Opiskelijalle ja ns. valkokaulusköyhälle köyhyys ei ole mielentila, vaan vain jotain väliaikaista. Jock tajuaa, että jos häntä ahdisteltaisiin työpaikalla, hän ottaisi välittömästi yhteyttä ihmisoikeuskomissioon toisin kuin pysyvästi köyhä tarjoiljatyttö, jolta puuttuu siihen vaadittava tuohtumus, omanarvontunto ja paheksunta. Jos mies jättäisi hänet, hän selviäisi säästöjensä avulla toisin kuin perintönä köyhyyden omaksunut. 
Kun työkaverit sanovat vastaan vänkäävälle Jockille suoraan, ettei hän ole koskaan ollut köyhä, hän alkaa työyksiössään, kaunista kotiaan ikävöidessään, tajuta olevansa todella hyväosainen. 

Me kaksi olemme saaneet elää jossain mielessä suojattua elämää, Chas. Aina kun katselen tätä asuntoa, minulla on jotenkin  - no, jalo tai uhrautuva olo - kun suostun elämään tällä tavalla. Tilapäisesti. Mutta entä jos se olisi aina tätä, koko elämä? Ilman mahdollisuutta paeta?

Kaikkien näiden kuukausien jälkeen, joina olen pohtinut vaurautta ja köyhyyttä, olen yhä ymmälläni - vielä enemmän kuin syyskuussa, kun lähdin panemaan maailmaa järjestykseen. Sano minulle, Chas, mitä nuo sanat tarkoittavat.

Vaimon, kodin hengettären, poissaollessa taloon pesiytyy kummallinen sakki ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, nelihenkisen perheen kodissa asuu välillä yksitoista ihmistä. Tämä tuntui epäuskottavalta. 
Lasten kuvaus jäi ohueksi. Tuli tunne, että heille voi tapahtua kauheita, kun äitiä ei ole paikalla. Mummot olivat karikatyyrisiä hahmoja. Muiden henkilöiden ohuus on osin ymmärrettävää, koska fokus on Jockissa ja Chasissa.

Ärsytyskynnystäni nosti perinteinen ajatus, että naisen on vaarallista poistua kotoa. 

Kouvolassa 8.9. 2015, Suomi lukee!

Ja taas Kouvolan kävelykadulla joukkovoimaa osoittamassa!

Syyskuun 8. on kansainvälinen lukutaitopäivä. Monessa paikassa pallollamme puuttuu vielä lukutaitoa. Meillä Suomessa sen pitäisi olla jo itsestäänselvyys. Suomen kieli on niin helppoa oppia lukemaan, että jotkut oppivat sen itsekseen 3 - 4 -vuotiaina. Sujuvasti lukemaan oppineella voidaankin arvioida lukeneisuutta eikä lukutaitoa.

Lukutaito on avain tasa-arvoon, menestymiseen, terveyteen ja jopa rauhaan. Se on asia, jota kannattaa kehitysavun kautta tukea.

Kouvolassa osallistuttiin parinkymmenen muun paikkakunnan ohella Minäkin luen!-mielenilmaukseen. Mukavaa, kun tiesi, ettei tarvitse osoittaa mieltä mitään vastaan, vain kokoontua hyväntahtoisesti ja leikillisesti hyvän asian ympärille, tekemään lukemista näkyväksi. Mielen ilmaus ja mielen osoittaminen? Kynnys tempaukseen osallistumiseen on ainakin matalampi, kun mieltä ilmaistaan eikä osoiteta.

Nuoria mielenilmaisijoita itse teossa!

Kävelykadulle muodostettiin Lukutoukka-jono. Osallistujat lukivat kirjaansa ääneti yhdessä 10 minuuttia. Jono ei ollut ihan sotilaallinen, vaan piti sisällään rykelmiä. Kaikki lukivat hiljaa, ihmeellistä, vaikka suurin osa lukijoista oli koululaisia. Lukeminen sai olla perinteistä tai digitaalista. Useimmilla näytti olevan kirja. Lähelläni seisova lukiolaispoika luki Eino Leinoa.

Myös vanhempia ihmisiä - ja lapsi!

Paikallisradion haastattelija kuului kysyvän nuorilta, ovatko he ennen lukeneet julkisesti ja nolottaako. Miksei hän kysynyt, onko kivaa lukea tällä tavalla yhdessä? 

Se että nuoria oli näin paljon paikalla, oli tietysti äidinkielen opettajien ansiota. Ehkä oppilaat saavat jotain korvausta "menetetystä ajastaan". Minua ilahdutti silti kovasti nuorten lukeminen. 

Aloin miettiä, milloin itselläni olisi ollut päivä ilman lukemista, varmaan joskus yli 60 vuotta sitten. Minun helvettini voisi olla lukemisen kieltäminen.